Linnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja meni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain hihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut tuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli kaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten. Valkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen ja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan leiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle jumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle se arveli yhä vielä kuuluvansa.
Mutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui – eräin erotuksin. Iso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla Kauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille selkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota menestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä sauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli milloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se oli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.
Kauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä. Hekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat himmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan tuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma pelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa sanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti sen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut käyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun ja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut itseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan rumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset olivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut hellin käsin.
Valkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen kaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi jumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun Kauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi Kauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut molempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se oli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten saavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa oli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa uskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän tahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa sitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli muodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän kaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran saapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.
Kurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta tällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta hevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma erikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi hänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen pettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi se ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan. Valkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt helposti katkaiseminen.
Yöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis kalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli sidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni. Vain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen onnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja vaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin keppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä. Se oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten varhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.
Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt. Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.
Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan. Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.
Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet, ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea, jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja päähänpistoaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Vihan valta
Hullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se sai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä Kauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa kaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä Valkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin tehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja pilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi sormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja raivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.
Ennen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen – tosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien vihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin, että se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka sitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden lomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille häijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä ympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi Kauno-Smithiä.
Mutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta tällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko miehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan kahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi ympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten kimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan pituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta painoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt koiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman hituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis oli lihaksia, luuta ja jänteitä – taistelukuntoisinta ainetta, mitä olla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui. Jotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään työnnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen. Valkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta tunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli nyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se syöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki viilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi vastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä, kaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja hypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.
Ulkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta haltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan raatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian raskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään sauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten maksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.
Valkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen ympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai päästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan yllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt tyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi päästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen voimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun laskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta työnnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty erämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla haavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin molemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.
Saman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli jääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia myöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli laajalti tunnettu "Tappelu-suden" nimellä, ja tavallisesti häkin ympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita miehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli heitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan kysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän intohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut luotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille. Mutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä, pistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja nauroivat sitten.
Nämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin hurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli antanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai muuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus siitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja suurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta toistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.
Jos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen. Entisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen edessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä. Pelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun nämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt väistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan. Viimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka kauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi perään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai Valkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.
Höyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se sai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita miehiä. Se oli asetettu näytteille "Tappelu-sutena", ja miehet maksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se ei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin pystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan. Tehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein yhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma, missä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä käsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma sana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta kauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa. Siitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää itsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten joustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.
Eikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika ajoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään metsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se tapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi ehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut, saapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella. Tällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja – rotuisten koirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti taisteltiin elämästä ja kuolemasta.
Koska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä saivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille oli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut taistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten sitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira saanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten, että syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta käännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen. Mackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja rekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei tiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä toisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina Valkohammas tuotti heille pettymyksen.
Ja sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi vastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan, milloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui niin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä. Tavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin, pörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon ja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli toipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi pidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua alkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen hyökkäyksenkin.
Mutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän tappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut useampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja menettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen menettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.
Ajan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet eivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin täytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit pyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti aina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen naarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa tämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas taisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin kynsin.
Mutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille. Eihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella – tai, oikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna sitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti, jolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen kerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että tämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon ajan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä osissa kaupunkia.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuoleman kourissa
Kauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.
Kerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan, korvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen vastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: "Käy kiinni." Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän keskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen Valkohampaaseen.
Väkijoukko yllytteli: "Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!"
Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan, ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.
Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa. Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi ponnahtaen.
Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.
Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen menettelytavassa piili jokin tarkoitus – tässä sillä oli jotain tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä pidättää.
Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun. Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan, eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.
Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.
Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.
Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen, reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti turvaan vastakkaiselle taholle.
Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä, kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa. Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt – kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei saattanut aavistaa eikä välttää.
Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka, liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein, ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse. Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.
Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä, kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä, liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.
Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen, koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä. Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.
Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.
Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin; mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen, ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen sivulle.
Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.
Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia. Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen. Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää. Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten, toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta kuolemaa.
Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin. Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.
Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää, kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta. Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä liikkeestä ja pakkassäästä.
Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja nahkapoimuilla.
Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.