Sota ja rauha III

XXXIII

Pierre heräsi syyskuun 3 p: nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku, jossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja hänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän eilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa kapteeni Ramballen kanssa.

Kello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre nousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli pannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä, juuri tänä päivänä.

"Enköhän jo ole myöhästynyt?" ajatteli Pierre. "Tuskin, hänen tulonsa Moskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12."

Mutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä odotti, vaan jouduttautui lähtöön.

Kohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä. Vaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän kantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli piilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut pistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut. Kaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää lataamaan. "Samahan se on tikarikin", sanoi Pierre itselleen, vaikka hän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään päätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut siinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta ikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu teko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan tekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin luota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen tikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.

Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni olisi kuullut ja astui ulos kadulle.

Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad, Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.

Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua. Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se, etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului. Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään. Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.

Pierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla huusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies, mutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin kolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli kierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja kauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja hänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä, josta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu suotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli menossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen seikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä syystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin etukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan äärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen seikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli viipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden ehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre tiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta, kuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka mahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa tekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän raukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen itseensä.

Vaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä erehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.

Mikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä enemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi tulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla jo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre tunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän kuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki erästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa rajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon puistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen haikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.

Kulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu läjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja. Maassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka pitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu mustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan heilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä, joilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä kalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva poika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman iso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen palvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja nyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen. Vaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen univormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan päähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin kasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden alta joitain vaatekappaleita.

Nainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän huomasi hänet.

– Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa, rakas ystävä!.. Auttakaa, auttakaa, – puheli hän itkunsa seasta. – Tyttö!.. Lapseni!.. Nuorimman tyttöni jättivät!.. Paloi poloinen! Oi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell… Oi, voi-voi!

– Heitä jo, Marja Nikolajevna, – virkkoi mies hiljaisella äänellä vaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt syyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. – Tytön on luultavasti sisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! – lisäsi hän.

– Pölkky, julmuri! – kirkasi nainen vihaisesti ja lakkasi samassa itkemästä. – Sinulla ei ole sydäntä, omaa lastasi et sääli. Joku muu olisi tulestakin ottanut. Mutta sinä olet pölkky, vaan et ihminen etkä isä. Te olette jalomielinen mies, – kääntyi nainen nyyhkyttäen Pierreen, – naapurissa syttyi palamaan ja sieltä hyökäsi tulen meille. Palvelustyttö alkoi huutaa: palaa! Hätä käteen ja tavaroita hamuamaan. Mutta niine hyvinemme hypättiin, mitä päällä oli… Tuossa on, mitä saatiin… Pyhiä esineitä ja myötäjäispatja, muu kaikki on mennyttä kalua. Missä lapset on – Kotitshkaa ei olekaan! Ooo! Oo! Herra Jumala!.. – ja hän purskahti taas itkuun. – Kultainen pienokaiseni! Palanut, palanut!

– Mihin, mihin hän jäi? – kysyi Pierre.

Pierren kasvojen elpyvästä ilmeestä päätti nainen, että tämä mies voi häntä auttaa.

– Batjushka! Isä! – parkui nainen Pierren jalkoja syleillen. – Hyväntekijäni, rauhoita edes sydämeni… Aniska, lurjus, mene saattamaan, – huusi hän palvelustytölle suu vihasta ammollaan, jolloin hänen pitkät hampaansa pistivät entistä enemmän näkyviin.

– Saata, saata, minä … minä … teen, – virkkoi Pierre hätääntyneellä äänellä.

Likainen palvelustyttö nousi kirstujen luota, kääri palmikkonsa ja huokaistuaan läksi astumaan polkua, jolloin hänen tylsät, paljaat jalkansa vilkuivat hameiden alta. Oli kuin olisi Pierre yht'äkkiä herännyt raskaasta horroksesta. Hän kohotti päänsä pystymmä, hänen silmiinsä syttyi elämän hehku ja läksi nopein askelin tytön jälestä, astui tämän ohi ja tuli Povarskajalle. Katu oli kokonaan mustan savun vallassa. Tulenkielekkeitä roihuili siellä täällä savun seassa. Suuri väkijoukko tungeskeli palon luona. Keskellä katua seisoi ranskalainen kenraali ja puhui jotain hänen ympärillään oleville. Pierre, jonka jälestä laahusti tyttö, aikoi mennä sille paikalle, jossa kenraali seisoi, mutta ranskalaiset sotamiehet estivät hänet.

– On ne passe pas,²⁷⁷ – huusi hänelle eräs.

– Tänne, setä, – huudahti tyttö, – mennään täältä Nikulinin kautta.

Pierre kääntyi takasin ja läksi vähäväliä hypähdellen tytön jälestä. Tyttö juoksi kadun poikki, kääntyi vasemmalle toiselle kadulle ja päästyään kolmen talon ohi kääntyi oikealle ja meni eräästä portista sisään.

– Se on täällä, – sanoi tyttö.

Ja juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin, pysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi ilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä paloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.

Kun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli pakko pysähtyä.

– Mikä, mikä teidän talonne on? – kysyi hän.

– Oi-joi-joi! – alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. – Tuo tuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka, neitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! – parkui Aniska, joka tulipalon nähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.

Pierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin kova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään suuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona kiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo ranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan, mutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään muuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre hämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut viipymään tässä ajatuksessa.

Romahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja räiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky, jotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi ja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia, punaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä nuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja reippaiden liikkeiden näkeminen – kaikki tämä teki Pierreen tulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui Pierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään yhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi itsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi rakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli pystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa ja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja helinää.

Pierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka olivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia metalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat maassa, menivät laatikon luo.

– Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là?²⁷⁸ – ärjäsi eräs ranskalainen Pierrelle.

– Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant?²⁷⁹ – kysyi Pierre.

– Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener,²⁸⁰ kuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre sieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui uhkaavasti Pierren eteen.

– Un enfant? – huusi ylhäältä eräs sotamies. – J'ai entendu piailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon homme. Faut être humain, voyez vous…²⁸¹

– Où est-il? Où est-il?²⁸² – kyseli Pierre.

– Par ici! Par ici!²⁸³ – huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja osotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. – Attendez, je vais des cendre.²⁸⁴

Hetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen ranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita päällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.

– Dépêchez vous, vous autres, – huudahti ranskalainen tovereilleen, – commence à faire chaud.²⁸⁵

Päästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen Pierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen tyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.

– Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux, – sanoi ranskalainen. – A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes tous mortels, voyez-vous,²⁸⁶ ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi takasin toverinsa luo.

Ilosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa lapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä muotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän itkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni ja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään repimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan pureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan samallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan. Mutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen kanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä takasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre säälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi rintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta etsimään toista tietä.

XXXIV

Kun Pierre pihoja ja kujia kierrettyään oli päässyt takasin Grusinskin puutarhan luo Povarskajan kulmaan, ei hän ensi hetkenä tuntenut sitä paikkaa, josta hän oli lähtenyt lasta hakemaan, sillä se oli kasaantunut niin täyteen kansaa ja tulipalosta pelastettuja tavaroita. Paitsi venäläisiä perheitä tavaroineen oli täällä myöskin muutamia erilaisissa pukimissa olevia ranskalaisia sotamiehiä. Pierre ei kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän jouduttautui etsimään virkamiehen perhettä antaakseen lapsen äidille ja mennäkseen uudelleen pelastamaan muita. Pierrestä tuntui, että hänellä oli jotain vielä paljon ja kiireellistä tekemistä. Kuumuudesta ja juoksusta lämmittyään tunsi Pierre tänä hetkenä suonissaan entistä voimakkaammin sitä nuoruutta, virkeyttä ja päättäväisyyttä, joka hänet oli vallannut silloin, kun hän oli lähtenyt lasta pelastamaan. Tyttönen oli nyt tyyntynyt ja pidellen kätösillään kiinni Pierren kauluksesta hän katseli ympärilleen kuin villi elukan poikanen. Pierre katsahti silloin tällöin tyttöään eikä voinut olla hieman hymyilemättä. Hänestä tuntui, että hän näki jotain liikuttavan viatonta lapsen pelokkaissa, sairaalloisissa kasvoissa.

Kun Pierre saapui taannoiselle paikalle, ei siellä ollut virkamiestä eikä tämän vaimoa. Pierre tunkeutui nopein askelin väkijoukkoon ja tarkasteli ihmisten kasvoja. Tällöin hän tuli huomanneeksi grusialaisen tahi armenialaisen perheen, jonka muodosti kaunismuotoinen, hyvin vanha mies, jolla oli itämaalaiset kasvot, päällä lyhyt umpinuttu ja uudet saappaat, sekä samantyyppinen vanha eukko ja nuori nainen. Tämä aivan nuori nainen näytti Pierrestä idän kauneuden täydellisyydeltä jyrkän kaartuvine mustine kulmakarvoineen ja hämmästyttävän hennonpunaisine ihanine kasvoineen, joilla ei ollut mitään ilmettä. Hujanhajan heitettyjen tavaraläjien ja väkijoukon seassa hän näytti muhkeassa silkkipuvussaan ja heleän sinisessä huivissaan, joka peitti hänen päänsä, hennolta ansarikukalta, joka on heitetty hangelle. Hän istui nyyttien päällä eukon takana ja katsoi liikkumattoman suurine, tummine silmineen, joita kattoivat pitkät ripset, maahan. Hän näytti tuntevan kauneutensa ja oli senvuoksi peloissaan. Nämä kasvot hämmästyttivät Pierreä siinä määrin, että hän kiireestään huolimatta kääntyi aidan viertä kulkiessaan muutamia kertoja katsomaan kaunotarta. Kun Pierre ei löytänyt niitä, joita hän etsi, pysähtyi hän ja rupesi silmäilemään ympärilleen.

Pierre ja lapsi hänen sylissään pistivät nyt entistä enemmän silmiin ja hänen ympärilleen kerääntyi muutamia venäläisiä miehiä ja naisia.

– Oletko kadottanut jonkun, rakas ihminen? – Itse taidatte olla jalosukuisia vai mitä? Kenenkäs se tuo lapsi on? – kyseltiin häneltä.

Pierre vastasi, että lapsi on erään mustapukuisen naisen, joka oli istunut tässä kohden sekä kysyi, eikö kuka tuntisi naista ja mihin hän on poistunut.

– Ne taitavat olla Anferovit, – sanoi eräs vanha djakon kesakkonaamaiselle akalle. – Herra armahtakoon, Herra armahtakoon, – lisäsi hän ominaisella bassoäänellään.

– Eihän ne Anferovia ole, – sanoi akka. – Anferovit läksivät jo aamulla. Lapsi on joko Marja Nikolajevnan tahi Ivanovien.

– Hän sanoo sitä naiseksi, vaan Marja Nikolajevna on rouva, – virkkoi eräs herraspalvelija.

– Ettekös te tunne, hänellä on pitkät hampaat, laiha… – sanoi Pierre.

– Sitte se onkin Merja Nikolajevna. Ne läksivät puutarhaan, kun nuo sudet tähän viskasi, – sanoi akka ranskalaisiin sotamiehiin viitaten.

– Oo, Herra armahtakoon, – tokasi taas djakon.

– Menkää te sinne, ne ovat siellä. Hän se on se sama. Yhä itki ja tuskaili, – sanoi taas akka. – Hän se on. Tuonne noin.

Mutta Pierre ei kuunnellut akkaa. Hän oli muutaman tuokioisen aikaa katsonut silmiään hellittämättä siihen, mitä muutaman askeleen päässä hänestä tapahtui. Hän katseli armenialaista perhettä ja kahta ranskalaista sotamiestä, jotka olivat tulleet armenialaisten luo. Toinen sotamiehistä, pieni, liukaselkeinen mies oli sinisessä sinellissä, joka oli vyötetty nuoralla. Päässä oli korkea patalakki, jalat olivat paljaat. Toinen, joka erityisesti herätti Pierren huomiota, oli pitkä, kumaraharteinen, valkoverinen ja laiha mies, liikkeiltään hidas ja kasvoilla tylsä ilme. Tämä sotamies oli pörhökarvaisessa viitassa, sinisissä housuissa ja jalassa suuret kenkärajot. Pieni ranskalainen, joka oli sinisessä sinellissä ja paljain jaloin, sanoi heti jotain armenilaisten luo mentyään ja tarttui ukon jalkoihin, jolloin viimemainittu heti rupesi riisumaan saappaitaan. Toinen pysähtyi kaunottaren viereen ja katsoi tähän ääneti, liikkumatta, kädet housuntaskuissa.

– Ota, ota lapsi, – virkkoi Pierre tyttöstä ojentaen ja käskevästi ja nopeasti kääntyen akkaan. – Anna sinä hänet heille! – lisäsi hän melkein ärjäsemällä akalle, laski lapsen maahan ja kääntyi taas katsomaan ranskalaisia ja armenialaista perhettä.

Ukko istui nyt jo paljain jaloin. Pieni ranskalainen sotamies oli kiskonut saappaat ukon jalasta ja läiskytteli niitä vastakkain. Ukko puheli jotain itku kurkussa, mutta Pierre kuuli sitä vain ohimennen. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt pitkään ranskalaiseen, joka nyt vetelästi heiluen läheni nuorta naista, otti kädet taskustaan ja tarttui kaunottaren kaulaan.

Armenialainen kaunotar istui vain entisessä liikkumattomassa asennossaan pitkät silmäripset painuksissa eikä näyttänyt ollenkaan näkevän eikä tuntevan, mitä sotamies hänelle teki.

Sillä aikaa kun Pierre otti ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet ranskalaisista sotamiehistä, ehti pitkä ranskalainen sotarosvo riistää nuoren naisen kaulassa olevan helminauhan, jolloin nainen tarttui kaulaansa ja kirkasi vihlovalla äänellä.

– Laissez cette femme!²⁸⁷ – sähisi Pierre vimmastuneena, tarttui pitkän ranskalaisen olkapäihin ja heitti tämän syrjään.

Sotamies kaatui, nousi ylös ja juoksi tiehensä. Mutta hänen toverinsa, heitettyään saappaat käsistään, paljasti miekkansa ja astui uhkaavasti Pierren eteen…

– Voyons, pas de bêtises.²⁸⁸ – karjasi hän.

Pierre oli joutunut semmoiseen vimman huumaukseen, jossa hän ei muistanut mitään ja jossa hänen voimansa kasvoivat kymmenkertaisiksi. Hän hyökkäsi käsiksi paljasjalkaiseen ranskalaiseen ja ennenkuin tämä ehti ojentaa asettaan, löi Pierre hänet nurin ja alkoi peltoa nyrkeillään. Väkijoukosta kuului hyväksymishuutoja, vaan samassa puhalsi kulman takaa ranskalainen ulanipatrulli. Ulanit laskivat juoksujalkaa Pierren ja ranskalaisen luo ja piirittivät nämä. Mitä tämän jälkeen tapahtui, siitä ei Pierre muistanut mitään. Hän muisti vain hämärästi, että hän oli jotain lyönyt, että häntä oli lyöty ja vihdoin tunsi hän kätensä olevan sidotut ja ranskalaisten seisovan hänen ympärillään ja tarkastavan hänen vaatteitaan.

– Il a un poignard, liutenant,²⁸⁹ – olivat ensimäiset sanat, jotka Pierre tajusi.

– Ah, un arme! – virkkoi upseeri ja kääntyen paljasjalkaiseen sotamieheen lisäsi: – c'est bon, vous direz, tous cela au conseil de guerre. – Sitte hän sanoi Pierrelle: – parlez-vous français, vous?²⁹⁰

Pierre katseli ympärilleen veristynein silmin eikä vastannut. Hänen kasvonsa mahtoivat näyttää erityisen pelottavilta, koska upseeri sanoi jotain kuiskaten, jonka jälkeen vielä neljä ulania erosi patrullista ja asettui Pierren kummallekin puolelle.

– Parlez-vous français? – toisti upseeri Pierrelle pysytellen loitolla hänestä. – Faites venir l'interprète.²⁹¹

Väkijoukon takaa tuli pieni miehennaskali venäläisessä siviilipuvussa. Puheesta ja tamineista päättäen tunsi Pierre tämän ranskalaiseksi muutamasta moskovalaisesta myymälästä.

– Il n'a pas l'air d'un homme du peuple,²⁹² – sanoi tulkki mittaillen Pierreä silmillään.

– Oh, oh! Ça m'a bien l'air d'un des incendiaires, – virkkoi upseeri. – Demandez l'ui ce quil est?²⁹³ – lisäsi hän.

– Kuka olet? – kysyi tulkki. – Sinun pitää vastata päälliköille, – sanoi hän.

– Je ne vous dirai pas qui je suis. Je suis votre prisonnier. Emmenez-moi!²⁹⁴ – sanoi Pierre yht'äkkiä ranskan kielellä.

– Ah, ah! – virkkoi upseeri kasvojaan rypistellen. – Marchons!²⁹⁵

Ulanien ympärille keräytyi väkeä. Lähinnä Pierreä seisoi kesakkonaamainen akka tytön kanssa. Kun joukkue läksi liikkeelle, työntäytyi hän edelle.

– Mihinkä sinua nyt viedään, veikkoseni? – sanoi akka. – Mihinkäs minä sen lapsen panen, jos se ei ole heidän?

– Qu'est ce qu'elle veut cette femme?²⁹⁶ – kysyi upseeri.

Pierre oli kuin päihdyksissä. Tämä huumaus vielä yltyi siitä, kun hän näki pelastamansa lapsen.

– Ce qu'elle dit? – kysyi Pierre. – Elle m'apporte ma fille que je viens de sauver des flammes, – sanoi hän. – Adieu!²⁹⁷ – ja tietämättä itsekään, miten häneltä pääsi tämä valhe hän läksi lujin, juhlallisin askelin marssimaan ranskalaisten välissä.

Tämä ranskalainen patrulli oli yksi niitä, joita Dureaunelen määräyksestä oli lähetetty ympäri Moskovaa ehkäisemään sotarosvousta ja varsinkin ottamaan kiinni murhapolttajia, jotka korkeimpien ranskalaisten päälliköiden kesken sinä päivänä syntyneen yleisen mielipiteen mukaan olivat syypäät tulipaloihin.

Muutamia katuja kierrettyään otti patrulli vielä kiinni viisi epäilyttävää venäläistä, – erään kauppamiehen, kaksi seminaarin oppilasta, musikan ja herraspalvelijan sekä näitä paitsi muutamia sotarosvoja. Mutta kaikista epäilyttävistä epäilyttävimmältä näytti kuitenkin Pierre. Kun kaikki kiinniotetut oli tuotu Subovin vallin luona olevaan yöpaikkaan, erääseen suureen taloon, johon oli muodostettu päävahti, sijotettiin Pierre ankarasti vartioituna muista erilleen.