VAELTAMAAN EDELLEEN
Tällöin teki vaeltajain mieli lähteä edelleen, ja paimenetkin tahtoivat päästää heidät menemään. Niin he sitten yhdessä kulkivat vuoriston päähän. Silloin puhuivat paimenet toisillensa: "Näyttäkäämme heille Taivaallisen Kaupungin portit, jos he sitä kyennevät meidän kaukoputkellamme näkemään." Vaeltajat suostuivat mielihyvällä. Ja paimenet veivät heidät korkean,
Kirkas
nimisen, mäen kukkulalle ja antoivat heille kaukoputken, katsella sillä.
He yrittivät katsella, mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä paimenet heille viimeksi olivat näyttäneet, tunsivat he kätensä vapisevan, eivätkä niinmuodoin voineet vakavasti kaukoputkeen katsoa. Jotain portin tapaista he kumminkin luulivat näkevänsä ja samalla myös jotain sen seudun ihanuudesta.
He läksivät nyt vaeltamaan jälleen ja lauloivat tämän laulun:
Mi muille vielä kätkettynä on,
Sen paimenet nää saattaa valohon.
Siis tänne käy, perille pääset vain
Sa salaisten ja syväin asiain.
Kun nyt matkamiehet olivat valmiina lähtemään edelleen, antoi yksi paimenista heille opaskirjan matkalle, toinen käski karttamaan liehakoitsijoita, kolmas varoitti panemasta maata lumotulle maalle, ja neljäs toivoi onnea matkalle.
Sillein minä heräsin unestani.
TIETÄMÄTÖN LIITTYISI SEURAAN
Minä panin maata, nukuin ja unessani näin noitten kahden vaeltajan laskeutuvan vuorilta vallantietä Kaupunkia kohden. Vuorten juurella, vasemmalla kädellä, on Luulottelun maa, josta vaeltajien tiehen yhtyy kaita ja monimutkainen kuja. Täällä he kohtasivat erään vilkkaan pojan, joka oli tulossa tuosta Luulottelun maasta. Hänen nimensä oli
Tietämätön
. Kristitty kysyi häneltä, mistä puolen hän on kotoisin, ja minne hän menee.
Tietämätön
: Herra, minä olen syntyisin tuosta maasta tuolla vasemmalla ja olen matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin.
Kristitty
: Mutta kuinkas luulette pääsevänne portista sisään; siellä lienee sentään monta vastusta.
Tietämätön
: Niinkuin muutkin kunnon ihmiset.
Kristitty
: Mutta mitäs teillä on portilla näytettävänä, jotta se aukenisi teille?
Tietämätön
: Minä tiedän Herrani tahdon ja olen kunnon mies. Minä annan kullekin omansa, minä rukoilen, paastoan, maksan veroni ja annan almuja. Olen lähtenyt maastani, tullakseni siihen maahan, mihin nyt matkani pitää.
Kristitty
: Sinä et käynytkään ahtaan portin kautta tämän tien päästä, vaan tulit tuota mutkaista kujaa myöten, ja siksipä minä pelkään – luulepa itsestäsi, mitä luuletkaan että tilinteon päivänä sinua pidetään varkaana ja murhamiehenä, eikä sinun sallitakaan päästä kaupunkiin.
Tietämätön
: Hyvät herrat, aivan outoja te olette minulle; enhän teitä tunnekaan. Pitäkää te vaan oman puolenne uskonto, minä pidän sen, mitä minun kotimaassani tunnustetaan. Kaikki käy toivoakseni hyvin. Mitä taas teidän mainitsemaanne porttiin tulee, niin tietäähän koko maailma, että meidän maasta on sinne pitkä matka. Min'en usko, että meidän puolella kukaan tietää, missä se tie edes käykään, mutta tiesivätpä tuon tai olivat tietämättä, onhan meillä tässä, niinkuin näette, soma ja sievä, vehreä kuja, jota myöten meidän maasta on lyhin matka sille tielle.
Kristitty, huomattuansa hänen olevan omassa luulossansa viisaan, kuiskasi Toivo rikkaalle: "Enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä." Ja edelleen hän sanoi: "Kun hullu tietänsä kulkee, silloin hänen viisautensa pettää hänet, ja hän pitää kaikki muut tyhmänä. Vieläkö me hänen kanssansa haastelemme vai joko lähdemme pois, jättäen hänet miettimään sitä, mitä hän jo on kuullut? Saatammehan myöhemmin pysähtyä hänen tähtensä ja katsoa sitten, voisimmeko jotain hyvää hänelle aikaan saada."
Siihen sanoi
Toivorikas
:
Viel' hetken Tietämätön aatelkoon,
Min kuullut on, ja niinpä ottakoon
Myös varteen neuvot hyvät, jotta juuri
Vois käsittää, mik' ompi voitto suurin.
Ken, sanoo Herra, käsityst' on vailla,
Ei sijaa sillä ole taivaan mailla.
"Ei ole mielestäni hyvä" lisäsi Toivorikas, "sanoa hänelle kaikkea yhtä haavaa. Jos tahdotte, niin käymme nyt hänen ohitsensa ja sitten toisen kerran sanomme hänelle sen verran kuin hän sietää."
Niin he läksivät kulkemaan kahden kesken, ja Tietämätön astui perässä. Päästyänsä hänestä kappaleen matkaa edelle, saapuivat he hyvin pimeään kujaan. Siinä he näkivät miehen, jonka seitsemän perkelettä oli sitonut seitsemällä vahvalla köydellä, ja jota ne nyt laahasivat sitä ovea kohti, minkä matkamiehet olivat nähneet mäen kyljessä. Kristitty parka rupesi nyt vapisemaan ja samoin hänen toverinsa Toivorikaskin. Perkeleitten raastaessa tuota miestä, koetti Kristitty tunnustella häntä, ja luuli vihdoin tuntevansakin hänessä
Kieltäjän, Luopumuksen
kaupungista. Hän ei voinut kumminkaan tarkoin erottaa miehen kasvoja, tämä kun oli painanut päänsä alas, kuten kiinnisaatu varas. Mutta hänen mentyään ohitse, katsahti Toivorikas hänen jälkeensä ja huomasi hänen niskassaan lapun, jossa oli tällainen kirjoitus: "Kevytmielinen Tunnustaja ja tuomioon vikapää Uskonluopio."
VÄHÄUSKOISEN TARINA
Silloin Kristitty virkkoi kumppalilleen: "Nyt muistuu mieleeni, mitä minulle kerran kerrottiin eräästä hyväntahtoisesta miehestä,
Vähäuskoinen
nimeltään,
Vilpittömyyden
kaupungista. Tällainen oli tarina: Tämän tien päähän yhtyy
Lavean tien
portilta muuan kuja, jota sanotaan
Kuolleen miehen kujaksi
siitä syystä, että siellä on monta murhaa tehty. Tämä Vähäuskoinen oli lähtenyt vaeltamaan, niinkuin mekin, sattunut istahtamaan maahan ja nukkunut siihen. Silloin osuu Lavean tien portilta päin tulemaan tälle tielle kolme rotevaa roistoa, nimittäin
Arka, Varoilija
ja
Vikapää
(kolme veljestä). Huomattuansa Vähäuskoisen, he kiiruhtivat juoksujalassa hänen luokseen. Mies parka oli juuri unestaan herännyt ja aikoi lähteä edelleen. He saavuttivat hänet ja uhkaillen käskivät hänen pysähtyä. Vähäuskoinen kävi kalpeaksi kuin aivinainen, eikä ollut hänessä miestä puolustamaan itseänsä eikä pakoonkaan lähtemään. Arka sanoi silloin: 'Kukkaro tänne!' Mutta kun Vähäuskoinen ei pitänyt kiirettä, sillä hän ei olisi mielellään luopunut rahoistaan, niin karkasi Varoilija hänen päälleen, työnsi kätensä hänen poveensa ja veti sieltä ulos kukkaron, täynnä hopeata. Vähäuskoinen huutamaan: 'Varkaita! Varkaita!' Silloin Vikapää löi häntä kyhmyisellä sauvallaan päähän, niin että toinen kaatui maahan. Siinä nyt makasi Vähäuskoinen verissänsä ja oli vähällä vuotaa kuiviin. Varkaat olivat kaiken aikaa hänen äärellänsä, mutta kuultuaan vihdoin jonkun kulkevan tietä pitkin ja peljäten, että tulossa oli muuan
Armoitettu, Luottamuksen
kaupungista, saivat he jalat allensa ja jättivät mies paran siihen yksiksensä. Hetken perästä Vähäuskoinen toipui, nousi ylös ja koetti kontaten kulkea tietänsä. Sen pituineen se."
KESKUSTELU VÄHÄUSKOISEN VAIHEISTA
Toivorikas
: Ottivatko he häneltä kaikki, mitä hänellä oli?
Kristitty
: Eivät. Sitä paikkaa he eivät tulleet tutkineeksi, missä hänen kalliit kivensä olivat; ne hän sai pitää. Mutta, kuten minulle on kerrottu, mies parka oli kovin pahoillaan siitä, mitä oli menettänyt, sillä varkaat olivat vieneet suurimman osan hänen eväsrahojansa. Kalliita kiviä he eivät saaneet, niinkuin jo sanoin. Hänellä oli vielä hiukan rahaa jäljellä, mutta niitä ei riittänyt koko matkaksi. Täytyipä hänen – ellen väärin kuullut – kerjätä tiellä, hengissä pysyäkseen, sillä kalliita kiviänsä hän ei tahtonut myödä. Mutta kerjäsipä hän tahi teki mitä hyvänsä, suurimman osan matkaansa hän kuuluu kulkeneen nälkäisellä vatsalla.
Toivorikas
: Mutta eikös ollut kumma, ett'eivät he käsiinsä saaneet lupakirjaa, joka oli päästävä hänet sisälle Taivaan portista?
Kristitty
: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä vieneet.
Toivorikas
: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit kivensä.
Kristitty
: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli lohdutus lopussa.
Toivorikas
: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua vain.
Kristitty
: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi, missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.
VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET
Toivorikas
: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain helpotusta matkallansa!
Kristitty
: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa, mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.
Toivorikas
: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut tehdä samoin?
Kristitty
: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita. Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen. Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen. Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas. "Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?" Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin, joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat, maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua, sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se, jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi.
Toivorikas
: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on saanut minut melkein närkästymään.
Kristitty
: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen. Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme jälleen hyvä.
MIKS'EI VÄHÄUSKOINEN OLLUT MIEHUULLISEMPI?
Toivorikas
: Tiedäs, Kristitty, minä olen sydämeni pohjaa myöten vakuutettu siitä, että nuo kolme miestä ovat vain joukko pelkureita. Luuletkos, että he muutoin olisivat juosseet pakoon, kuultuaan jonkun astuvan tiellä? Miks'ei Vähäuskoinen ollut hiukan miehuullisempi? Hän olisi, minun mielestäni, saattanut ryhtyä otteluun heidän kanssansa, ja olisi antautunut vasta sitten kuin ei enää muu neuvo olisi auttanut.
Kristitty
: Moni on heitä pelkureiksi sanonut, mutta harva on sen huomannut koettelemuksen aikana. Mitä miehuuteen tulee, niin sitä ei Vähäuskoisella ollut. Sinä taas, veli hyvä, huomaan minä, arvelet, että jos sinun päällesi olisi hyökätty, sinä ensin olisit otellut ja sitten vasta antautunut. Asia on kumminkin se, että sinä luulet näin hyvää itsestäsi nyt, kun rosvot ovat kaukana meistä, mutta annas, että ne lähestyisivät sinua, niinkuin lähestyivät häntä, niin jopa ne saisivat mielesi muuttumaan.
Ajattelehan vielä, että nuo ovat vain maantienrosvoja, jotka palvelevat pohjattoman kuilun kuningasta, joka tarpeen vaatiessa itse tulee heille avuksi, ja jonka ääni on kuin "jalopeuran kiljunta". Minunkin päälleni hyökättiin kerran, niinkuin Vähäuskoisenkin, ja se oli kauheata. Nuo kolme konnaa karkasivat minun kimppuuni. Minä vastustamaan heitä, kuten Kristityn sopii, mutta he kun vaan kerran huudahtivat, niin jo oli mestari paikalla siinä. Henkeni olisi silloin – niinkuin sanotaan – mennyt menojansa, ellen minä, Jumalan suomasta, olisi ollut puetettu koeteltuun sotisopaan. Mutta niin haarniskoittu kuin olinkin, huomasin ylen vaikeaksi miehenä kestää. Mitä kaikkea meille ottelussa saattaa tapahtua, sitä ei osaa sanoa kenkään muu kuin se, joka siinä itse on osallisena ollut.
Toivorikas
: Niin kyllä, mutta karkuunpa he vaan läksivät, katsokaas, luullessaan Armoitetun olevan tulossa.
Kristitty
: Se on tosi. Pakoon he monasti ovat lähteneet, niin he, kuin heidän mestarinsakin, Armoitetun tullessa näkyviinkään. Eikä ihmekään, sillä Armoitettu on Kuninkaan sotasankari. Mutta tehnettehän toki jonkun erotuksen Vähäuskoisen ja Kuninkaan sotasankarin välillä. Eivät kaikki Kuninkaan alamaiset hänen sotasankareitaan ole eivätkä ratkaisevana hetkenä kykene tekemään sellaisia urostekoja kuin hän. Saattaako ajatella, että pieni lapsi kohtelisi Goliatia, niinkuin David, tai että västäräkki olisi yhtä väkevä kuin härkä? Toiset ovat väkeviä, toiset hikkoja; muutamilla on luja usko, toisilla vähäinen. Tämä mies oli heikkoja, ja siksi hän joutui tappiolle.
KUN ROSVOT RYNTÄÄVÄT
Toivorikas
: Olisinpa rosvojen tähden suonut, että siinä olisi ollutkin Armoitettu eikä Vähäuskoinen.
Kristitty
: Kylläpä hänellä siinä silloin olisi ollut täysi työ ja tekeminen, sillä se minun täytyy sanoa teille – Armoitettu osaa taitavasti käyttää aseitansa, ja taistelussa hän kyllä puolensa pitää, niin kauan kuin voi vihollisiansa miekallansa torjua, mutta jos Arka ja Varoilija tai muu ken hyökkää häneen kiinni, silloin hänen on vaikea pysyä pystyssä. Ja eihän maassa makaavasta mihin ole, senhän ymmärrätte.
Ken ikänänsä Armoitettua tarkoin kasvoihin katselee, on siinä näkevä arpia ja iskunjälkiä, ja tämä todistaa selväksi sen, mitä minä vast'ikään sanoin. Kerran kuuluu hän taistelussa ollessaan sanoneen: "Me epäilimme jo hengestämme". Kuinkapas saivatkaan nuo julkeat konnat kätyreineen, Davidin valittamaan, vaikeroimaan ja parkumaan! Kuinka Heman ja Hiskia vaikka aikoinansa olivatkin sotasankareita, saivat ponnistella heidän ahdistaminansa ja joutuivat sittenkin perinpohjin allekynsin! Pietari koetti kerran hänkin tehdä voitavansa, vaikka moniaat sanovat häntä apostolien ruhtinaaksi, niin joutui hän noitten rosvojen kynsissä niin ahtaalle, että säikähti viheliäistä palkkapiikaa.
Heidän kuninkaansa on sitä paitsi heitä lähellä viheltämän päässä; hän ei milloinkaan poistu heistä kuulemaa kauemmas, ja jos heidän joskus huonosti käy, tulee hän avuksi, mikäli mahdollista. Hänestä on sanottu: "Jos hänen tykönsä mennään miekalla tai keihäillä, aseilla tai haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enempää kuin kortta, eikä vaskea enempää kuin lahopuuta. Ei häntä nuolet karkoita, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat. Vasama on hänen edessänsä niinkuin korsi, hän pilkkaa liehuvia keihäitä." Mitäs sellaisessa tapauksessa voi tehdä? Totta kyllä, että jos ihmisellä joka kohdassa olisi Jobin ratsu, ja jos hän taitaisi ja rohkenisi sillä ratsastaa, niin silloin hän suuria aikaan saisi. "Hänen kaulansa on koristettu hirnumisella; hän ei peljästy, niinkuin heinäsirkka; peljättävä on hänen sieraimiensa päristys. Hän kaivaa maata kavioillansa, on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Hän nauraa pelkoa, ei hämmästy eikä pakene miekkaa. Vaikka vielä viine kolisisi häntä vastaan ja keihäät ja kilvet välkkyisivät, hän korskuu, pudistelee ja kaivaa maata eikä tottele vaskitorven helinätä. Koska vaskitorvi heliästi soi, luihkaa hän: hui, ja haistaa sodan taampaa, niin myös päämiesten huudon ja riemun."
Moiset jalkamiehet kuin sinä ja minä – älkäämme milloinkaan toivoko kohtaavamme vihollista, ja milloin kuulemme jonkun toisen joutuneen tappiolle, älkäämme kerskai