Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan, pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne koettaisivat syöksyä kimppuun.
Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin – välttämättömyys oppia ja elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.
Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä. Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena öykkärinä.
Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.
Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet, terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan määrätyt iskemään alituisesti yhteen.
Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.
Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia. Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni, kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen. Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku kieli tapaili sitä.
Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä perin onnettomalta ja säälittävältä.
Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui entistään toivottomampana ja avuttomampana.
Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin – ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.
Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä. Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä – miehiä, naisia ja lapsia – ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa yhä uusilta puolilta.
Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita, jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman, synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!
KYMMENES LUKU.
Orjuudessa
Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa, sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.
Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen, tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja, joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä, verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten liha ainakin.
Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.
Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin, olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin seisoa yksinään.
Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa. Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa kiihkein, kyselevin kielin.
Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden tulevan.
Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota, ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi, ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle sitävastoin suurin kiusa.
Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä, penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli saanut ajetuksi sen tiehensä.
Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen. Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä vainoojaansa.
Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.
Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan. Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.
Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi, saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.
Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen, arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä. Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä. Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta. Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan yksinään.
Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne, ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa. Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.
Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin. Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun – tulen ja ihmisen kutsun – kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu vastaamaan – susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.
Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.
Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana, mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle. Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta, karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään, jumalastaan – niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään menettävänsä emonsa.
Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja niitä tuli satamalla.
Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.
Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään. Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen tahtia.
Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan jalkaan.
Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa, ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella, Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi eikä jättää huomioon ottamatta.
Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun, syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.
Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.
Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.
Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa. Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.
Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä, kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa, kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen side.
Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata elämäänsä.