Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä kivettymistilassaan.
Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana. Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen eteen ikäänkuin ateriaksi.
Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.
Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa – isku, vastaisku, piikkisian tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli, milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan, päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.
Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon, mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se vuoti vielä runsaasti verta.
Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli, maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa. Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi. Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut enää.
Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.
Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä, käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se oli siittänyt maailmaan.
KUUDES LUKU.
Harmaa pentu
Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun isällä sitävastoin oli vain yksi.
Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla, kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan emonsa – lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.
Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen; mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat milloinkaan painostaneet sitä.
Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.
Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.
Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan – ensiksi välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se tiesi sen kivuksi.
Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin. Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi itsekin syödä lihaa – lihaa, jonka naarassusi oli puolittain sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle, jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.
Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin – taitavalla käpälän iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse. Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta luolan suulle käymästä.
Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä – teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä – valoseinä. Mitä aurinko oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille – sen maailman aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.
Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) – isän tapana oli astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha olivat ominaisia emolle.
Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan – ei ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät. Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään sillä, miksi jokin seikka tapahtui; riitti tietää, kuinka se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.
Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä. Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat. Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä pienemmäksi.
Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään. Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja. Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.
Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä. Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui kokonaan.
Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla. Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle. Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä. Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla, eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.
Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään. Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua ilvestä vastaan – varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen poikueen.
Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan, uhmaten siellä ilveksen raivoa.
SEITSEMÄS LUKU.
Maailman seinä
Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille, penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien susipolvien kautta. Pelko! – se on erämaan perintölahja, jota ei yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.
Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä, emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta – että elämällä oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.
Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet. Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti kipua – esteitä ja rajoja – saadakseen nauttia elämän suomasta palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.
Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä. Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa, tuntematonta ja siis peloittavaa – sillä kaikki tuntematon oli pelon pääaineksia.
Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui toinen vaisto – halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä, jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena. Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.
Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen. Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka tallusteli luolan suuta kohti.
Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin, ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi aineessa, josta se oli muodostunut.
Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi. Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen, sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen, mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko avaraa maailmaa.
Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä – auringossa kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.
Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.
Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan pelko, vaan kauhu.
Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka oli tahrinut sen turkin.
Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.
Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.
Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään. Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.
Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä. Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla varoillaan.
Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin. Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen. Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa. Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa, mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja. Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.
Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.
Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat. Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten, tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.
Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä toimessa, jota varten se oli luotu – surmaamassa lihaa ja tappelemassa saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.
Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa, pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman poikki.
Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa. Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso, siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein iskeytymäisillään siihen kiinni.
Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki – ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi – kuinka haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon mukanaan.