KYMMENES LUKU
Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa hinatakseen laivan kapean salmen läpi.
Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee – washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.
»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he kaikki.»
Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita oli saarista villein.
Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»
Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.
Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden vihmassa välkkyi sateenkaari.
Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko, merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja, paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa jalkaa.
Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.
Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti, ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin kanootteihin.
Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun, Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.
»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.
Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen, joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.
Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä: »Tapa tämä» ja »Tapa tuo» – »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää». Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan, eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa, hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille ystävilleen.
Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.
Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas, joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän, jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman, oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.
»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian iso aika?» – Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme ja puoli vuotta.
»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun, puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet ystävällisesti.»
Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki kovasti mielensä.
»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä, että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»
Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta, että olisi painanut ne päähänsä.
»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla, joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan kohdalta.
»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin neljäntenä heinäkuuta 1901».
»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen. »Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»
Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.
»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»
»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.
Van Horn piti kättään koholla.
»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»
»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau taipumattomana.
»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.
»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»
»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.
»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin isä?»
»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.
Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan kääntyi vanhuksen puoleen.
»Mikä on nimesi?»
»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»
Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.
Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat. Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.
Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.
»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään pikkutapahtumasta.
»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.
»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen painokkaasti.
»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»
Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa pörhistäessään.
»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»
Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.
»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan, kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli, ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan. Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on lorusi lopussa.»
Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta. Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi häntä pelänneet.
Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet, sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin tutkimattomatkin.
Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat, verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.
Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta, hedelmällistä multaa.
Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien, puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä. Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät, kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.
Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi, jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.
Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.
Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät kaupoissa.
YHDESTOISTA LUKU
Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.
Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi, että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan tupakkatankoja.
Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi, ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin. Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille määrättyjä miehiä.
»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»
Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.
»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon», hän sanoi.
»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa tapaa.»
»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa, että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden palkat.»
Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin päätänsä.
»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se, ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»
Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä, hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon. Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat, että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.
Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja josta hän tiesi vielä vähemmän.
Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.
Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen. Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät. Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.
Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.
Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin, että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin, halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.
Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin. Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin saarilla.
Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään, nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.
Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen päämiehelle.
Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.
Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana hetkenä.
Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi, oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen, keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.
Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi kuin partaveitsi.
Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen, se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana. Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.