YHDESKOLMATTA LUKU
Tavassa, jolla täti Polly suuteli Tom'ia, oli jotakin, joka karkoitti hänen synkkämielisyytensä ja teki hänet uudelleen onnelliseksi ja suruttomaksi. Hän meni kouluun ja hänellä oli onni tavata Becky Thatcher niitty-tien alussa. Mielialansa määräsi aina menetys-tapansa. Epäilemättä silmänräpäystäkään juoksi hän tytön luokse ja sanoi:
"Minä tein hyvin pahasti tänään, Becky, ja minä olen mielipahoissani siitä. Minä en kuuna kullan valkeana tee niin enää, en vaikka eläisin ijankaikkisesti, – tule niin sovitaan pois kaikki riidat?"
Tyttö seisottui ja katsoi häntä ylenkatseella silmiin:
"Minä olisin teille, Herra Tuomas Sawyer, hyvin kiitollinen jos te antaisitte minun olla rauhassa. Minä en koskaan tule puhelemaan teidän kanssanne enää."
Hän viskasi niskojansa ja kulki edelleen. Tom äimistyi niin, ett'ei ollut edes älyä vastata: "Kukapahan siitä huolinee, neiti älykäs?" ennenkuin se oli liika myöhäistä. Niinmuodoin oli hän ääneti. Kumminkin oli hän täydessä vimmassa. Hän kulki koulun kartanolle; toivoen Becky'n olevan poikana ja ajatteli kuinka hän siinä tapauksessa löylyttäisi hänet. He sattuivat vastakkain. Tom teki jonkun terävän muistutuksen sivumennen. Tyttö vastasi äkäisesti, ja eripuraisuus oli täydellinen.
Becky, suutuksissaan kun oli, tahtoi niin mielellään nähdä Tom'in selkä-saunaa, tuosta rähjätystä kirjasta, ett'ei tahtonut malttaa odottaa koulun alkamista. Jos hänellä olisi ollutkin joku hämärä aate antaa Alfred'in vastata teostansa, niin oli Tom'in viimeinen loukkaus poistanut sen kokonaan.
Tyttöparka, hän ei tiennyt kuinka nopeasti likeni onnettomuuttaan. Opettajasta, Herra Dobbins'ta, oli tullut keski-ikäinen mies, ilman että oli nähnyt kunnian himonsa toteutuvan. Hänen paras toiveensa oli päästä lääkäriksi, vaan köyhyys oli estänyt häntä kohoamasta korkeammalle kuin kyläkoulu-mestariksi. Joka päivä otti hän esiin erään salaisen kirjan kirjoitus pöytänsä loudasta ja kiintyi siihen, jos ei jotakuta läksykuntaa ollut luetettavana. Hän piti tätä kirjaa linkkujen ja lukkojen takana. Koko koulussa ei ollut yhden ainoata nulikkata, joka ei olisi antanut vaikka henkensä, kuin vaan olisi saanut heittää silmäyksenkään siihen, vaan sitä tilaisuutta ei tullut koskaan. Joka pojalla ja tytöllä oli omat mielipiteensä tämän kirjan luonnosta; vaan ei kahden mielipiteet olleet yhdenlaiset ja aivan mahdotointa oli päästä siitä oikein selville. Kun Becky nyt kulki kirjoitus pöydän sivuitse, joka oli liki ovea, huomasi hän, että avain oli suulla. Tämä oli kallis silmänräpäys. Hän katsahti ympärillensä, huomasi olevansa yksinään ja ensi silmänräpäyksessä oli hänellä kirja käsissänsä. Nimilehti – professori sen ja sen "anatomia" – ei antanut hänelle minkäänlaista selitystä; sentähden alkoi hän selata kirjaa. Hän tapasi paikalla kauniin maalatun kuvan – ihmisen kuvan. Samassa silmänräpäyksessä lankesi varjo paperille. Tom Sawyer astui huoneesen ja näki vilaukselta kuvan. Becky säikähti ja nyhtäsi kirjaa likemmäksi, pannaksensa sitä kiini, vaan sattui samassa repäsemään puoli kuvalehteä halki. Hän heitti kirjan laatikkoon, väänsi avaimen kerran ympäri ja purskahti itkuun häpeästä ja harmista:
"Se on aivan hävyttömästi tehty sinulta, Tom Sawyer, jotta hiipiä katsomaan mitä ihmiset katselevat."
"Mistä minä tiesin sinun katselevan jotakin?"
"Sinun pitäisi hävetä itseäsi, Tom Sawyer; sinä tiedät, että ai'ot kaivata minun päälleni: voi, mitä pitää minun tekemään, mitä pitää minun tekemään! Minä tulen saamaan selkääni, ja minä joka en koskaan ennen ole saanut selkääni koulussa."
Hän polki pienellä jalallansa lattiaan ja sanoi:
"Ole niin hävytöin jos tahdot! Minä tiedän jotakin, joka tulee tapahtumaan. Odotahan, niin saat nähdä! Kelvoton, kelvoton, kelvoton!" Hän lensi ulos huoneesta uudelleen pärskähtäen itkuun.
Tom seisoi äänetönnä jokseenkin hämillänsä tuollaisesta käytöksestä.
Sitten sanoi hän itsekseen:
"Kummallisia kappaleita nuo tyttö-repakot. Ei kuunaan saanut selkäänsä koulussa! Joutavia, – mit'on selkäsauna! Oikein tyttömäistä – he ovat niin hieno hipiöiset ja pelkurit. Luonnollisesti se ei tule kysymykseenkään, että kaipaisin vanhalle Dobbins'ille pienen raukan päälle, sillä löytyy niitä toisiakin keinoja päästä kuitiksi tytön kanssa, jotka eivät ole niin alentavia; vaan mitäpä se auttanee? Vanha Dobbins kysyy kuka hänen kirjansa on repinyt. Kukaan ei vastaa. Sitten tekee hän – niinkuin tapansa on – kysyy ensin yhdeltä, sitten toiselta, ja kun hän tulee oikeaan tyttöön, niin tietää hän, ilman että kukaan tarvitsee sanoa hänelle siitä. Tyttöin kasvot kantelevat aina heidän päällensä. He eivät uskalla karkaista itseänsä. Hän tulee saamaan selkäänsä. Tämä on hyvin kelvoiton seikka, johon Becky Thatcher on joutunut, sillä hän ei voi päästä siitä millään tavalla." Tom ajatteli asiaa vielä hetkisen ja lisäsi:
"Kaikissa tapauksissa, on se hyvä, niinkuin se on; hän olisi mielellään nähnyt minut samassa pulassa – antaa hänen itsensä tuntea miltä se maistaa!"
Tom meni ulos ja rupesi "hippasille" muitten koulupoikain kanssa. Joitakuita silmänräpäyksiä myöhemmin tuli opettaja, ja koulu alkoi. Tom tunsi itsensä hyvin kiinitetyksi lukuihinsa. Joka kerran, kun hän heitti salaisen silmäyksen tyttöin puolelle salia, kiusasi häntä Beckyn näkö. Hän ei olisi tahtonut surkutella häntä kaikesta siitä kuin oli tapahtunut, vaan hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän ei voinut iloita vaikka kuinkin olisi tahtonut. Nyt tehtiin havainto lukukirjassa, ja Tom'in mieli oli hyvän aikaa kiinitetty omiin asioihinsa. Becky heräsi horroksistansa ja näyttäisi hyvin innostuvan siihen, joka tapahtui ympärillänsä. Hän ei uskonut että Tom pääsisi pulasta sillä, että kieltäisi itse kaataneensa läkkiä kirjaan: ja hänellä oli oikein. Kielto näytti tekevän asian ainoastaan pahemmaksi. Becky otaksui, että hänen pitäisi iloita tästä ja koetti luulotellakin, että hän olisi iloinen, vaan hän havaitsi, ett'ei hän ollutkaan aivan varma siitä. Kun kaikki oli muodostunut pahimmalle kannalle, teki hänen mielensä nousemaan ylös ja ilmoittamaan Alfred Temple syylliseksi, vaan hän hillitsi itsensä ja istui paikoillansa, koska, sanoi hän itsekseen, "hän varmaankin sanoo minun repineeni kirjan. Minä en sano sanaakan, en, vaikka henki olisi kysymyksessä!"
Tom otti rangaistuksensa ja meni paikallensa, vaan ei alakuloisena, sillä hän luuli mahdollisesti kaataneensa läkkiä kirjalle hippasilla ollessaan – hän oli kieltänyt ainoastaan muodon vuoksi, koska tapa oli semmoinen, ja hän oli pitänyt kieltävän peri-aatteensa.
Kokonainen tunti kului; opettaja istui torkkuen valta-istuimellaan; läksyjen lukemisen nukuttava surina täytti ilman. Vähitellen oikasi Herra Dobbins itseänsä, haukotteliin, aukaisi sitten pöytänsä kannen ja ojensi kätensä ottaaksensa kirjan, vaan näytti epäilevän ottaisiko hän sen, vai ei. Useammat koululapsista katsoivat ylös väliä-pitämättömästi, vaan kaksi seurasi hänen liikunnoitaan huomaavilla silmäyksillä. Herra Dobbins hypisteli hetkisen hajamielisesti kirjaa, veti sitten esiin sen ja otti soveliaan asennon tuolillansa ennenkuin rupesi lukemaan.
Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin, jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian – jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja tilaisuus oli menetetty – opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä; siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi vihaansa. Sitten sanoi hän:
"Kuka on repinyt kirjan?"
Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä jotakin merkkiä rikokseen.
"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"
Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.
"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä, ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:
"Amy Lawrence?"
Pään puistaminen vastaukseksi.
"Grade Miller?"
Sama vastaus.
"Susanna Harper, oletkos sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Seuraava tyttö järjestyksessä oli Becky Thatcher. Tom vapisi kiireestä kantapäähän mielen-ponnistuksesta ja siitä tiedosta, että tila oli aivan auttamatoin.
"Rebecka Thatcher!" – (Tom katsahti hänen näköänsä; hän oli aivan valkea kauhistuksesta) "oletko sinä repinyt – ei, katso minua silmiin" – (tytön kädet kohosivat ikäänkuin rukoukseen) – "oletko sinä repinyt kirjan?"
Eräs ajatus lensi salaman kaltaisena Tom'in aivujen läpi. Hän hyppäsi ylös ja kiljasi:
"Minä sen tein!"
Koulu katseli kummanaan tätä suurta hulluutta. Tom seisoi hetkisen hiljaa, kootaksensa tasapainosta joutuneita sielunsa voimia; ja kuin hän meni esille ottamaan rangastustansa, tuntui tuo ihastus, kiitollisuus ja ihmetteleminen, joka loisti Becky'n silmistä häntä vastaan, kyllin palkitsevan satakin selkäsaunaa. Innostunut loistavasta menetystavastansa, otti hän sanaakaan sanomatta ankarimman selkäsaunan kun Herra Dobbins kuunaan oli antanut ja kuuli myöskin väliä pitämättä tuon lisätyn julmuuden, että hän saisi jäädä kahdeksi tunniksi toisten jälestä kouluun – sillä hän tiesi kuka tulisi odottamaan häntä ulko-puolella, kunnes vankeutensa oli lopussa, ja eikä sittenkään pitäisi pitkällistä odotus-aikaa kadotettuna.
Tom meni vuoteelleen tänä ehtoona, miettien kostoa Alfred Temple'a kohtaan; sillä häpeällä ja katumuksella oli Becky kertonut hänelle kaikki, ei edes unhottaen omaa kavaluuttansa. Vaan koston himonkin piti poistua suloisimmilta tunteilta, ja hän vaipui uneen, Becky'n viimeiset sanat vielä korvissansa:
"Tom, kuinka voit sinä olla niin jalo!"
KAHDESKOLMATTA LUKU
Koulu-lupa lähestyi. Opettaja, ankara ainakin, tuli vielä ankarammaksi ja vaati enemmin kuin ennen, sillä hän tahtoi, että koulu kunnioittaisi itsensä tutkinto-päivänä. Hänen vitsansa ja rottinkinsa lepäsivät nyt harvoin – varsinkin nuorempain oppilasten suhteen. Ainoastaan vanhimmat pojat ja kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden ikäiset neidot välttivät läjähdyksiä. Herra Dobbins'in läjähdykset olivat päälliseksi tuota kovempaa laatua; sillä vaikka hänen peruukinsa alla oli aivan paljas, kiiltävä päänahka, oli hän kumminkin parhaassa ijässänsä, ja jänteensä eivät näyttäneet ollenkaan heikontuneen. Kun tuo suuri päivä läheni, tuli kaikki hänen hirmuvaltaisuutensa näkyviin; hänellä näytti olevan kostonhimoinen ilo rangaistessansa pienimpiäkin rikoksia. Seuraus oli, että pienimmät pojat viettivät päivänsä pelvolla ja vavistuksella, ja yönsä miettien kostoa. He tekivät kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin voivat, kepposia opettajallensa. Vaan hän ei jäänyt mitään heille velkaa. Palkinto, joka seurasi jokaista onnistunutta koetusta kostoon, oli niin täydellinen ja majesteetillinen, että pojat aina vetäysivät riitatantereelta pahasti pieksettyinä. Viimein rupesivat he kaikki yhteen liittoon ja keksivät keinon, joka lupasi heille loistavan voiton. He juttelivat kyltti-maalarin pojalle, valan ehdolla, aikeensa ja pyysivät hänen apuansa. Hänellä oli omat syynsä olla iloinen tästä, sillä opettaja asui hänen isänsä perheessä ja oli antanut otollisia syitä hänen vihaansa. Opettajan vaimon piti lähteä maalle joiksikuiksi päiviksi, ja silloin oli kaikki esteet poistetut vehkeen liikkeelle panemisesta; opettaja valmistausi suuriin tilaisuuksiin tavallisesti niin, että tirkisti kovin syvään lasiin, ja kuin herra oli saanut täyden määränsä tutkintopäivä ehtoona ja levähti nojatuolissaan, silloin oli "putkaus" tehtävä. Sitten pitäisi hänen herättää hänet oikealla ajalla ja kiiruhtaa hänen koululle menemistänsä.
Ajallansa ilmautui tuo hauska tilaisuus. Kello kahdeksan ehtoolla oli kouluhuone loistavasti valaistu ja koristeltu kukka- ja lehti-kiehkuroilla ja köynnöksillä. Opettaja istui juhlallisesti suurella tuolillansa, joka oli asetettu lavalle, musta taulu takanansa. Hän oli jokseenkin "sumuisen" näköinen. Kolme penkki-riviä sivulla ja kuusi edessänsä, oli täytetyt kaupungin ylimyksiltä ja lasten vanhemmilta. Hänen vasemmalla puolellansa, kirjain takana, oli avara, satunnainen lava, jolle ne oppilaat olivat asetetut, joiden piti ottaa osaa tämän iltaisessa "ylösnäytöksessä;" sen päällä oli riveissä pieniä poikia, jotka olivat pestyt ja puetut oksettavalla tavalla, riveissä pitkiä, typeröitä poikia, lumikinoksia linoniin ja musliimin puettuja tyttöjä ja nuoria neitosia, jotka näyttivät hyvin tietävän paljaista käsivarsistansa, mummoinsa vanhoista koruista, sinisistä ja punasista sukkanauhoistansa ja kukista tukassansa. Muu osa rakennuksesta oli täynnä niitä koululapsia, jotka eivät ottaneet osaa näytökseen.
Näytös alkoi. Eräs pieni poikanulikka nousi ylös ja lausui ujosti:
"Tuskin näkevänne minunlaista
Kansan e'essä odotatte lapsukaista," j.n.e.
samalla kuin säesti itseänsä kiusallisen tarkoilla ja värveellisillä liikkeillä, jotka masina olisi voinut tehdä – edellettynä ett'ei masina ollut oikein hyvässä kunnossa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti läpi, vaikka kovin hätäytyneenä, ja sai palkinnoksensa juhlallisen laukauksen käden-taputuksia, kun kumarti opetetulla tavalla ja vetäysi takaisin.
Eräs pieni ujo tyttö lukea sokersi, "Mary'lla oli pieni vuona," niijasi kömpelösti, sai osansa suosiosta ja istuutui paikoilleen, punastuen ja onnellisna.
Tom Sawyer astui esiin itserakkaalla luottamuksella, ja alkoi pitää erästä noista hävittämättömistä ja päättymättömistä puheista, niin kuin "Anna minulle vapaus tai kuolema", elävällä innolla ja hulluilla kujeilla, vaan hämmentyi keskellä puhetta. Kauhea lamppukuume syöksi hänen päällensä, jalkansa vapisivat ja hän oli tukehtumaisillaan. Se on tosi, hänellä oli nähtävästi kuuliain suosio – vaan myöskin kuuliain hiljaisuus, joka oli paljoa pahempi kuin heidän suosionsa. Opettaja rypisti otsaansa, ja tämä teki tappion täydelliseksi. Tom kamppaili vielä hetkisen ja vetäysi sitten takaisin aivan kukistettuna. Heikkoja koetuksia käsien taputukseen tehtiin, vaan ne masentuivat kohta.
Sitten seurasi, "Poika se seisoi palavalla kannella," "Assyria tuli voimalla", ja muita arvokkaita puhekappaleita. Niitä seurasi luku- ja tavaus kilpailut. Tuo laiha Latina-luokka kesti koetuksen kunnialla. Ehtoon päänumero seurasi nyt järjestyksessä – nuorten neitosten kirjoittamat kirjoitukset. Itsekukin astui vuorollansa lavan reunalle, kakisteliin, nosti ylös käsikirjoituksensa (nidotut kauniisin silkki niteisin) ja alkoi lukea teeskennellyllä painolla. Aineet olivat samat kuin jo heidän äitinsä, äitinsä-äidit, ja epäilemättä kaikki heidän naiselliset esi-isänsä aina ristinretkiin saakka olivat kirjoittaneet. "Ystävyys" oli muuan, "Muinoisten aikain muistoja," "Uskonto Historiassa," "Unelmien maa," "Sivistyksen edut," "Alakuloisuus," "Lapsellinen rakkaus," "Sydämen toiveet" j.n.e.
Hallitseva muoto näissä kirjoituksissa oli suosittu ja teeskennelty raskasmielisyys, turhamainen "kauniin kielen" tulva, joidenkuiden ihanne sanain ja sananparsien myötäänsä käyttäminen, kunnes tulivat aivan kuluneiksi, ja eräs omituisuus, joka varsinkin merkitsi ja turmeli ne, oli tuo välttämätön ja kärsimätöin saarna, joka huiskutti poikkonaista häntäänsä kaikkein lopulla. Oli se sama mitä laatua aine oli, aivuja vaivaavilla koetuksilla koeteltiin sitä saada aina sen laiselle kannalle, josta siveellinen ja uskonnollinen mieli-ala voi saada rakennusta. Silmin nähtävä ulko-kullaisuus näissä saarnoissa ei ollut kylliksi karkoittamaan näitä turmiollisia tapoja kouluista, eikä se ole vielä kylliksi nytkään, ja tuskin tulee olemaankan niin kauan kuin maailma seisoo. Maassamme ei ole niin koulua, jossa ei nuoret naiset tuntisi itseänsä pakotetuiksi lopettamaan kirjoitustansa saarnalla; ja sen tulee havaitsemaan, että pintapuolisin ja uskottomin kaikista koulutytöistä kirjoittaa pisimmän, ja verrannollisesti voimakkaimman saarnan. Vaan kylliksi nyt. Suora totuus ei maista hyvältä. Katselkaamme uudelleen tuota "näytöstä." Ensimäisellä kirjoituksella, joka luettiin oli päällekirjoitus: "Tämä on siis elämä?" Ehkä lukia kestää otteen tästä:
Kuinka iloisilla tunteilla eikö nuoruudet mieli, elämän joka-päiväisillä poluilla, odota jotakin tiettyä juhlallisuutta! Kuvitusvoima vaikuttaa ja kuvaa ruusunkarvaisia ilon-kuvia. Hengessä näkee muodin la'ilta hallittu kaunotar itsensä keskellä juhlajoukkoa tarkasteltuna kaikilta, niiltä jotka tarkastelevat. Hänen viehättävä vartalonsa, puettuna lumi-valkoiseen pukuun, pyörii vilisevässä tanssissa: hänen silmänsä ovat kirkkaimmat ja askeleensa keveimmät koko joukossa. Näitä suloisia unia uneksiessa kuluu aika pian, ja tuo odotettu tunti on tullut, jolloin hän saa astua tuohon Elyselliseen maailmaan, josta hän on uneksinut niin loistavia unia. Kuinka sadun tapaista eikö ole kaikki hänen silmistänsä! Joka uusi näkymä on viehättävämpi kuin edellinen. Vaan jonkun ajan kuluttua huomaa hän, että kaikki, joka piilee tämän kauniin kuoren alla, on turhuutta; imarrus, joka kerran ilahutti häntä, rämisee nyt pahalta hänen korvissansa; paali-sali on menettänyt lumous voimansa; menetetyllä terveydellä ja katkeralla sydämellä kääntää hän sille selkänsä, sillä vakuutuksella, ett'ei maalliset ilot voi tyydyttää toivovaa sielua.
Ja niin edespäin. Tyytyväisyys oli yleinen, sen kuuli lu'un aikana sellaisista huudoista kun:
"Niin suloista!" "Kuinka totta!" j.n.e. ja kuin se viimein loppui erityisellä surullisella saarnalla, niin oli mieltymys täydellinen.
Sitten nousi ylös eräs hieno, raskasmielinen tyttö, jonka muodolla lepäsi tuo miellyttävä kalpeus, joka tulee pilleristä ja huonosta ruo'ansulatuksesta. Hän luki runoelman, jonka päällekirjoituksena oli: "Missourin tytön jäähyväiset. Alabamalle." Runoelmassa oli käytetty vieraita sanoja, joita ei puoletkaan ymmärtäneet, vaan kumminkin oli runo mainio.
Tämän jälkeen astui esiin eräs musta hipiöinen, musta silmäinen ja mustatukkainen nuori neito, joka ensin oli ääneti mahdikkaan silmänräpäyksen, otti päälleensä surullisen näön ja alkoi pitkäveteisellä äänellä lukea:
Eräs näkö.
Yö oli pimeä ja myrskyinen. Korkean taivaallisen valtaistuimen ympärillä ei pilkkunut pienintäkän tähteä, vaan tuon jylhän ukkoisen syvä sointu värisi lakkaamata korvissa, samalla kuin nuo vihaiset salamat hulmusivat pilvisellä taivaalla, ja näyttivät ivaavan sitä voimaa, jota tuo mainio Franklin vallitsi. Tuuletkin tulivat vinkuen esiin salaisista piiloistansa ja huppuroivat ympäriinsä, ikäänkuin olisivat tahtoneet avullansa lisätä näkymän julmuutta.
Näin pimeällä ja kauhealla hetkellä toivoi minun sieluni inhimillistä osanottavaisuutta; vaan sen sijaan,
Tul' ystävän, holhoojan, lohtuni ja onni,
Ilo kaikess, surussa, ja otti käteni.
Hän tuli, niinkuin joku noista olennoista, joita nuoret ja romantilliset ihmiset mielessänsä kuvailevat kuleksivan mielikuvituksen Edenin auringolta valaistuilla poluilla, niinkuin ihanuuden haltiatar, kaiketta koreudetta paitsi omaa taivaallista herttaisuuttansa. Hänen käyntinsä oli niin pehmeä, ett'ei sitä edes kuulunut, ja ell'ei hänen myötätuntoinen kosketuksensa olisi magillisesti värähdyttänyt ruumistani, olisi hän luikahtanut sivuitseni niinkuin muutkin ujot kaunottaret hoksaamatta – etsimättä. Omituinen alakuloisuus näkyi hänen muodollansa, ikäänkuin jähmettyneitä kyyneleitä talvi-kuukausien peitteellä, kun hän näytti noita kamppailevia elementtiä ulkopuolella ja käski minun katsomaan noita kahta esiteltyä olentoa.
Tämä kauhea uni oli kirjoitettu kymmenen sivun pituiselle käsikirjoitukselle, ja loppui saarnalla, joka niin täydellisesti poisti kaikki toiveet niiltä, jotka eivät olleet – presbyteriaaneja, että se sai ensimäisen palkinnon. Tätä kirjoitusta pidettiin illan parhaimpana kirjoituksena. Kauppalan pormestari, joka antoi palkinnon kirjoittajalle, piti kauniin puheen, jossa hän sanoi: "että tämä kaunopuheliaisuudessa oli paljoa etevämpi kuin kaikki ne puheet, joita hän ennen oli kuullut, ja että itse Daniel Webster olisi voinut olla ylpeä siitä."
Sivumennen lienee tässä muistutettava, että niitten kirjoitusten luku, joissa sanaa "herttainen" oli käytetty hyvin suurella rakkaudella, ja joissa inhimillistä kokemusta kutsuttiin "elämän ohjeeksi," oli melkein yhtä suuri kuin tavallisesti.
Opettaja, joka oli niin "sumuinen," että tahtoi käydä liian kova-ääniseksi, asetti tuolinsa sivulle, käänsi selkänsä kansalle ja alkoi mustalle taululle piirtää Amerikan karttaa, alkaaksensa maantieteellistä tutkintoa. Vaan hän ei tahtonut onnistua vapisevalla kädellänsä, jonkatähden pidätettyä naurua kuului salista. Hän tiesi miten asian laita oli ja tahtoi korjata työtänsä. Hän pyyhkäsi pois entisen työnsä ja piirsi uudelleen; vaan se onnistui vielä huonommin, ja tirskuminen kuului selvemmin. Hän kiinnitti nyt kaikki huomionsa työhönsä, ikäänkuin hän olisi päättänyt ei antaa itseänsä kukistaa ivalta. Hän tunsi, että kaikkein silmät olivat kiinitetyt häneen; hän luuli lykästävänsä, ja kumminkin ei tirskuminen loppunut. Se kasvoi aivan julkisesti. Ja eikä syyttä. Kouluhuoneen päällä oli vinnikammari, ja sen lattiassa luukku aivan opettajan pään kohdalla; siitä laskeusi kissa, joka oli sidottu nivusistaan nuoraan. Pään ja leukain ympärille oli sidottu rätti, joka esti sen naukumasta: kissan näin hitaasti laskeudessa, koukistui se ylöspäin, repien nuoraa, putosi sitten alas, ja haparoi kapaloillaan tyhjää ilmaa. Tirskutus tuli kovemmaksi ja kovemmaksi, kissa ei ollut enää kuin kuusi tuumaa opettajan päästä; alemma, alemma, vielä vähän, ja eläin iski terävät kyntensä hänen peruukiinsa, sieppasi sen irti, ja vetäistiin samassa silmänräpäyksessä luukusta ylös, vieden voiton mukanansa. Ja kuinka ihanasti eikö valo heijastanut opettajan paljaasta päästä, sillä kyltti-maalarin poika oli kullannut sen!
Tämä oli tutkinnon loppu. Pojat olivat kostaneet. Koulu-lupa alkoi.
Muistutus. Edellä luetut "kirjoitukset" ovat sanasta sanaan kirjoitetut eräästä kirjasta, jonka nimi on "Prosaa ja Runoilmaa, eräältä naiselta Lännessä," vaan ne ovat tarkoin ja kaikin puolin koulutyttö mallin mukaan, ja siis paremmat kuin jos niitä olisi ruvennut jälittelemään.