14
Ja päiviä tuli,
Nopeita kuin nuoli,
Nuo lämmön ja valon
Ja voimain päivät!..
Jos vuosi tästä päivästä ken olisi jommaltakummalta heistä kysynyt, mihinkä aika oli luiskahtanut, niin eivät he olisi osanneet siitä selvää tehdä itselleen eikä muillekaan, – niin olivat hetket ja päivät, viikot ja vuodet kiitäneet… keveämmin kuin kiitää ensimmäinen siniperho kautta valoisan keväisen päivän, nopeammin kuin laulakse ensimmäinen pääskynen ensimmäisen varhaisen kesähattaran halki.
Ei kumpikaan tiennyt, mitenkä aika oli kulunut. Väliin Kaija kumminkin virkkoi:
– Setä Frans! Minnekä ne päivät joutuvat! Tuntuu kuin ne karkaisivat käsistä, niin että oikein täytyy niitä pidellä. Elämä käy liian lyhyeksi sinulle sekä minulle, jos tällaisin jättiläis-askelin sen läpi astutaan.
Toinen se vaan nauroi häntä:
– Niin sen juuri ollakin pitää. Muista: Lyhytkin elo on, kun se rikas on, paremp' aina kuin köyhä ja pitkä.
Setä Frans oli nyt nuorempi kuin koskaan ennen. Veitikkamaisuus oli palannut hänen silmiinsä, ja hänen astuntansa oli jälleen reipasta ja notkeata. Kadulla kulkiessaan hän myötäänsä hyräili ja välisti yllätti itsensä laulamasta oikein ääneen.
Nuo hienot, elähteleväiset piirteet hänen suunsa ympärillä ne näyttivät myötäänsä myhäilevän, ei niin, että tuon hymyn olisi oikeastaan nähnyt, mutta niin, ett'ei saattanut kääntää silmiänsä niistä: niin onnellinen oli niissä ilme.
Kaija oli käynyt solakammaksi ja hiukan kalpeammaksi entistänsä, mutta ilosta hän vaan loisti, istuen kumarruksissaan lukemassa korehtuuria, jonka setä Frans oli hänelle hankkinut. Sillä työllä hän suunnilleen ansaitsi ne viisisataa kruunua, mitkä hän vuosittain vielä elannokseen tarvitsi.
Entä Helle? Hellellä oli olo kenties parhain kaikista. Hän oli ruvennut astua lylleröimään pienillä, lyhyillä, paksuilla jaloillaan, ja sitä tehdessään hän näytti arvelevan, että koko maailma on hänen omansa. "Tsaariksi" häntä setä Frans sanoi, kun poikanen pysähtyi äitinsä viereen ja, katse kuin millä mahtavalla hallitsijalla, komensi: "Helle tylliin." Mutta kun syliin oli päästy, muuttui kasvoissakin ilme, silmät kävivät veitikkamaisiksi ja lempeiksi, ja hän painoi päänsä äidin rintaa vasten ja huokasi niin sanomattoman onnellisena.
Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin, ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka, pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat.
Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan.
Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta nähdä.
Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli PietariDamin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistäja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi.Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin.
Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat yhdessä tai läksivät kävelemään.
Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä: rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä, hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän vihellellessä niin kovin hauskasti.
– Keijo jotain Hellelle! – tuli sitten aina, ja setä Frans se ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada hänet huomaamaan sen.
Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen.
– Se on Hellelle, – sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen.
Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen.
– Minä huomasin, – niin kuului puolusteleiva selitys, – minä huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä.
Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan.
– Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa vanhassa kapassa, – niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen Kaijan hartioille.
Setä Frans ajattelee häntä alati – tuo tieto teki Kaijan sanomattoman onnelliseksi… ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin – niin Kaijasta tuntui – ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä onnestaan.
* * * * *
Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä säännöllisesti.
Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli laiminlyönyt?
Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa:
– Jos minä kerran hänen mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi, niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut.
Ja silloin hävetti Kaijaa.
– Sinä olet vaan liian hyvä, – vastasi hän, punastuen hiukan, nähdessään sedän nauravan. Mutta siitä pitäin hän pääsi noilta ajatuksilta rauhaan.
Ensimmäisenä kesänä, minkä hän vietti yksin poikansa kanssa, he asuivat loma-ajankin kaupungissa, mutta seuraavana, kun poika oli kaksi vuotta vanha, ehdotti setä Frans, että oltaisiin maalla heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Hellen tekee hyvää piehtaroida ulko-ilmassa.
Kaija innostui ehdotukseen.
– Mutta minnekä mentäis? – kysyi hän.
– Minä ehdottaisin Rödvigiä. Merikylvyt ovat siellä erinomaisia jaHöistrupin lehto jotain hurmaavaa.
– Mennään vaan Rödvigiin! – huudahti Kaija loistavin silmin. – Helei, Helle! Nyt sinun tulee lysti olla! Saat rakentaa taloja hiekassa ja kuulla leivosen lauluja!
Ja vallattomasti hän läksi hyppimään poikanen sylissä, ja poika piteli häntä päästä ja huitoi jaloillaan minkä ennätti.
Ilosilmin heitä katseli setä Frans.
– Kuinka siellä tulee olemaan ihanaa! – virkkoi hän.
Yhdessä sitä mennään – se oli heidän kumpaisenkin mielestä ihan itsestäinen asia.
Mutta oli toisia, jotka eivät yhtä vapamielisesti asioita harkinneet, ja Kaija kohtasi seuraavina päivinä useinkin hyväntahtoisia tuttavia, jotka pysäyttivät hänet kadulla, tiedustaen:
– Onko siinä todellakin perää, että sinä muutat maalle setäsi kanssa?
Kaija punastui vihasta noitten häjyjen viittausten vuoksi, mitä sanojen takana piili, ja vastasi reippaasti:
– On. Miks'en muuttaisi?
– Miksikö! – kuului kuorossa yrmeästi. – Kaija kulta! Tiedäthän sinä, millainen maailma on. Teistä on tänä talvena paljokin ollut puhetta, hän kun niin usein käy sinun luonasi, ja kun te nyt päälle päätteeksi muutatte maallekin yhdessä, niin arvaathan sen, mitä ihmiset sanovat.
Kaijan hyppysiä kutkutti. Hänen teki mieli paiskata puhujalle pari lämpöistä korvapuustia, yhtä lujaa kuin vilpitöntäkin, mutta hän hillitsi itsensä. Hän keikautti vain niskaansa, niinkuin hänen tapansa oli, suutuksissaan ollessansa, ja vastasi ylpeästi:
– Min'en välitä rahtuakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Minulla ei ole mitään salassa pidettävää, ei minulla, eikä hänelläkään.
Eräälle kovin tungettelevalle vanhalle ystävälleen hän kumminkin polkaisi jalkaansa katukäytävään ja huudahti:
– Mutta onko sitten ihmisten tässä kaupungissa ratki mahdoton käsittää puhtaita välejä?
Mutta kun muistutuksia alkoi kuulua yhä tiheämpään, ja pistopuheita tuli jok'ikinen päivä, niin alkoi tuo vähitellen kirvellä mieltä.
Kaija oli arka maineestaan, niinkuin jokainen puhdas nainen on, ja häntä katkeroitti se ajatus, että joku sen tahraisi. Katkerinta kaikesta oli hänelle se tieto, että heidän yksityis-elämänsä, heidän hienotunteiset, kauniit välinsä, jotka ainoastaan he kumpikin tunsivat, ovat joutuneet uteliaitten sormien hypisteltäviksi ja lyhyelle kurottujen aivojen typerän arvostelun alaisiksi.
Niin usein kuin hän sanoikaan itseksensä: min'en ole kellekään ihmiselle velkapää tekemään tiliä meidän väleistämme, ei siihen tule kenenkään muun kuin hänen ja minun, niin aina häntä kumminkin tuskoitti se ajatus, että uteliaat silmät heitä vartioivat. Hän rupesi jo ajattelemaan, että kenties olisi oikeinta, jos he asuisivat maalla niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista, mutta toiselta puolen hän tunsi itsessään jotain, mikä kapinoitsee sitä vastaan, että hän välinpitämättömille ihmisille kantaisi moisen uhrin. Hänkö, joka ahnasteli jok'ainoata sekuntia, minkä he yhdessä viettivät! Hänkö, joka laski koko elämänsä niitten hetkien mukaan, jolloin hän näki setä Fransin!
Hän ei voinut eikä tahtonut sellaista uhria kantaa. – Entinen pelko heräsi hänessä jälleen: Hänhän saattaa äkkiä kuolla! Ja kuinka hän sitten katuisi jok'ainoata minuttia, mikä olisi jäänyt tasan panematta hänen kanssaan! Hän makasi valveilla vuoteessansa yöllä, ja ajatukset ne hyörivät ja pyörivät hänen päässään. Mutta kun setä Frans tuli, ei Kaija koskaan saattanut ottaa tuota seikkaa puheeksi: häntä ikäänkuin hävetti.
Ihmisten puheet! Mitä setä Frans niistä!.. Tuo niin sanottu yleinen mielipide, – mitä hän siitä välittää! Hän kulkee omaa tietänsä, nyt, niinkuin aina, ja Kaija tiesi, kuinka suunnattomasti hän halveksii muotoja!.. Mutta taistelu oli sittenkin jättänyt jälkiä Kaijaan. Hän kävi kalpeaksi ja harvapuheiseksi, ja matka-arkkunsa ääressä puuhaillessaan hän tunsi, että lähdön ilo oli poissa.
Hän oli kuin ainakin se, joka kernaasti tahtoisi olla iloinen, mutta ei voi.
Setä Frans tarkasteli häntä, ja Kaija oli vakuutettu siitä, että setä tietää hänen ajatuksensa, vaikk'ei mitään virka. Näytti siltä kuin setä tahtoisi, että hän taistelisi taistelunsa loppuun yksinään.
Oli lähtöpäivän aatto. Setä Frans istui arkihuoneessa, leikkien Hellen kanssa. Kaija kulki edestakaisin huoneessa, pannen tavaroita arkkuun, joka oli puolillaan tuolla ovella. Äkkiä hän kumartui syvälle arkkuun, peittääkseen punastumistaan, ja sanoi välinpitämättömästi:
– Meille kolmelleko sinä tilasit huoneet siellä hotellissa?
– En, – vastasi toinen lyhyesti; – Hellelle vaan ja sinulle.
– Missäs sinä sitten asut? Kaija kääntyi äkkiä häneen.
– Enpä oikein tiedä… Jos minä tulen mukaan, niin saanen minä asunnon jossain kalamökissä rannalla.
– Jos tulet mukaan! – huudahti Kaija hätäyneenä.
– Niin, – vastasi setä Frans, – sillä minä tulen mukaan ainoastaan siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö: ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut.
Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä.
– Setä Frans! – sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, – älä ole pahoillasi minuun.
Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa.
– Katsos! – puhui setä, luoden häneen syvän katseen, – niin kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin, tämä käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa… Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, – lisäsi hän lujalla äänellä, – paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä.
Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensaFrans sedän kaulaan.
– Setä Frans! – sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen häntä takin kauluksesta, – sen minä sanon, että minne ikinä sinä lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa perässä… et sinä meistä enää pääse… minä taas en aio kätkeä sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni.
– Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? – kysyi setä Frans loistavin silmin.
– Lupaan.
Rakkautta säteili Kaijan koko olento… Frans sedästä tuntui, että hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen… Mutta hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta.
– Itä, veelä; itä, veelä! – huudahteli Helle, ponnistaen pieniä, lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten.
Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana – lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, – tämä sana oli Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille.
* * * * *
Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli, joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon lyöntejä kuin silloinkin… riemullisia lyöntejä nuoren onnen… voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen…
Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia, sommittelemaan suunnitelmia.
– Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! – virkkoivat he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain.
Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku iloihin ja suruihin… mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät:
– Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan…?
Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa, joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän jalkansa polkee!
Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset, ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän… nuo metsäkyyhkysi, jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä kauan Juhannuksen jälkeenkin… nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä silmänsä aukaisevat… ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten kaprifoliain hurmaava tuoksu – eihän kummakaan, jos sinä sielun tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren…
Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti.
Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien vastaantulijaan kasvoista.
"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut kauniin sadun.
Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona. Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat… he tiesivät vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen ihanaa.
Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta toiseen… ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä.
Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta, kauas, kauas tuonne ulos ulapoille.
Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä, ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla tuolla.
– Laula vielä! – pyysi hän, toisen tauottua.
Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun:
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Sä kultainen kude
Ja hienoinen!
Kun illalla metsästä karkelon kuulen,
Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan.
Pian luonani nään minä armahan',
Hänet nään, punahuulen.
Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit…
Armas! Vuokkoihin poskesi peitit…
Poskesi pehmeän, sulkkuisen,
Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen.
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Kun taivuin ja poimin
Sinut, armahain,
Niin juurellas vain
Heti hurme hulvahti rinnastain…!
Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä.
– Laula vielä! – virkkoi hän. – Laula siitä, kuinka riemullista on elää ja kuinka iloista kuolla.
Mutta Kaija ei laulanut.
– En ymmärrä sinua, – sanoi hän. – Kaikki muut puhuvat kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta… sinä vaan puhut kuoleman ilosta.
– Iloa se onkin, niin minä luulen, – vastasi setä Frans. – Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan, huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta, toukasta välittää! Sillä on siivet… se lentää kohti aurinkoa… ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin että sielu saa siivet… Luulisihan siinä olevan ilon syytä!
Kaija huokasi syvään.
– Niin, niin! – virkkoi hän. – Niin se minustakin tuntuu, kun sinä tuolla tavalla puhut. Mutta kun katson kuolemaa, silloin se on kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus!
Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin.
– Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta, – virkkoi hän sitten.
– Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja sinun välilläsi, – vastasi Kaija. – Elämä oli hänelle pelkkää surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!.. Hänen luontonsa oli yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen.
Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään.
– Minä tunnen hänen paradoksinsa, – sanoi hän, mutta sittenkin hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä. Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen suunnattomasta rikkaudestaan… se ei kohoa koskaan niin korkealle, että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu, niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään…