XVI LUKU
Versailles – Paratiisi takaisin saatu – Ihmeteltävä puisto —
Menetetty paratiisi – Napoleonimaista sotataitoa.
Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä, ettei se olekin Edenin puutarha – mutta päätänne alkaa pyörryttää, ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita, joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla; leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston matalampiin osiin – portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita, joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään. Ja kaikkialla – palatsin portailla, suurella kävelypaikalla, lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä, toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa, mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei mitään pientä – ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että "se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."
Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan yleistä vaikutusta. Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa, ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään; kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen – sillä minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole onnistunut.
Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin, nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin surullinen historia – liittyyhän niihin muistoja Napoleon ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan. Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään palvelematta – pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä, johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa – ajoneuvoja, joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä joutsenen tai muun muotoinen – ajoneuvoja, jotka somine koristeineen ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa. Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi, vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen – muutoin hän ei tyytyisi. Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus – oli kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla – saada lähteä rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!
Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen antipodien luona – Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja; likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa, niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän, ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita – myytiin viiden pennin arvosta kerralla – viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin Seineen. Ja eräitten toisten – luullakseni useimpien – katujen varrella asuu naikkosia.
Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys, pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen. Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun kuningas on tilille vaadittava.
Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli – kujanteita, joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä – bulevardeja, joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen. Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä keskustasta – keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja, mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja – käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin, hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule – mutta minä ihailen hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.
XVII LUKU
Sota – Amerikan sotavoima voittanut – "Jälleen kotona" – Italia näkyvissä – "Palatsien kaupunki" – Genovan naisten kauneus – "Pätkäjääkärit" – Palatsien keskellä – Lahjakas opas – Kirkkokomeutta – "Naisilta pääsy kielletty" – Kuinka Genovassa eletään – Jykevää rakennustapaa – Vähän vanhaa historiaa – Hautoja 60.000: lle.
Paluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että laivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila. Ensimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet, rommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet meidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin, lähtivät rantasillalle ja saivat – osansa ratkaisemattomasta tappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä jäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan aamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat tappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän käskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin, mutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä pahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään), että meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he lähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan loukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja pitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein tyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme vastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää ihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme maalle – sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät brittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti minä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin päättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei Versaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.
Oli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme ja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä se kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen jäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja, jotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli korttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää. "Moult" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher oli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä, jälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin väljältä tilaa.
Aikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella varhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki, heijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.
Täällä me nykyään lepäämme – taikka oikeammin, täällä olemme koettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian paljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.
Tänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa ehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan väkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan naisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat niin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä voivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti puettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, – niillä ei ole muuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät viehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen pilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka itseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei päässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena utuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella on siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat kuitenkin tavallisimmat.
Genovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään illalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä keskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai pari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli koolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja. Herrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja naisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö kulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat, suihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä ja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin kasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne kaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista kauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain tavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin hän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut johonkin toiseen.
Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää, etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa. Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät anastaa.
Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut ostaessanne armonne.
"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.
Olemme käyneet useassa näistä palatseista – ne ovat suunnattomia paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia), ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin, Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen, kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin. Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan palatsia enkä tauluja.
Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas. Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään, kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa. Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme hänestä lähtemään.
En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna, nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.
San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin. En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan – siihen tarvittaisiin koko joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet siitä – pääovesta puoliväliin alttarille päin – oli juutalainen synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti. Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.
Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu. Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää niitä aivan luotettavinakaan – osaksi siitä syystä, että olisimme voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut, eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan maininnut, että hän osasi maalatakin.
Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa, jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.
Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.
Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat, ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja kivet kaikkein jykevintä laatua – permannot, portaat, pesät, penkit – kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot, mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta – näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät viileinä. Ja muistaessani – miesten, iho on sangen tumma, naisten taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?
Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin, mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja Genovan kukoistusajan mahtavuudesta – niistä ajoista, jolloin se, monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois, on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter, joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat tällä tavalla freskotut.
En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja, vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu, eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.
Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat. Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken. Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.
Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.
Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja, joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.
Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin korridooreihin. Luola onkin hyvä sana – puhuttaessa Genovasta tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa, joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät, sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein vähimmän kaipasi.
Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä huolimatta meidän täytyy lähteä.
Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000 ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä, joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi – sillä joka laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat, joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.