Setä Frans

10

 
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
 

Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat sänkipellon kohdalla, – jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi etelään, – jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä sinisemmiksi, – jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa heinikossa, – silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon.

Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan.

Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin hänen kasvoillaan… mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan panna.

Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä.

– Lähetetäänkö sana miehellenne? – kysyi hän. Päätänsä puistellen äiti vastasi:

– Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana.

Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna lensi hänen kalpeille poskilleen.

– Eikö ole ketään muuta, jolle…?

– Ei, kiitos, ei tänään. – Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen.

Seuraavana päivänä oli hänessä kuume.

– Jos minä nyt kuolen, – sävähti hänen sielussaan tuskallisena ahdistuksena, – kuinka lapsen käy? – Vaikeroiva, äänekäs huokaus pääsi hänen rinnastaan.

– Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, – niin hänen omat ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti.

– Mutta – ajatteli hän sitten – ensin pitää minun saada tietää, onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä anteeksi, en millään muotoa. – Ja hän kohotti polttavan kuuman päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne.

Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen. Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen päänsä viereen ja purskahti itkemään.

Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa hänen kaulaansa.

– Rakas setä Frans! – kuiski hän vain. – Rakas, armas setä Frans!

Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan.

– Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, – virkkoi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen. – Jumalan kiitos, että olet näin pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty.

– Ei vielä, – vastasi toinen, päätänsä puistaen. – Siksihän panin sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet… sinä, jolle minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle anteeksi.

– Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, – kuiskasi setä vapisevin huulin.

Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään.

– On kyllä, – virkkoi hän. – Minä olen tehnyt suuren rikoksen sinua kohtaan… ja… itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin.

– Tietämättäsi, – kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei säästänyt itseään.

– En, vaan tieten, – vastasi hän. – Silloin kuin minä seisoin Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta.

Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä parahtaa.

– Voi, miksikäs teitkään niin? – virkkoi hän, äänessään niin paljon katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi.

– Niin, miksikä teinkään niin! – puheli hän itsekseen; – Tietänenkö sitä itsekään?.. Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua, vanhaa, täysiarvoista… hän uutta… pettävää… Hän se oli, tuo elämänkokemus! – liitti Kaija katkerasti. – Voi, mutta älä pidä minua silti vähemmin rakkaana! – Näin hän rukoili, ja ääni tuli pohjalta tuskaisen sielun.

Silloin myhähti setä Frans… myhähti hiljaa ja niin sisäisesti.

– Olen antanut sinulle kerran koko rakkauteni, – virkkoi hän, – enkä koskaan ota lahjojani takaisin.

Kaija ei kyennyt vastaamaan. Hän painoi sedän käden kiinni poskeensa ja vei sen ikäänkuin sattumoisin huulilleen.

– Ja vielä yksi asia, – kuiskasi Kaija.

Toinen kumartui lähemmäs, paremmin kuullaksensa.

– Jos minä kuolen, otatko pojan?

– Et sinä kuole.

– Mutta jos kuolen.

– Niin minä otan pojan, – vastasi setä Frans, vaistomaisesti kääntyen lapsen puoleen.

– Malta, – virkkoi Kaija, yrittäen nostaa päätänsä, – minä näytän hänet sinulle. Mutta minä tahdon itse… itse!

Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet syrjään.

– Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! – sanoi hän.

Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto, nenän kaarevuus – kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista kasvoistansa.

Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.

Ja hänet valtasi mahtava onnentunne… ihmettely… toivo… ylpeys… sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui katkeruudeksi.

Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, ainoastaan setäFrans?

Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun… olla kasvatus-isä eikä isä… ystävä eikä puoliso?

Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista, mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?

Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, – niin ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.

Nyt hän tahtoo elää…! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen… hän ei tyydy vähempään.

Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:

 
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
 

Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle tuttavalle… ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä Fransiksi.

Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa.

Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli muuttunut: Kaija oli houreissaan.

– Älkää päästäkö häntä sisään! – puheli hän, tuijottaen ovea kohti. – Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä, vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan.

Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet kävivät äkkiä jääkylmiksi.

Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen.

Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsahti setä Fransiin.

– Kuinka herttaista, että sinä tulit! – virkkoi hän. – Nyt minä kaiketi paranen, kun sinä olet täällä.

Hän kätki pienen kätensä sedän käteen, niinkuin lapsi kätkee kätösensä sen käteen, johon hän luottaa. Ja sitten hän sulki silmänsä jälleen.

Ja kasvot setä Fransiin päin hän nukkui tuossa nyt ensimmäistä syvää, tervettä, rauhallista untansa.

* * * * *

Viimeisinä päivinä lokakuussa, jolloin illat jo olivat käyneet sateisiksi ja kolkoiksi, jolloin kellastuneita lehtiä myötäänsä kahisten putoili akkunaruutuja vastaan, – silloin Kaija muutti kotiansa kaupunkiin.

Pietari Dam otti hänet vastaan ilmeisesti hämillään, puheli ponnistuksella senkin seitsemästä asiasta yhtä haavaa, tehden kömpelöitä yrityksiä, näyttääkseen kiinnittävänsä huomiota lapseen.

Mutta Kaijan silmissä oli jotain, joka ilmoitti Pietari Damille, että hän on tarpeeksi paljastettu. Ja niinpä hän lakkasikin näyttelemästä komediaa kotonansa.

Kaija nostatti kätkyen vierashuoneen viereiseen suojaan, ja siellä hän myötäänsä istui kätkyen ääressä yötä päivää. Kadulla hän lykkäsi poikaansa pienissä korivaunuissa, ja silloin hän mielestään oli kuin etana, jolla on talo seljässään, sillä poikanenhan oli hänen "kotinsa". Ja kun hän aamuisin kylvetti lastaan, pehmoisella kädellään kannatellen pientä päätä, poikasen potkiessa ja loiskutellessa vettä ympärilleen, silloin hän tunsi sydämessään sellaista onnea, jota yksin se tuntee, joka itse on pitänyt pikkuista lapsen päätä ja samalla kokonaista maailmaa pehmoisessa kädessään!

Harvoin oli Pietari Dam läsnä lasta kapaloitaessa. Silloin hän seisoi vain ovella ja läksi heti pois, kun poika rupesi huutamaan.

Kaija huomasi kummaksensa, kuinka paljon Pietari Dam oli näinä kuukausina muuttunut: tukka oli harvennut, katse käynyt karttelevaksi, astunta raskaaksi. Kaijan ei tarvinnut mitään tiedustella, eikä hän koskaan tiedustellutkaan, hän pysyi loitolla hänestä. Pietari Dam olisi tehnyt viisaasti, jos olisi edelleen säilyttänyt ne kylmät, vieraat välit, jotka heidän keskinäisissä suhteissaan olivat päässeet vallalle, mutta sen sijaan hän rupesi vaatimaan, että Kaija olisi hänelle jotain muutakin ja panisi piian hoitamaan poikaa.

– Minullahan on ensimmäinen oikeus sinuun, – väitti hän.

Lujatahtoisena nousi Kaija silloin häntä vastaan.

– Sinulla ei ole mitään oikeutta, – sanoi hän. – Sinulla oli oikeus, mutta sinä olet sen menettänyt.

– Tuopa merkillistä puhetta, – vastasi Pietari Dam, yrittäen esiintyä mahtavasti, mutta punastui ja käänsi katseensa toisaanne.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin.

– Etkö muista, missä olit silloin, kuin minä olin odotuksillani?

– Minäkö?.. – änkytti toinen, – niin, minäkö…?

– Sinä olit matkoilla toisen naisen kanssa. Teillä oli omat välinne silloin, niinkuin oli ollut sitä ennenkin. Oletko milloinkaan tehnyt itsellesi oikein selväksi, mikä suunnaton solvaus avioliiton aatetta kohtaan tällaisen tosiasian pohjana on?

Hän puhui niin suurella varmuudella, että Pietari Dam huomasi mahdottomaksi ruveta puolusteleimaan. Sen sijaan hän puikahti toista tietä.

– Kyllä kai sinä pian lohdutuksen löysit, – virkkoi hän. – Sinullahan oli setä Frans…

Kaija olisi saattanut lyödä häntä tällä hetkellä, niin halpamaiselta Pietari Dam nyt näytti hänen silmissään, ellei raakamaisuus tuon miehen ajatuksen kulussa olisi lamauttanut häntä.

Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten syrjästä poikaan:

– Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain…

Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten.

– Jos sinä, – lausui hän, – jos sinä kerrankaan vielä mainitset hänen nimeänsä tuolla tavalla… sinä, joka et ole mahdollinen hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon. Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä!

Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois.

Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin, ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin – tavallaan hän oli valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä hän äkkiä kävi nöyräksi.

– Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, – virkkoi hän. – Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle… mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa.

– Myönnän kyllä, – vastasi Kaija vilpittömästi. – Min'en pelkää olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani. Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen näköisensä.

Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi silmänsä maahan.

– Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, – jatkoi Kaija, – kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me rakastamme toisiamme… tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi. Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni seurauksetkin kantanut… Mutta yhtä minä myös tahdon, – hän oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, – minä tahdon tehdä niin, että voin itseäni naisena kunnioittaa… Minä olen hoitanut sun taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla, kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin lähden empimättä tästä talosta pois.

Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin.

– Tuossa piilee jotain, – tiuskasi hän äkisti.

– Siinä ei piile mitään, – vastasi Kaija tyynesti. – Minä en vilpistele, sen tiedät varsin hyvin.

Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi.

– Minä lupaan, – lausui hän, – että tämä oli viimeinen kerta kuin sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten?

– Kyllä, – vastasi Kaija, – sitten siedän sinua. Mutta säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina oleviin aseisin.

– Sitä paitsi, – sanoi hän, – avioero on kahden asia, niinkuin avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan, sillä siihen on minulla oikeus.

Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi.

– Luullakseni, – virkkoi Kaija vain, – luullakseni, on ensimmäinen oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden.

– Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti, mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei kumpaakaan.

Pietari Dam meni kiivaana ulos, ja Kaija kuuli, kuinka hän paiskasi eteisen oven kiinni perässään.

Hän istui tuossa yksin nyt, nuori rouva, sydämessä tuskallinen tunto siitä, että hän on kahlehdittu elämän-iäkseen… Hän painoi päänsä syvälle kätkyen pieluksiin ja hyrähti itkuun.

11

"Nukkuvan linnan prinsessa".

Seuraavina päivinä Kaija käveli rauhatonna huoneesta huoneesen, lepoa missään saamatta. Ja silloin tuli hänen jälleen ikävä äitiä, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin.

Nuo kalpeat kasvot vaunun-ikkunassa astuivat jälleen ilmielävinä hänen eteensä. Heidän välisensä siteet vetäysivät entistä lujemmalle, nyt, kun hän itsekin oli tullut äidiksi.

Hän antoi lapsenpiialle tarkat määräykset pojasta, käskien hänen lakkaamatta pitämään kätkyttä silmillä, niin kauan kuin hän itse on poissa. Sitten hän läksi ensimmäisellä pikajunalla Vordingborgin asemalle.

Tultuaan Oringen laitokseen, hän pyysi päästä ylilääkärin puheille.

– Miksikä te oikeastaan tahdotte nähdä äitiänne nyt, niin monen vuoden perästä? – kysyi ylilääkäri, katsoen terävästi häneen.

– Siks'että… – hän tapaili hetken aikaa soveliasta sanaa, mutta ei osannut vastata muuta kuin vilpittömästi: – siks'että minun tuli niin kovin ikävä häntä.

Ylilääkäri heitti pikaisen silmäyksen nuoren rouvan kalpeihin, vakaviin kasvoihin. Päätään puistellen hän virkkoi sitten: – Tiedättehän, että hän on parantumaton nyt?

Toinen nyökäytti vain ääneti päätään.

– Tiedättekö senkin, – jatkoi lääkäri, – että hän on viime vuosina ollut aivan sekaisin, niin ett'ei tunne lähimpiänsäkään?

– En, sitä en ole tiennyt.

– Eiköhän sitten olisi parasta olla näkemättä häntä? – taivutteli lääkäri.

– Voi, ei, ei! – Ja Kaija katsoi niin rukoilevasti häneen.

– No niin, kuinka tahdotte, rouva. Minun täytyy ensin kumminkin tutustuttaa teitä oloihin. Teidän on nimittäin mukautuminen hänen ideoihinsa, Vastustaminen tuottaa hänelle tuskia. Katsokaas, hän luulee olevansa nukkuvan linnan prinsessa… hän odottelee vaan prinssiä. Olen kumminkin pannut tähdelle, että hän käy aina levollisemmaksi, kun kotoa joku käy hänen luonaan. Silloin hän on iloinen ja tyytyväinen monta päivää peräkkäin; mutta sitten alkaa levottomuus taas. Vuosi sitten minä kirjoitin isällenne, eikö hänen olisi mahdollista käydä täällä kerran viikossa, mutta hän vastasi, ett'ei hän toimiltaan mitenkään jouda; hänen on mahdoton tulla.

Kaija loi silmänsä maahan: terävä katse silmälasien yli oli sattunut häneen, ja kertonut ylilääkärin ajatelleen samaa kuin hänkin tällä haavaa, istuessaan tuossa ja hävetessään isänsä tähden.

– Eikö… eikö hän ole ensinkään käynyt täällä? – kysyi hän änkyttäen.

– Ei… mutta hän lähettää tänne veljensä, – kuului kuiva vastaus. – Adjunkti tuli eräänä päivänä kysymään, enkö minä luulisi hänestä olevan yhtä paljon hyötyä kuin hänen veljestäänkin. Ääni on heillä osaksi yhdenlainen, ja – lisäsi puhuja myhähtäen – muuta yhtäläisyyttä en minä heissä ole huomannutkaan. Adjunkti käy täällä melkein joka sunnuntai ja, sen minä vakuutan teille, rouva, hänellä on aivan erinomainen tapa kohdella sairasta. Hänellä on hyvin tarkka psykologinen huomiokyky, ja lisäksi hän on hieno luonne. Sairas luulee häntä prinssin adjutantiksi, joka kerran viikossa tuo hänelle tärkeitä sanomia. Merkillisen rauhoittavasti tuo adjunkti osaa vaikuttaa sairaasen. Lääkäriksi sen miehen olisi pitänyt ruveta, mielisairaitten lääkäriksi eikä opettajaksi.

Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa.

Vai setä Frans!.. Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen? Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa… ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan niistä kiitosta saamatta…

Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään. Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä!

– Niin, hänessä on jotain erikoista, – virkkoi hän, puhuen huomaamattansakin ääneensä.

– Sitä minäkin, – sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen. Hän vilkaisi sitten kelloansa. – Tahdotteko, että saatan teidät sairaan luokse?

– En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi käsi oven rivalla.

– Sanokaa vain yksi asia, – virkkoi hän; – olihan tässä muutamia vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona, tullaksensa terveeksi?

Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi:

– En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen suuntaan toivomuksia – kodin puolelta.

Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli.

– Minä huomaan, – virkkoi hän, – ett'ei teillä ole ollut asiasta täyttä selvää, mutta sen verran on varmaa: nyt hänen on mahdoton olla missään muualla kuin täällä. Ja luulenpa, että hänellä niinäkin aikoina, joita te tarkoitatte, olisi täällä ollut vähemmin kärsimyksiä kuin kotona. Varsin epätietoista on, tokko kotia palajaminen niissä oloissa olisi parantanut hänen tilaansa. Hän ei ole ensimmäinen, jonka on täytynyt kärsiä miehensä tähden.

Hiljaa hän lykkäsi Kaijan ovesta eteiseen ja käski sairaanhoitajattaren saattamaan hänet rouva Hallingin huoneesen. Kaija tunsi polvensa vapisevan, seisoessaan sairaan ovella; sisään astuttuaan hän puhkesi itkemään.

Sairas seisoi peilin edessä, suurella huolella sovitellen jotain koristusta tukkaansa.

Kuultuaan oven aukeavan ja heti kohta sulkeutuvan, hän kääntyi ja astui sangen arvokkaasti lattian poikki.

– Kuka sinä olet? – kysyi hän, luoden silmänsä ovella seisovaan, hyyristyneesen olentoon.

– Vai niin, kerjäläinenkö? – vastasi hän itse. – Maltas, saat rahaa. Prinssi lähettää minulle runsaasti rahoja.

Hän otti esille kukkaron, joka oli täynnään vaskirahoja ja haeskeli, kunnes löysi suurimman.

– Kas tässä! – sanoi hän. – Paraskaan ei ole liian hyvä sinulle.

Mutta Kaijan silmät olivat niin täynnä kyyneliä, ett'ei hän nähnyt mitään.

– Äiti!.. Armas, kultainen äiti parka! – siinä kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

Sairas oli astunut ihan lähelle häntä.

– Olethan sinä kerjäläinen? – kysäisi hän, käyden äkkiä epäluuloiseksi.

Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.

– Niin, – sanoi hän, – kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä niin kauhean raskaalta.

Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt kokoon monen pitkän vuoden kuluessa.

Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa taputtamaan Kaijaa poskelle.

– Minä pidän sinusta, – kuiskasi hän. – Oli minullakin ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi, ymmärräthän… hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa…

Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä.

– Muistatko häntä vielä? – kysyi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä. – Kerro jotain hänestä.

Mutta sairas pani kätensä otsalleen.

– En muista, – sanoi hän; – siitä on jo niin pitkä aika.

Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten.

– Tytön isä ei ollut hyvä minulle, – puhui hän, – ja siitä minä sairastuin. Minä näin niin pahaa unta… mutta herättyäni minä olin muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa… minä vain prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja… Kävi hän eilenkin täällä ja sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä… siksihän minä tässä laittelen itseäni… Tules katsomaan, mitä prinssi minulle lähetti.

Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen.

– Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? – kysyi hän, pitäen sitä rinnallaan. – Tulepas katsomaan!

Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun ja istui siinä, eteensä tuijottaen… Hän katseli aikakautensa suurta syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa… suunnatonta itsekkäisyyttä… uhrautumisen puutetta…

Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa, mies kunniansa kanssa… Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken?

Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä – se oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on seisonut lentohiekassa.

Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty… nyt hän taas sai lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille… niin kauan on lujia tahtoja, jotka eivät anna perää… niin kauan on olemassa sitä, mitä aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät välipuheille käy…

Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta koristettansa, jälleen astui hänen luokseen:

– Tunnetko sinä minun adjutanttiani? – kysyi hän. – Hän on kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja arvokas… Hänen äänensä on niin pehmeä… min'en osaa niin kuvailla, millainen hänellä on ääni.

– Etpä suinkaan, – sanoi Kaija myhähtäen. – Ei sitä osaisi kukaan.Hänellä on semmoinen sadun-ääni.

Sairas katseli häneen kummastellen.

– Lienet tavannut hänet portilla, – sanoi hän; – kenties hän on antanut sinulle lahjankin?

Kaija nyökäytti päätään.

– Kyllä, – virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; – hän on antanut minulle kaikki, mitä hänellä oli.

– En ymmärrä… – Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. – Kuka sinä olet? – jatkoi hän. – Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko!

Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä katseellaan.

Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin, ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan.

– Minä olen prinssin palvelija, – puhui hän; – tulin tuomaan terveisiä häneltä.

Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa asettui arvokas rauha.

– Johan minä aattelin, – sanoi sairas, oikaisten itsensä. – Hän tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä muuta?

Hetken mietittyänsä Kaija vastasi:

– Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa.

– Iloinen ja varma… – puheli hän, päätään nyökytellen. – Sano hänelle, että niin minä olenkin.

Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan… hän yritti sanoa jotain, mutta samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti.

Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä, toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen:

– Iloinen ja varma… iloinen ja varma.

* * * * *

Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa. Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille.

Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas… rikas äidinrakkaudesta… rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä, johon hän täydellisesti voi luottaa.

Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi hänelle silmiin.

Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja kääntyi ympärinsä.

– Mutta Kaija! – huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. – Missä sinä olet ollut?

Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin, ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä.

– Kuinka onnellinen minä olen siitä, – puhui hän itku kulkussa pojallensa, – että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla…

Huolestuneena katseli häntä setä Frans.

– Sinä olit siellä, – virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti päätään.

– Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut pahimmalta näkemältä, – virkkoi hän.

Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä.

– Olet tarpeeksi säästänyt minua, – vastasi hän. – Tekisi mieli sanoa, että olet liiankin paljon minua säästänyt. Minä vaan en koskaan kykene kylläksi sua kiittämään.

– Etkä saakaan kiittää, – virkkoi setä Frans, kääntyen toisaanne. – Minä tein kaikki sille, jota rakastin.

– Ja kumminkin… Kun aattelen, millä tavoin minä olen palkinnut sinua! – huudahti hän. – Kaikelta sinä olet minut säästänyt… jopa siltäkin, mitä kodissani on tapahtunut. Ja siellä on tapahtunut jotain, nyt sen tiedän… Äiti olisi ollut pelastettavissa, jos olisi tullut takaisin oikeaan aikaan… eikö niin?

Setä Frans kääntyi ympärinsä.

– Ei niissä oloissa, – lausui hän verkkaan.

Kaija oli laskenut lapsensa kätkyesen… katsoi tarkkaan, oliko se oikein nukkunut, ja siirtyi sitten sohvaan Frans sedän viereen.

– Kerro minulle äidistä, – virkkoi hän. – Selitä kaikki tyyni.

Toinen nyökäytti päätään.

– Ei hän syyttä myötäänsä puhu prinssistä, – sanoi setä Frans. – Hän on niitä naisia, jotka koko elämän ikänsä prinssiä odottelevat. Useimmat odottelevat kenties – enemmin tai vähemmin tietämättänsä – miestä; mutta ne, joista minä puhun, odottelevat "prinssiä". Hänen pitää olla kuninkaallista sukua, – henkisesti puhuen, ymmärräthän… Heidän ajatustensa harso on niin hentoa, heidän unelmansa niin utuisia… hän, jota he odottelevat, hän on kuteena heidän hienossa kankaassaan… Näitten naisten yli leijailee aina jotain omituista, mikä ilmenee heidän sisäänkohdistuvassa katseessaan; heidän olentonsa ympärillä on nuoruuden ikuista tuoreutta, silloinkin kuin nuoruus jo on lakastunut.