IV
Kun sitten oli kulunut, mikäli minusta itsestäni tuntui, ääretön aika, olin vihdoinkin onnistunut ahtamaan pääni täyteen saaria, kaupunkeja, kareja, niemiä ja väyliä – ja se oli verrattain raskas ja vaikea sälytys kannettavaksi vielä mukanakin. Mutta kun nyt todellakin osasin ummistaa silmäni ja luetella sangen kunnioitettavan jonon nimiä, hyppäämättä enempää kuin kymmenen penikulmaa joka viisikymmenluvulla, alkoi minusta tuntua kuin olisin yhdellä otteella vallan hyvin osannut luotsata laivan alas New-Orleansiin, luonnollisestikin edellyttäen, että saisin hypätä noiden pienten tyhjäin paikkain yli. Mutta elpyvä itsetuntoni oli tuskin nostanut päätään, kun Bixby keksi jonkun tavan lyödäkseen sen maahan takaisin. Eräänä päivänä kääntyi hän aivan äkkiä minuun sanoen:
"Kuvaappas rantaviiva Walnut Bendin luona. Minkä muotoinen se on?"
Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut pyytää minua tekemään selkoa isoäitini mielipiteestä protoplasmaan nähden. Mietin arvokkaasti muutaman silmänräpäyksen ja ilmaisin sitten, ettei sillä minun tietääkseni ollut mitään erikoista "muotoa." Tulistuvainen oppimestarini laukaisi luonnollisesti heti ankaran pamauksen ja jatkoi sitten lataamista ja laukaisemista, kunnes hänellä ei enää ollut mitään lisättävää.
Olin jo aikoja sitten oppinut, ettei hänellä ollut varastossa enempää kuin määräerä senlaatuisia ampumavaroja ja että hän, heti kun se oli loppuun käytetty, muuttui varsin myötätuntoiseksi ja melkeinpä katuvaiseksi vanhaksi kunnon mieheksi. Käytän tässä sanaa "vanha" kiintymyksen ilmauksena – sillä hän ei ollut siihen aikaan kuin pari vuotta yli kolmenkymmenen. Minä siis odotin. Hetken päästä sanoi hän lempeästi:
"Poikani, sinun on aivan pakko, näetkös, perin pohjin tuntea virran muoto. Se on ainoa, jonka mukaan voi ohjata pikimustassa yössä, ymmärrätkös. Mutta sitäpaitsi pitää sinun tietää, ettei se ole yhtä helppoa yöllä kuin päivällä."
"Mutta millä ihmeellä sitten voin oppia tuon kaiken?"
"Mitenkäs sinä osaat kulkea ruokasalissa siellä kotona vaikka kuinka pimeässä? – Niin, kas, sen vuoksi että sinä tiedät sen muodon. Sinä et voi sitä nähdä."
"Tarkotatteko te todellakin, sir, että minun tulee tuntea yhtä hyvin ne sadat tuhannet mutkat ja lahdet tällä äärettömällä virralla kuin tunnen huoneet kotona?"
"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän joukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa talossaan, sanon sinulle."
"Soisin olevani kuollut!"
"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä, näetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä. Tähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että ellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit tiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista puunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi – ja sinä seisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun sinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä et voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen, missä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt sitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä – sellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on tähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat, ja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan. Mutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä näyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä ja päästää hänet eteenpäin – sillä hän tietää, näetkös, että joki tekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä tietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja sadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään muotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet ymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko uusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes – "
"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! – Onko minun todellakin opittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä pänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!"
"Ei! – ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut. Ja se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti, että aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet näkeväsikin silmiesi edessä."
"No, minä kai koetan sitten – mutta jos nyt oppisin tuon kaiken, niin voin kai sitten luottaa siihen? – joki on kai aina samanlainen eikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?"
Ennenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W – , toinen luotsi, ottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:
"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren luo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät ovat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule tuntemaan samaksi väylää n: o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai mentävä sycomore-snagin sisäpuolelta."
Niin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia penikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko miehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta päivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia enemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja se että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan aivan toisella tavalla.
Sinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli tapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti paikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen mainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen istutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä kohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä olevana yönä tuli W – kuitenkin kaksitoista minuuttia liian myöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein anteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby hänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin. Yö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä ja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai muita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli voinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää laiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä hylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi ystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun odottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W – ohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden mustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä hiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p – u, ajattelin hiljaisessa mielessäni; – sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan ja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan tietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä ei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa tiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman kanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen; minusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo hulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.
Nukkumaan minä siitä huolimatta rupesin, ja aika vahvaan uneen vaivuinkin, sillä kun seuraavan kerran katsoin ympärilleni, oli päivä valkenemassa, W – oli poissa, ja Bixby seisoi taas ruorirattaassa. Kello oli siis neljä ja kaikki oli niinkuin pitikin – paitsi minä: minä tunsin mielestäni olevani säkki täynnä kuivia luita, joihin kaikkiin oli yhtaikaa tarttunut reumaattinen särky.
Bixby kysyi minulta, minkä päähänpiston takia olin jäänyt kannelle, ja hiukan epäröityäni tunnustin, että perussyyni oli pelkkä ihmisrakkaus: – tahdon sanoa W – lle missä oltiin. Tarvittiin kokonaista viisi minuuttia ennenkuin Bixbyn onnistui käsittää tämä ajatus koko julkeudessaan, mutta silloin täyttikin se hänet nähtävästi aina kaulaa myöten, sillä hän sanoi minulle kohteliaisuuden, ja kaupantekijäisiksi vielä sellaisen, joka ei ollut jokapäiväisimpiä. Hän sanoi:
"Kuuleppas, kun sinut ottaa noin ikään yltäyleensä ja kaikki siihen laskettuna, niin luulen todellakin, että sinä olet suurempi aasi kuin mikään muu elävä olento, minkä koskaan ennen tiedän kohdanneeni. Mitä turkasta sinä kuvittelet hänen tarvinneen kysyä sinulta?"
Sanoin luulleeni, että – olisi voinut olla hyvä hänelle saada tietää se.
"Hyvä hänelle! – No, jopa h – ssä! – Enkö minä ole sanonut sinulle, sinä erinomainen pässinpää, että joki täytyy tuntea yhtä hyvin kuin tuntee huoneensa kotonaan omassa talossaan?"
"Niin, tiettävästikin, minä kyllä voin löytää omissa huoneissani pimeässä, jos tiedän, että olen omissa huoneissani – mutta kuinkas sitten käy, jos minä en tietäisi sitä? – Kuinkas silloin kävisi?" —
"Niin, katsoppas, se pitää sinun tietää, kun on kysymys joesta, ymmärrätkös."
"Vai niin. No, sitten olen iloinen, etten sanonut mitään W – lle."
"Siinä sinä sanoit toden sanan. Senkin sukkula! – Hän olisi siinä paikassa laskettanut sinut ulos läpi ikkunan ja särkenyt yli sadan dollarin peilinlasit ja akkunanpuitteet ja muut."
Olin hyvilläni siitä, että tällainen kauhea tapaus oli välttynyt, sillä kapteeni ei voinut koskaan kärsiä väkeä, joka käsitteli varomattomasti aluksen tavaroita.
Omistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea – ja sitkeämpää, vastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus saada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän peittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen matkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin valokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni – ja katso, tuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön olio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä takaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! – Kun panin merkille erään silmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman puun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla tavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita puita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä minuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet voita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä. Yhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin mentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! – Valitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:
"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko muuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä. Katsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin kauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas, tiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti; mutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V: ksi, on aika kääntää ylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan karille; – ja hiukan etempänä, kun tuon V: n toinen sakara kääntyy toisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi tekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun niin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi ymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis höyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus."
Oli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla – eteenpäin ja taaksepäin, poikin ja pitkin – ei ollut muuta neuvoa – puhumattakaan siitä, miltä ne näyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa ensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen vaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean läksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää päätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille uuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:
"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin luona, viimeisen edellisellä matkalla?"
Minusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:
"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät luodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin tai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä muistaisin jotakin siitä sotkusta?" —
"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on pakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien mukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden kahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S: t Louisin ja New-Orleansin välillä – etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen, sillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se."
Kun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:
"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy minun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse olla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla sanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi. Minulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos minulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi minun kulkea kainalosauvoilla."
"Puuta – heinää! – Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko opetan hänet tai sitten lopetan hänet."
Hauskoja toiveita! —
Ruveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan kannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa muistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston räjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen matalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen tarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus voitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien tuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se kirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti katsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon korkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:
"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? – Se on kari. Ja lisäksi on se poikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin seinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on se sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit yhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo viiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?"
Kyllä, sen minä näin.
"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli tekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan karin luokse – tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan."
Minä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari vaipui, komensi Bixby:
"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se menee karille – laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä noin – työnnä noin – pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! – Ja pian sittenkin!"
Hän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri kuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva vastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan, pisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja kuohuvan aallon perään näin:
"Varo nyt – varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin – kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä, niin kevennä hiukan ruoria – noin – yöllä ilmoittaa se tuolla tavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon minä – hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme hietasärkällä – niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden että vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja tuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja, nuo, – niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy aivan niiden luona. Varo nyt – varo nyt! – ei liian läheltä tuota paikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta – siinä on tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se jo alkaa haista taulalta – varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista, siinä se pääsi sinulta! – Seisota alihangan pyörä! – Nopeasti, sanon minä. Selvä peräytymään! – Takaisin!"
Konekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien vyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva oli "haistanut taulaa." Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat vetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä, ja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, – laiva painui alihankaan ja hyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia, ikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla millä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän olisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.
Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:
"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta, ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja – "
"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."
Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin muuatta säveltä, – menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin, ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! – Kadotin tuossa tuokiossa kaiken tajuni – en tiennyt seisoinko päälläni vai jaloillani; – haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani; kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti, mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan keulan edessä; – minä pakenin – se seurasi jälessä – aina aivan keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne mentiin – paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus oli välttämätön – miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! – Jos olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin antaa aluksen tuhoutua! – Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä: me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle. Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; – koko hätäni katosi siinä silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.
Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari – me olimme juuri kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat – ja sitten aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä seuraavan neuvon:
"Pysäytä ylihangan ratas! – pysäytä alihanka!"
Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas maasta.
"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin täyttä vauhtia! – Suuntaa nientä kohti."
Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu. Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn yksinkertaisesti:
"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät, niin että voivat selviytyä koneissa."
Minä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei minua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.
"No, vai niin – sitten se tapahtui puitten ottoa varten. Vahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä tarvitaan."
Minua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni ollut myöskään ottaa puita.
"No, eikö sitäkään? – mutta mitä herran nimessä sinulla oli tekemistä tuolla mutkassa? – Oletko kuullut puhuttavan, että joku laiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin alhaalla, mitä? – "
"En, sir – en – en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin vain välttää poikkikarin."
"Poikkikarin! – sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä."
"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa, jonka ohi me kuljemme."
"Vai niin, tuoko tuolla? – Aja yli vain!"
"Onko se käsky, sir?"
"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan."
Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa. Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut rasvattu.
"No, näetkös nyt eron, nulikka? – Se oli vain – tuulenviima, joka väreilyttää veden tuolla tapaa."
"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.
Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"
"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.
Sitä ei voi selittää."
Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen ihmekirjaksi minunkin silmissäni – kirjaksi, joka oppimattomalle oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa – ei koskaan mitään tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja, joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti – sikäli kuin hän huomasi sen – omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine varottavine huutomerkkeineen, – sillä se merkitsi, että tässä piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli maalannut ja pilvet varjostaneet – mutta harjaantuneelle silmälle ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta todellisuutta.
Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon – mutta minä olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin. Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli poissa! – Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun, jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko; eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat; vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen, tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa. Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä kunnaita ja siintäviä selkiä – kaikkialla sama taikavalaistus, sama lempeästi loistava värileikki.
Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta, kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva puu merkitsee, että joki nousee, – minkä se yhtä hyvin saisi olla tekemättä, – tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät, että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä madaltumassa; – hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"
Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.