21
Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta. Se on yksinäisten sielujen tyyssija… tyyssija, johon pääsee kätkeytymään…
Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta ihmisiltä: "Onhan teillä
muistot
elämänne kannattajina". Eivätkö nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa?
Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä, uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä, missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat.
Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä, sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa jälleen-näkemisestä.
Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se ilmoille, maksoi mitä maksoi.
Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan, saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä.
Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella olijata… sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan:
Ihminen kuoltuaan
On kuin laiva, min nielasi merten syl'…
Aallot jo mastojen löivät yl'…
Meri on ennallaan.
Ensi kertaa kuultuansa noita tyhjiä sanoja ja nähtyänsä noita kylmästi taammas vetäytyviä katseita, jotka ilmaisevat täydellistä ymmärtämisen puutetta, hän vetäysi itseensä kuin etana kuoreensa… ja hän alkoi käsittää, että suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta… että se on yksinäisten sielujen tyyssija… tyyssija, johon pääsee kätkeytymään…
Astuessaan katua pitkin, taluttaen Helleä kädestä ja yhden ja toisen pysähtyessä puhelemaan hänen kanssaan, hän oli kasvoiltaan yhtä tyyni kuin ennenkin, eikä silmäkään ollut kosteana itkusta, alati uhaten puhjeta kyynelvirraksi. Mutta mustat renkaat olivat muodostuneet silmäin alle ja tuskan juonne suupieliin. Kaiho kalvoi lakkaamatta sydänalaa, mutta sitä ei huomannut kukaan… entistä lujemmin hän vain puristi poikansa kättä, sanottuaan hyvästit, ja kulki pää pystyssä ja suoraan kautta katujen, niinkuin hän kautta elämänsäkin oli pää pystyssä ja suoraan kulkenut. Mutta syynä siihen, että hän oli saanut tällaisen mielenlujuuden, oli pääasiallisesti muuan sisällinen elämänkokemus.
Eräänä iltana kevätkesästä hän oli mennyt Frans sedän haudalle. Muuan pikku toveri oli vienyt Hellen vieraaksi kotiansa. Ensi kertaa nyt Kaija uskalsi lähteä yksinään haudalle.
Silloin valtasi hänet suru, syvempi ja raskaampi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin jotain sisässä jääksi jähmettyisi.
Mutta äkkiä helähti kautta ilman huilun-omainen ääni, hento ja hieno, syvä, pehmeä, keväimen lupauksia täynnä. Ritvasaarnissa, joka taaksensa kätki erään hautakummun tien vieressä, istui kottarainen, lemmestä laulellen. Tuossa se istui oksalla hänen edessään, keltainen nokka levällään ilta-auringon paisteessa; pieni kurkkii se eli myötäänsä, ja siivet ne ilosta vavahtelivat.
Tuo kottarainen johdatti hänelle mieleen sen aamun, jolloin setä Frans oli seissut hänen takanaan kalastajan tuvan kynnyksellä, äkkiä kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, lausuen syvällä vapisevalla äänellään:
"Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo onnea, ett'en enää elämäpäivänäni voi köyhäksi tulla"
.
Eivätkös nuo sanat koske häntäkin? Eikös hänkin ollut kerran nauttinut samaa onnea kuin setä Frans? Ja eikö ollut se onni niin runsas, että se riittää täyttämään kokonaisen pitkän, köyhän elämän?.. Eikös hän ollut saavuttanut inhimillisen onnen korkeinta huippua sinä päivänä, jolloin hän setä Fransin kanssa oli mennyt luvattuun maahan? Ja vaikka se taas suljetuinkin häneltä se maa, niin olihan hän käväissyt siellä hänen kanssaan ja on kohtaava hänet jälleen, niin varmaan kuin että kottarainen istuu tuossa, onnensa huumauksessa armaastansa laulellen.
Tahtoisiko hän vainenkaan vaihtaa kohtaloansa yhdenkään kanssa noista ihmisistä, joita hän tiellään niin usein kohtaa, jotka eivät milloinkaan ole tienneet, miltä tuntuu kohota ylös korkeimman aallon leveimmällä harjalla, miltä tuntuu, kun epätoivoissaan syöksee meren pohjaan? Eikö hän ole niin rikas, niin ylen rikas, tietäessään, että hänellä on ollut ja yhä vieläkin on ja iät kaiket on oleva suuri, ehjä rakkaus!
Hän oli mielestänsä aina ollut vailla sitä, joka "personallisuuden suoraksi oikaisee", niinkuin Frans sedän oli tapana sanoa. Hän oli oivaltanut, kuinka hänen luonnossansa on niin paljo hajanaista… Nyt oli surun raskas käsi koonnut sen yhteen, tuo samainen käsi, joka kuni huviksi muovaelee ihmissydämiä, niinkuin kuvanveistäjä savea, uurtaen syviä vakoja siihen, mihin ilo vaan piirteen vetäisee.
Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen ympärillään, – se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa kadonneesta!.. hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta varhain, myöhään iltaan.
Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin sanonut:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Minkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
Ma nousen ja vaivun.
Oi kirjaani piirrä,
Sä säälimätä
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä:
… toisia tuli,
Hädän päiviä, niin;
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
mutta kumminkin:
… kaikki, kaikki Ne kestettiin!
Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla yksin, – hänen
täytyy, täytyy
… vieläpä olla riemuissaan ja iloita siitä, että hänellä on Helle.
Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon, mutta ei riistä sen runsautta… joka verkalleen valmistelee ihmistä viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee iankaikkiseen riemun-yhteyteen!
Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja suuret pettymykset – ne o