YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat, vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni kuului ikkunasta:
"Kuka siellä?"
Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"
"Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! – terve tulemastasi!"
Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa, että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.
Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.
Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa kiiruusti pukivat päällensä.
"Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän ja lämpimän – siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."
"Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää, miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."
"Niin, poika parka, sinä oletkin sen näköinen kun sinulla olisi ollut kova yö – vaan tuossa on sänky sinulle, kunhan olet saanut einettä. Ei, he eivät ole kuolleet, poika – me olemme kyllä suutuksissa siitä. Sinun kertomuksesi mukaan tiesimme hyvin, missä saavuttaisimme heidät, me hiivimme siis varpaillamme, kunnes olimme viidentoista jalan päässä heistä – polku väripuupensaikossa oli pimeä kuin säkki – ja juuri silloin tunsin, että minua rupesi aivastuttamaan. Kova onni! Minä kyllä koetin pidättää, vaan siin'ei auttanut – ulos piti sen, ja ulos se pärskähtikin! Minä kulin etunenässä, ojennettu pistooli kädessä, ja kun kuulin rapinasta, että aivastus oli säikäyttänyt roistot pakoon, niin huusin minä: 'Ampukaa pojat!' ja laitoin luotini sinne, josta rapina kuului. Pojat tekivät samoin. Vaan roistot pakenivat nuolen nopeudella, ja me seurasimme heidän perästänsä läpi metsän. Luullakseni, emme saaneet heihin sattumaan. He ampuivat kumpikin latinkinsa, ennen kuin läksivät pakoon; vaan kuulat vinkui sivutsemme, eikä sattuneet. Kun emme enää kuulleet heidän askeleitansa, lopetimme jahtimme, ja menimme herättämään vartia-väkeä. He kokosivat joukon, joka läksi vartioimaan joen rantaa, ja niin pian kuin täysi päivä on, tulee sheriffi joukkonensa etsimään metsistä. Poikani menevät nyt heidän joukkoonsa. Olisi hyvä jos tietäisimme, minkänäköisiä nuo roistot ovat – siitä olisi apu. Vaan luullakseni et voinut nähdä heitä pimeässä niin tarkkaan, minkä näköisiä he olivat?"
"Näin kyllä, minä jo näin heidät kauppalassa ja seurasin heitä sieltä."
"Oivallista! Selitä – selitä, poikani!"
"Toinen heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen, joka on ollut täällä näkyvissä pari kertaa, ja toinen on ilkeän näköinen rehjana – "
"Se on kyllin, poikaseni, me tiedämme ketä he ovat! Minä tapasin heidät eräänä päivänä lesken talon takana metsässä, jolloin läksivät pötkimään pakoon. Tielle, pojat, ja kertokaa tämä sheriffille; eineenne voitte syödä huomen aamunakin!"
Wallisarin pojat läksivät paikalla matkalle. Kun he olivat jättäneet huoneen, juoksi Huck heidän perästänsä ja huusi:
"Olkaa hyvät, älkääkä sanoko kellenkään, että minä olen ilmaissut heidät! Olkaa niin hyvät!"
"Niin kuin tahdot, Huck, vaan sinulla pitäisi olla kunnia työstäsi."
"Ei, ei! Älkää virkkako kellenkään mitään!" Kun nuorukaiset olivat menneet tiehensä, sanoi vanha Wallisari:
"Sinä et kieli – enkä minäkään. Vaan miks'et tahdo sinä sitä tiettäväksi?"
Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä, että tämä saisi tietää sen – sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan hänen henkensä.
Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:
"Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he epäiltäviltä?"
Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten sanoi hän:
"Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto – ainaki sanovat kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista – välistä minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa, ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen, sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."
"Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"
Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:
"Näin, en tiedä oikein – vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin varsinkin näkevinäni ne."
"Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä – "
"Seurasin heitä – aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä oli esissä – he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne – "
"Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"
Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:
"Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua – minä suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun – minä en ilmaise sinua."
Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi hän hänen korvaansa:
"Ei se ole Espanialainen – se on Indiani-Joe!"
Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi hän:
"Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan Indiani! Se on kokonaan toinen asia."
Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi, että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin – "
"Minkä nyytin?"
Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti – odottaen vastausta. Wallisari rupesi – tuiotti vuorostansa – kolme sekuntia – viisi sekuntia – kymmenen – vastasi viimein:
"Tiirikka-nyytin – vaan, mikä sinulla on?"
Huck vaipui paikallensa, hiljaa läähättäen, vaan syvään, sanomattoman kiitollisna. Wallisari katseli häntä totisesti ja uteliaasti – ja sanoi:
"Niin, tiirikka-nyytin. Se näyttää huojentavan sydäntäsi melkoisesti. Vaan miksi tulit sinä niin levottomaksi? Mitä luulit sinä meidän löytäneen?"
Huck oli taas pahassa pintehessä; tutkivat silmät olivat häneen kiinitetyt – hän olisi antanut vaikka mitä, kun olisi keksinyt aineen uskottavaan vastaukseen. Hän ei keksinyt mitään! Nuo tutkivat silmät tunkeutuivat aina syvemmälle häneen – hullu vastaus oli tarjona – hänellä ei ollut aikaa arvella, ja niin vastasi hän huolimatta, matalalla äänellä:
"Ehkä pyhäkoulukirjoja."
Huck-paran ei tehnyt mieli nauramaan, vaan vanhus nauroi, ja nauroi niin, että koko hänen ruuminsa tytisi kiireestä kantapäähän saakka, sitten sanoi hän, että tämmöinen nauru oli samaa kuin rahaa taskussa, siinä että se lyhenti paljon lääkärien rätinkiä. Sitten jatkoi hän:
"Poika parka, sinä olet kalvean ja riutuneen näköinen; sinä et voi ollenkaan hyvin. Ei siis kumma, jos olet vähän höperö ja pois tasapainosta. Vaan sä kostut kohta kyllä. Lepo ja uni tekevät sinut taas mieheksi, luulen mä."
Huck oli suutuksissaan siitä, että tyhmyydessään oli ilmaissut niin epäiltävän mielenpingoituksen, sillä niin pian kuin hän oli kuullut keskustelun lesken porras-puilla, oli hän heittänyt sen luulon, että tuo kapakasta kuletettu nyytti oli aarre. Kumminkin oli hän ainoastaan luullut, ett'ei se olisi aarre, eikä siis varmaan tiennyt sitä; sentähden oli ilmoittaminen löydetystä nyytistä liika suuri liikutus, jotta hän olisi voinut hillitä mielensä. Vaan kumminkin oli hän iloinen tästä pienestä sivu-seikasta, joka oli tapahtunut, sillä nyt oli hän aivan varma siitä, että nyytti ei ollut se nyytti, jonkatähden hänen levottomuutensa hävisikin, ja hän tunsi olevansa hyvin rauhallisella mielellä. Todellakin, kaikki näytti käyvän nyt toivon mukaan; aarre oli varmaankin vielä numero kahdessa, miehet saataisiin kiini ja vangittaisiin samana päivänä; hän ja Tom voivat nyt ensi yönä hakea aarteen ilman pelotta.
Juuri kun he olivat lopettaneet eineensä, niin naputti joku ovelle. Huck hyppäsi ylös ja etsei piilopaikkaa, sillä hänellä ei ollut ollenkaan halua edes kaukaisemmallakaan tavalla tulla sekoitetuksi viimeksi tapahtuneihin asioihin. Wallisari laski sisään useampia naisia ja herroja, heidän joukossansa myös Douglaan lesken, ja hän huomasi, että eri joukkoja kaupunkilaisia tuli mäkeä ylös, katselemaan porras-puuta tiellä.
Wallisarin täytyi kertoa yölliset tapaukset vieraille. Leski osoitti kiitollisuutensa hänelle pelastuksestansa.
"Ei sanaakan siitä, rouvani. Toinen löytyy, jolle te ehkä olette paljon enemmin kiitollisuuden velassa kuin minulle ja minun pojilleni, vaan hän ei anna ilmaista itseänsä. Hänettä me emme koskaan olisi olleet siellä."
Tämä herätti luonnollisesti heidän uteliaisuutensa, niin suuressa määrässä, että pää-asia melkein jäi sivu-asiaksi; vaan hän antoi sen kaluta vieraittensa sisuksia, ja heidän kauttansa tulla levitetyksi kaupunkiin, sillä hän ei eronnut millään mahdilla salaisuudestansa. Kun nyt kaikki oli kerrottu mitä kertomista oli, sanoi leski:
"Minä nukuin sängyssä lukiessani, ja nukuin koko tämän nujakan aikana.
Miks'ette tulleet herättämään minua?"
"Se ei maksanut meistä vaivaa. Roistot eivät voineet enää kernaasti tulla takaisin, heillä ei ollut työ-aseita; miksi olisimme turhaan säikäyttäneet teitä. Minun kolme neekeriäni vahtivat loppu yön kartanoanne. He ovat juuri tulleet sieltä takaisin."
Uusia vieraita tuli, ja tapaukset piti kertoa heille aina uudelleen, noin parin tunnin aikaa.
Koulu-luvan aikana ei ollut pyhäkoulua, niin että kaikki oli aikaiseen kirkossa. Tämä hirvittävä tapaus oli nopeasti levitetty. Nyt tuli se sanoma, ett'ei vielä minkäänlaisia jälkiä roistoista oltu löydetty. Kun saarna oli loppunut, meni tuomari Thatcher'in vaimo rouva Harper'in luo, joka seurasi kirkkoväkeä pääkäytävällä ja sanoi hänelle:
"Aikookos minun Becky'ni nukkua koko päivän? Minä tiesin kyllä sen, että hän väsyttäisi itsensä kuoliaaksi."
"Teidän Becky'nne?"
"Niin" – hämmästyneellä katsannolla: "Eikös hän ole ollut teillä yötä?"
"Ei olekaan."
Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti Polly sanoi:
"Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä – toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."
Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.
"Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:
"Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"
"En ole nähnyt."
"Milloin näit hänet viimeksi?"
Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin. Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja väännellä käsiänsä.
Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan, kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos, ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.
Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä. He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.
Koko pitkän yön odotti kauppala uutisia; vaan kun viimein aamu koitti, niin ei tullut muuta sanomaa, kuin "lähettäkää lisää kynttilöitä ja ruokaa." Rouva Thatcher oli kuin mieletöin, ja täti Polly samoin. Tuomari Thatcher laittoi luolasta kehoituksia toivoon ja luottamukseen, vaan ne eivät saaneet nostetuksi todellista iloa.
Vanha Wallisari tuli kotia päivän valetessa, vaatteet talissa ja savessa ja muutoin aivan väsyksissä. Hän tapasi Huck'in vielä samassa sängyssä, johon oli jättänyt hänet, ja kovassa kuumeessa. Kaikki lääkärit olivat luolalla, jonkatähden Douglaan leski tuli hoitamaan sairasta. Hän sanoi tahtovansa hoitaa häntä paraansa mukaan, sillä, olipa poika hyvä tai huono, tai ei kumpikaan, niin oli hän Herran, ja ei niin mitään, joka kerran oli Herran, saanut jättää hoidotta. Wallisari sanoi Huck'issa olevan hyvän alun, ja leski sanoi:
"Se on varma se. Herran merkki! Sitä hän ei jätä panematta. Sitä hän ei tee koskaan. Hän panee sen johonkiin, kaikkiin olennoihin, jotka lähtevät hänen kädestänsä."
Varhain aamusilla alkoi väsyneitä mies-parvia tulla kaupunkiin, vaan vanhimmat jatkoivat vielä etsintäänsä. Muita uutisia ei voitu saada kuin se, että luolan kaukaisimmat ja ennen käymättömät paikat olivat etsityt läpeisin. Eräässä paikassa, kaukana siitä osasta, joka oli tunnettu, oli löydetty "Becky" ja "Tom" piirrettynä talikynttelin-noella kallio seinään, ja kohta sen vierestä rähjäytynyt nauhan kappale. Rouva Thatcher tunsi nauhan ja itki. Hän sanoi, että tämä olisi viimeinen muisto, kuin hänellä kuunaan tulisi olemaan lapsestansa, ja että tämä olisi kaikista kaikkein kalliin, sentähden kun lapsensa oli kantanut sitä juuri ennen kauheata kuolemaansa. Jotkut kertoivat, että silloin tällöin näkyi kaukaa tuikkava tuli, jolloin aina ilohuuto nousi luolassa, ja miehet juoksivat sitä kohti – vaan he havaitsivat aina pettyneensä. Lapset eivät olleet siinä; se oli aina jonkun etsijän kynttilä.
Kolme surullista päivää kului, ja kauppala vaipui toivottomaan tilaan. Kellään ei ollut halua mihinkään. Tuo satunnainen, juuri tehty keksintö, että isännällä raittiuden kapakassa oli viinaa talossa, vaikka hirvittävä seikka, sai tuskin yleisön pulsia nopeammin lyömään. Eräällä selvällä hetkellä otti Huck varovasti puheeksi kapakoista, ja kysyi viimein, himmeästi aavistaen pahinta, jos jotakin oli löydetty raittiudenkapakasta sen jälkeen, kuin hän oli kääntynyt tauti-vuoteelle?
"On", vastasi leski.
Huck hyppäsi istuilleen sängyssänsä, tuimasti tuiottaen:
"Mitä! Mitä se oli?"
"Viinaa! – . paikka on nyt suljettu. Rupea nyt maata, lapsi – sinä oikein säikäytit minua?"
"Sanokaa minulle vaan yksi seikka – yksi seikka – olkaa niin hyvä!
Oliko se Tom Sawyer, joka löysi sen?"
Leski purskahti itkuun.
"Ääneti, ääneti lapsi, ääneti! Olenhan sanonut sinulle, ett'et saa puhua. Sinä olet hyvin, hyvin heikko!"
Muuta ei ollut siis löytynyt kuin viinaa; koko kauppala olisi ollut liikkeessä, jos kultaa olisi löytynyt. Ja aarre se oli poissa – poissa ikuisesti. Vaan mitähän leski itki? Kummallista tuo itku.
Nämä ajatukset liikkuivat himmeästi Huck'in aivuissa, ja siitä väsymyksestä, jotka ne matkaan saattoivat, vaipui hän uneen. Leski sanoi itseksensä:
"Niin – hän nukkuu, poika-parka! Tom Sawyer löytänyt sen! Hyvä Jumala, kumpahan hän itsekin löytyisi! Ah, harvat ovat ne, joilla enään on toivoa, tai voimia etsiä."
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Palatkaamme nyt katselemaan Tom'in ja Becky'n osaa huvimatkassa. He kulkea näpöttelivät muitten keralla noitten jylhäin holvien alla ja katselivat luolan ihmeitä, joilla oli annettu jokseenkin liikamaisia nimityksiä: niinkuin "Vierashuone," "Kathedrali," "Aladdinin linna," ynnä muita samankaltaisia. Kun "piilosilla-olo" leikki alkoi, ottivat Tom ja Becky innolla osaa siihen, kunnes alkoivat uupua; jolloin he läksivät kulkemaan pitkin erästä luikertelevaa solaa, pitäen koholla kynttilöitänsä, ja lukien nimiä, vuosilukuja, posti-adressia ja muistolauseita, joilla seinät olivat koristeltu (talikynttilä savulla). Aina kulkien edelleen ja puhellen keskenänsä, eivät he havainneet, että olivat tulleet siihen osaan luolaa, jonka seinillä ei enää löytynytkään näitä seinämaalauksia. He savustivat oman nimensä erääsen seinästä ulos pistävään kallioon ja jatkoivat matkaansa. Nyt tulivat he eräälle paikalle, jossa pieni lähde-suoni, joka juoksi kallion reunain yli, tuoden mukanansa kalkkisen pohja-sa'on, aikain kuluessa oli muodostanut kiekuraisen ja lävellisen Niagaran kiiltävistä ja hävittämättömistä kivistä. Tom pakoitti pienen ruumiinsa sen taakse, valaistaksensa sitä Becky'n iloksi. Hän huomasi, että se peitti jonkunlaisen rapun, luonnollisen rapun, ja heti valloitti hänet halu lähteä keksintö retkille. Becky suostui hänen tuumaansa, jonkatähden he tekivät nokimerkin, paluu-matkan tähden, ja läksivät sitten tutkinto retkellensä. He kulkivat milloin yhtä, milloin toista solaa, syvässä luolan salaisissa holvissa, tekivät vielä muutaman merkin, ja kääntyivät erääsen sivusolaan, etsien uusia ilmiöitä, joista he voisivat kertoa ylä-ilmoissa. Eräällä paikalla tulivat he suureen luolaan, jonka kolosta riippui kiiltäviä tippakivi puikeloita, niin pitkiä ja paksuja, kuin ihmisen sääret; he seurasivat sen seinämiä ihmeellä ja ihmetellen, ja menivät ulos siitä, pitkin erästä niistä monista käytävistä, jotka päättyivät siihen. Tämä vei heidät kohta eräälle ihanalle lähteelle, jonka reunat olivat kaunistetut välkkyvillä jääkukkais kiteillä. Lähde oli keskellä luolaa, jonka seiniä kannatti paljous monen muotoisia pilaria eli patsaita, jotka olivat vuosisatojen kuluessa syntyneet veden mukana tulleesta kalkista. Luolan katossa riippui kynsistänsä lukematon paljous yölepakoita, tuhansittain aina yhdessä ryhmässä; kynttilän valo häiritsi näitä olentoja, ja heitä tuli sadottain alas, lentäen kynttilään. Tom tiesi, mikä oli käsissä, ja tunsi myöskin vaaran tuollaisesta menettelystä. Hän tarttui Becky'n käteen ja vei hänet niin sievään kuin mahdollista likimäiseen solaan; se olikin hyvissä ajoin, sillä eräs yölepakko sammutti Becky'n kynttilän siivillänsä, juuri kuin hän jätti luolan. Yölepakot ajoivat lapsia perästä vielä hyvän matkaa; vaan pakeniat pistäytyivät aina uuteen solaan, joka oli tarjona, ja jättivät viimein nuo vaaralliset elukat jälkeensä. Kohta sen jälkeen löysi Tom maanalaisen järven, jonka tyyni, himmeä pinta oli niin suuri, että se katosi pimeyteen. Hän päätti tutkia sen rantoja, vaan istuutui ensin hetkiseksi lepäämään. Nyt laski paikan syvä hiljaisuus ensikerran kolean kätensä lasten mielelle. Becky sanoi:
"Minä en ole havainnutkaan sitä, ennen kuin nyt, että siitä on jokseenkin pitkä aika, kun olen kuullut toisten ääniä."
"Vaan muista, Becky, että me olemme syvässä heidän allansa, enkä tiedä, kuinka kaukana heistä pohjoisessa, etelässä tai lännessä lienemmekään. Me emme voi kuulla heitä millään tavalla."
Becky huolestui.
"Kuinkahan kauan me jo on oltuna täällä alhaalla, Tom? Eiköhän ole parasta, että käännymme takaisin."
"Siinä sinulla on oikein. Ehkä se on parasta."
"Osaatkos takaisin, Tom? minusta on kaikki semmoista sekasotkua."
"Kyllä minä luulen osaavani, vaan nuo yölepakot ovat harmillisia.
Jos ne sammuttaisivat kynttilämme, niin joutuisimme pahaan pulaan.
Koetelkaamme päästä jotakin toista tietä, niin ett'emme tarvitse kulkea lepakko-luolan läpi."
"Tehdään niin, kunhan emme vaan eksyisi. Se olisi kauheata!"
He läksivät kulkemaan pitkin erästä käytävää, jota he kulkivat pitkän aikaa äänetöinnä, tarkastaen jokaista uutta aukkoa, jos tämä vähänkään näytti heistä tutulta; vaan ne olivat kaikki outoja. Joka kerran kuin Tom teki tällaisia tarkasteluita, etsei Becky hänen naamaltansa ilahuttavia merkkiä; vaan hän sanoi aina iloisesti:
"Oh, ei hätää. Tämä se ei vielä ole, vaan me tulemme kohta sille!"
Vaan kun toiveensa aina pettivät, alkoi hänkin jo epäillä; hän koetti nyt summassa sivu-solia, toivoen näin löytävänsä sen, jota etsi. Hän sanoi vielä kyllä, "ei hätää," vaan niin raskas paino lepäsi hänen sydämellänsä, että sanat menettivät sointunsa, ja ne kuuluivat siltä, kuin hän olisi sanonut "nyt ollaan hukassa!" Becky painautui hänen sivuunsa, hirveän peloissansa, ja koetti pidättää kyyneliänsä, vaan ne tulivat sittenkin esiin. Viimein sanoi hän:
"Tom kulta, älä ole milläsikään yölepakoista menkäämme takaisin sitä tietä! Me näytämme tulevan aina edemmäksi ja edemmäksi oikialta tieltä."
Tom seisottui.
"Kuuntele!" sanoi hän.
Syvä hiljaisuus: – hiljaisuus niin syvä että heidän huokumisensa kuului. Tom huusi. Kaiku kulki pitkin tyhjiä solia, ja kuoli kaukaisuuteen hiljaisella äänellä, joka oli kuin peikkojen ivanaurua.
"Oo, Tom, älä tee tuota uudelleen, se kuuluu niin kamalalta," sanoi Becky.
"Kyllähän se kuuluu kamalalta, vaan paras on kumminkin huutaa; voisi tapahtua, että kuulisivat äänemme, näet sä."
Tuo "voisi tapahtua," kuului vielä kamalammalta kuin edellinen peikkomainen ivanauru, niin selvään ilmaisi se kuolevan toivon. Lapset seisoivat hiljaa ja kuuntelivat, vaan seurauksetta. Tom kääntyi paikalla takaisin sille tielle, jota olivat tulleet, kiiruhtaen askeleitansa. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin jonkunlainen epäröiminen näyttäytyi hänen käytöksessänsä, joka ilmaisi Beck'ylle peloittavan seikan; hän ei osannutkaan takaisin!
"Voi, Tom, sinä et tehnyt minkäänlaisia merkkiä?"
"Voi, voi, mikä pöllö olin! Mikä pöllö olin! Minä en luullut kuunaan tarvitsevamme tulla takaisin samaa tietä! Ei, minä en osaa. Kaikki on niin sotkuista."
"Tom, Tom, me olemme hukassa, me olemme hukassa! Me emme pääse koskaan pois tästä hirmuisesta luolasta! Voi, miksi erosimme me toisista?"
Hän vaipui maahan ja purskahti niin kovaan itkuun, jotta Tom kauhistui ajatellessaan hänen, joko kuolevan tai tulevan hulluksi. Hän istuutui hänen viereensä, ja laski kätensä hänen ympärillensä! Tyttö painoi päänsä pojan rintaa vasten, likistyi kiini häneen, tunnusti kauhistuksensa, hyödyttömän surunsa, vaan kaukainen kaiku muutti kaikki hänen sanansa ivanauruksi. Tom pyysi häntä rohkaisemaan mieltänsä, vaan sitä ei hän sanonut voivansa tehdä. Tom alkoi moittia ja soimata itseänsä, kun oli saanut hänet tällaiseen pulaan; tällä oli parempi vaikutus. Tyttö sanoi, koettavansa toivoa uudelleen, nousevansa ylös ja seuraavansa häntä, mihin hän vaan tahtoi viedä hänet, kunhan vaan heittäisi tuollaisen puheen. Sillä, sanoi hän, syy oli kummankin yhtä suuri.
He kulkivat edelleen – ilman määrää – aivan summassa – muuta eivät he voineet tehdä kuin kulkea, aina vaan kulkea. Hetkiseksi näytti taas heidän toivonsa elpyvän – ei sentähden että heillä olisi ollut syytä siihen, vaan sentähden että toivon luonto on semmoinen, jos ei sen ponnistusvoima ole heikonnut vanhuudesta tai kovin likisestä tuttavuudesta vastoinkäymisten kanssa.
Vähän ajan perästä otti Tom Becky'n kynttilän ja sammutti sen. Tämä säästäväisyys merkitsi paljon. Sitä ei tarvinnut sanoilla selittää. Becky ymmärsi, ja hänen toivonsa kuoli uudelleen. Hän tiesi, että Tom'illa oli kokonainen kyntteli ja kolme tai neljä kappaletta taskussa – kumminkin täytyi hänen säästää.
Vähitellen voitti väsymys heidät; lapset koettivat olla, ikään kuin eivät olisi huomanneet sitä, sillä ajatus, että he tarvitseisivat istua, oli kauhea, kun aika oli niin tärkeä. Kulkeminen eteenpäin, olipa se mihin suuntaan hyvänsä, oli kumminkin edistymistä, joka voi kantaa hedelmän, vaan istuutua oli heittäyminen suoraan kuoleman kurkkuun.
Viimein tekivät Becky'n heikot jalat intin. Hän istuutui. Tom istuutui hänen viereensä, ja he puhelivat kodista, ystävistä siellä, mukavista sängyistä, ja varsinkin – valosta! Becky itki, ja Tom koetti keksiä jotakin keinoa lohduttaaksensa häntä, vaan kaikki hänen keinonsa olivat nukkavieruja liiallisesta käytännöstä ja kuuluivat pilkalta. Becky oli niin väsyksissä, että hän vähitellen vaipui uneen. Tom oli kiitollinen. Hän istui ja katseli tytön surullista muotoa ja näki sen saavan luonnollisen tyyneytensä hempeiden unien vaikutuksesta; ja vähitellen ilmautui hänen huulillensa hymyily. Tuo rauhallinen muoto rauhoitti ja vahvisti hänen omaakin sieluansa, ja hänen ajatuksensa kulkivat edellisiin aikoihin ja unen kaltaisiin muistelmiin. Kun hän näin oli vaipunut syviin ajatuksiin, heräsi Becky pienellä iloisella naurulla; vaan se kuoli hänen huulillansa ja syvä huokaus seurasi sitä.
"O', kuinka voin minä nukkua! Toivoisin, ett'en olisi koskaan, koskaan, herännyt! Ei, ei, sitä en olisi tahtonut, Tom! Älä katso noin päälleni! Minä en koskaan enää sano niin."
"Minä olen iloinen siitä, että olet nukkunut, Becky; sinä tunnet varmaankin itsesi nyt levähtäneeksi ja me koetamme taaskin urria täältä ulos."
"Voimmehan koettaa, Tom! Vaan minä olen nähnyt niin ihanan maan unissani. Luullakseni olemme matkalla sinne."
"Se ei ole sanottu, se ei ole sanottu. Rohkeutta, Becky, jatkakaamme koetuksiamme."
He nousivat ylös ja läksivät kulkemaan edelleen, käsitysten, vaan toivotta. He koettivat määräillä sitä aikaa, jonka olivat olleet luolassa, vaan eivät päässeet siitä sen selvemmälle kuin että se tuntui heistä päiviltä ja viikoiltakin, joka kumminkin selvästi oli mahdotointa, sillä heidän kynttilänsä eivät olleet vielä lopussa.
Pitkän ajan kuluttua – he eivät voineet määrätä, kuinka pitkän – sanoi Tom, että heidän piti kulkea hiljaa ja kuunnella veden tippumista, heidän piti löytää lähde. He löysivätkin sen, ja nyt sanoi Tom taas olevan ajan levähtää. Kumpikin olivat kovin väsyneet, vaan Becky sanoi kumminkin, että hän luuli voivansa käydä vielä vähän matkaa. Hän kummasteli, kun huomasi Tom'illa olevan vastaiset mielipiteet. Tätä hän ei voinut ymmärtää. He istuutuivat ja Tom kiinitti savella kynttilänsä vastaiseen seinään. Ajatukset pääsivät kohta valloilleen; mitään ei sanottu vähällä aikaa. Sitten katkaisi Becky hiljaisuuden:
"Tom minulla on nälkä!"
Tom veti esiin jotakin taskustansa.
"Muistatkos tätä?" sanoi hän.
Becky milt'ei hymyillyt.
"Se on meidän hääkakkaramme, Tom."
"Niin – jospa se olisi tynnyrin kokoinen, sillä siinä on kaikki mitä meillä on."
"Minä säästin sen syödessämme, niin että voisimme panna sen pään-alaisen alle, ja unneksia sen päällä, niinkuin suuretkin ihmiset tekevät hääkakkaransa kanssa, – vaan tämä tulee olemaan meidän – "
Hän ei päättänyt lausettansa. Tom jakoi kakkaran, ja Becky söi hyvällä ruokahalulla, kun Tom vaan maisteli puoliskoansa. Kylmää vettä oli kyllinkyllä kestin loppiaisiksi. Hetkisen kuluttua esitteli Becky, että he jatkaisivat vaellustansa. Tom oli ääneti vähän aikaa. Sitten sanoi hän:
"Becky, voitko kuulla, jos minä ilmaisen sinulle yhden seikan?"
Becky vaaleni, vaan hän luuli voivansa kuulla sen, sanoi hän.
"Katsos, asia on se, Becky, meidän pitää jäädä tähän, jossa on vettä juodaksemme. Tämä kynttilän kappale on viimeinen, kun meillä on!"
Becky antoi vapaan vallan kyynelillensä ja surullensa. Tom koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä, vaan huonolla menestyksellä. Viimein sanoi Becky:
"Tom!"
"Mitä nyt, Becky?"
"He tulevat kaipaamaan meitä ja etsimään meitä!"
"Luonnollisesti! Sen tekevät he varmaan!"
"Ehkä he jo etsivät meitä, Tom?"
"Niin, luultavasti jo etsivät! Toivon kumminkin, että niin tekevät."
"Milloin luulet heidän ruvenneen kaipaamaan meitä, Tom?"
"Kun tulivat takaisin venheelle, luullakseni."
"Tom, silloin jo oli ehkä pimeä – luuletko heidän kumminkin huomanneen, ett'emme olleet mukana?"
"En tiedä. Vaan kaikissa tapauksissa kaipaa äitisi sinua, niin pian kuin ovat tulleet kotia."
Se kauhistus, joka näkyi Becky'n muodolla, sai Tom'in paremmin ajattelemaan, ja hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. Becky'a ei odotettu yöksi kotia! Lapset olivat ääneti ja ajatuksissaan. Becky'n uudet surun osotteet saivat kohta Tom'in siihen vakuutukseen, että sama aate vaivasi tytön mieltä, kuin hänen omaansakin – nimittäin, että puoli Sunnuntaita voi kulua, ennenkuin rouva Thatcher sai tietää, ett'ei Becky ollut Harper'issa. Lapset kiinittivät silmänsä kynttilään, ja tarkastelivat kuinka se hitaasti ja armottomasti suli lyhemmäksi ja lyhemmäksi; he näkivät viimein puolen tuuman korkuisen sydämen jäännöksen olevan jälellä, näkivät voimattoman tulen nousevan ja laskeuvan, kohoavan pitkin hoikkaa savupatsasta, viipyvän silmänräpäyksen sen huipulla, ja sitten – vallitsi pimeys, syvä ja kauhistava.
Kuinka kauan aikaa tästä oli kulunut, ennenkuin Becky huomasi sen, että hän itki Tom'in sylissä, ei voinut kumpikaan määrätä. Muuta eivät tienneet, kuin että heräsivät pitkällisestä, kuoleman kaltaisesta unesta, ja tulivat taas tuntoon onnettomuudestansa. Tom arveli jo olevan Sunnuntain – ehkäpä Maanantainkin. Hän koetti puhella Becky'n kanssa, vaan tytön murhe oli kovin syvä, ja kaikki hänen toivonsa loppunut. Tom sanoi, että heitä varmaankin oli kaivattu ammon sitten, ja että heitä epäilemättä jo etsittiin. Hän tahtoi huutaa, ehkä tulisivat. Hän koetti, vaan tuo kaukainen kaiku kaikui niin hirvittävältä, ett'ei hän koetellut sitä uudelleen.