Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Kahdeksastoista luku

No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin, ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin, jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella, mutta sanoi samassa:

"Miss' on voi?"

"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin mä.

"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne – sillä täällä sit' ei oo."

"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin minä.

"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' onkin", sanoi hän; "pötki takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin lammas."

Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale, kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä, ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki. Ja nähdessään minut, sanoi hän:

"Ookko sin' ollut kellarissa?"

"O-oon."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ei mitään."

"Ei mitään!"

"E-ei."

"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä sin' oot tehnyt siellä."

"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."

Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän sanoi hyvin kiivaasti:

"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."

Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne. Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä, mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä; se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut hattuani – tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.

No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat heti mennä väijymään ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä, toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "Minä puolestani ehdotan, että mennään sinne kojuun nyt heti ja kaapataan ne, kun tulevat." Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:

"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"

Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni, ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:

"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi vuoti. – Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin, marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"

Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme tuossa paikassa – talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Eihän! – todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me lykättäis kaikki tyyni kunnes – "

"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"

"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja min' alan määkyä."

Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:

"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet – ovi on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."

Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi – Jim ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta. Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin, vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja lennättäessään juoksuun, huusi joku:

"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"

Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti pang, pang, pang! ja kuulat tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:

"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja päästäkää irti koirat!"

Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä, poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät, ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens" ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon, sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me viimein tultiin lautalle, sanoin minä:

"No, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa, ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."

"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."

Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan sääreensä.

Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen säärensä, mutta hän sanoi:

"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! – eikös niin? Kumpahan meillä olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"

Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin – ja tuumattiin. Ja hetken päästä sanoin minä:

"Sano se, Jim."

"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis hän, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. No, sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu tohtori tänne, – en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."

Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän sanois juur niinkuin hän sanoi – ja minä olin aivan samaa mieltä kuin hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin valmiiksi, sanoi Tom:

"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen. Ne tekevät aina niin."

Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes hän lähtis.

Yhdeksästoista luku

Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra, kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella, ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.

"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.

"Phelpsiltä."

"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:

"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"

"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."

"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.

No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun, ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä kahdelle. Minä sanoin:

"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki kolme."

"Mitkä kolme?"

"Niin, Sidin ja minun ja – ja – ja – pyssyt, piti mun sanomani."

"Hm", sanoi hän.

Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.

Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel' oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:

"Herranen aika, Tom! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika lurjus?"

"Minä en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota karkuneekeriä – minä ja Sid."

"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? – Tätinne on ollut aivan hirveän levoton."

"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta, ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan, ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."

Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri – me lähetään hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä; siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.

Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.

Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:

"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille – enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani. Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki, kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi. Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä; senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin – tuo neekeri oli täys hullu – hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."

"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä herran nimessä hän niillä – "

"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin, kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, katsokaa niitä, mitä herran nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän – "

"Mutta millä viisin saivatkaan he sinne sisään tuon tahkon? ja kuka tässä maailmassa on kaivanut tuon reiän? ja kuka – "

"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! – ojennappa tänne tuo sylttipurki – kiitoksia – minä sanoin vastikään sisar Dunlopille: kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä? Ja ilman mitään apua, nähkääs, ilman apua. Ee-i, sanoin mä, älkää luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin ollu koko tusina auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja – "

"Koko tusina, sanotte! – niit'on ollut neljäkymmentä! Katsellaan vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki mokomilla työkaluilla – viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa – "

"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille, hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä, tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki, aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on vissi se, sanoin mä – joku sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni, sanoin mä – "

"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps. Katsokaa vain tuota paitaa – täpö täynnään salasia merkkejä ja neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti piiskaa."

"Jaa-a, apuväkeä hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä – vaikka m'ollaan vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään. Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa, saamatta naarmuakaan – vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty? Eihän ees aaveet olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että n'oli aaveita – sillä, tehän tunnetta meidän koiramme, ja parempia koiria ei ole, ne ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää sen asian, niin – enhän muuta pyydäkkään, en – "

"Niin, kyllä s'on – "

"No, mutt' en oo koskaan – "

"Ja kotivarkaita vielä, onhan se – "

"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks – "

"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta nyt, kun on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan, ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä aattelin että jos minä olisin poika ja nukkuisin siellä, niin – "

Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän hämmästyneenä – ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään vähäsen.

Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää, miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä. Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän ylös ja sanoi:

"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"

Minä juoksin ylös ja sanoin:

"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."

"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on kylliks, kun yks on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista, saa eno mennä häntä hakemaan."

No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.

Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi hyvin levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän sen näkis.

Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli, eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain tuskissansa tai kuolleena – ja hän kun ei voinut häntä auttaa! ja hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle, ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:

"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, minun tähteni?"

Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita; mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en, vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.