YHDESKOLMATTA LUKU
Kaunis sanfranciscolainen kolmimastoinen kuunari Ariel oli jo vuoden ollut purjehdusretkellä maailman ympäri, ennen kuin Jeri joutui sille. Uutena elinympäristönä, varsinkin kun se oli valkoisen jumalan maailma, se oli Jeristä vertoja vailla. Se ei ollut niin pieni kuin Arangi, eikä sen keulassa ja perässä, kannella ja hyteissä melunnut mustaihoisten parvia. Ainoa Jerin siellä tapaama mustaihoinen oli Johnny. Sen sijaan sen miehistönä oli pääasiallisesti kaksijalkaisia valkoisia jumalia.
Se tapasi näitä kaikkialla, ruorirattaan luona, tähystyspaikalla, pesemässä kansia, kiilloittamassa messinkiosia, kiipeämässä mastoihin tai hoitamassa purjeita ja köysiä puolitusinaa kerrallaan. Mutta kuitenkin heidän välillään oli olemassa eroa. Oli jumalia ja jumalia, ja Jeri oppi pian tietämään, että Arielin valkoisten jumalien hierarkiassa purjeita ja laivaa hoitavat olivat kaukana kapteenin ja hänen kahden valko- ja kultapukuisen upseerinsa alapuolella. Nämä taas puolestaan olivat alempia kuin Harley Kennan ja Villa Kennan, sillä – sen Jeri heti näki – Harley Kennan komensi heitä. Kuitenkin oli yksi asia, josta se ei päässyt selville ja jota se ei saanut milloinkaan tietää, nimittäin kumpi oli Arielin ylijumala. Se ei koskaan koettanutkaan päästä tietämään sitä, sillä sen ajatuskyky ei kantanut niin kauas, mutta niinpä se ei saanutkaan tietää komensiko Harley Kennan Villa Kennania vaiko Villa Kennan Harleyta. Rasittamatta aivojaan tällä kysymyksellä se hyväksyi omalla tavallaan heidän kaksoisvaltiutensa tässä uudessa maailmassa. Ei kumpikaan ollut toista korkeampi. He näyttivät hallitsevan tasa-arvoisina, mutta kaikki muut tottelivat heitä.
Ei ole totta, että se, joka ruokkii koiraa, voittaa sen sydämen. Harley ja Villa eivät milloinkaan antaneet ruokaa Jerille, mutta kuitenkin tämä valitsi heidät isännikseen, rakastettavikseen ja palveltavikseen eikä japanilaista hovimestaria, joka sitä säännöllisesti ruokki. Jokaisen koiran tavoin Jeri kykeni tekemään eron pelkän ruoanantajan ja ruoanomistajan välillä. Se tajusi vaistomaisesti, että ei ainoastaan se itse, vaan kaikki muutkin laivalla olevat saivat ruokansa mieheltä ja naiselta. Nämä ruokkivat ja hallitsivat kaikkia. Kapteeni Winters saattoi antaa määräyksiä merimiehille, mutta hän puolestaan otti käskyjä vastaan Harley Kennanilta. Jeri tiesi tämän yhtä varmasti kuin se käyttäytyi sen mukaan, vaikkei se koko aikana kertaakaan tullut sen mieleen selvänä tietoisuutena.
Ja samoin kuin se oli tottunut tekemään aina mister Hagginin ja kapteeninsa, jopa Bashtin ja Somon ylitaikurin luona, se liittyi nytkin korkeimpiin jumaliin ja sen tähden nautti alempien jumalien kunnioitusta. Samoin kuin kapteeni Arangilla ja Bashti Somossa olivat julistaneet tabun, niin myös mies ja nainen Arielilla suojelivat Jeriä tabulla. Sanolta, japanilaiselta hovimestarilta, ja yksin häneltä, Jeri sai ruokaa. Ei ainoakaan merimies saanut tarjota sille korppupalasta tai kutsua sitä maihin menevään veneeseen. Jeri ei olisi voinut ottaa tarjousta vastaan, eivätkä he tarjonneetkaan. Heidän ei sallittu leikkiä eikä telmiä sen kanssa, ei edes viheltää sille kannella.
Jerille tämä kaikki oli mieleen, sillä se oli luonnostaan yhden miehen koira. Tietysti oli muutamia arvoon perustuvia poikkeuksia, mutta kukaan ei herkemmin ja selvemmin tuntenut niitä kuin Jeri itse. Niinpä molemmat upseerit saivat tervehtiä sitä »hei» ja »hyvää huomenta» – huudoilla, vieläpä lyhyesti ja ystävällisesti taputtaakin sitä päälaelle. Kapteeni Winters sai osoittaa vieläkin suurempaa tuttavallisuutta. Kapteeni Wintersillä oli lupa hieroa sen korvia, pudistaa sen käpälää, raaputtaa sen selkää, jopa tarttua sitä rajusti poskiin. Mutta kapteeni Winters päästi sen luotaan kohta, kun mies tai nainen ilmestyi kannelle.
Etuoikeuksia, suloisen omavaltaisia etuoikeuksia miestä ja naista kohtaan oli koko laivalla yksin Jerillä, ja toiselta puolen he kaksi olivat ainoat, joille Jeri salli sellaisia. Kaikki koirat ovat jumalanpalvojia. Jeri oli onnellisempi kuin useimmat muut koirat, sillä sillä oli kaksi jumalaa, jotka, vaikka vaativatkin paljon, rakastivat sitä sitä enemmän.
Somossa Jerin muistot kapteenistaan ja mister Hagginista eivät olleet haihtuneet. Ihmissyöjäin kylän elämä ei ollut sitä tyydyttänyt. Siellä oli ollut liian vähän rakkautta. Vain rakkaus voi haihduttaa rakkauden muiston tai oikeammin surun kadotetusta rakkaudesta. Mutta Arielilla sellainen haihtuminen tapahtui nopeasti. Jeri ei unohtanut kapteeniansa eikä mister Hagginia. Mutta kun se nyt heitä muisteli, sen ikävä ei ollut yhtä tuskallinen kuin ennen. Se ikävöi yhä harvemmin, eivätkä kapteeni ja mister Haggin esiintyneet enää yhtä usein kuin ennen sen unissa, sillä kuten kaikki koirat Jeri uneksi paljon ja elävästi.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä, oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.
Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä – tai paremminkin kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.
»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme tietää sen oikean nimen.»
»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.
»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi tai … taikka … Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan, kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»
»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä nimettömänä.»
»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja seuraavan päivänä jotenkin muuten.»
Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira», »herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön» ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä, joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä: »ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain», »kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja »leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.
Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.
Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella, kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan, mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla» ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.
»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä käsittämään.»
Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.
»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta. Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja surua.»
»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira, joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi. Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»
»Aivan niin…»
»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen. »Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella olevista totuuksista.»
»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan», vastasi Villa. »Mutta minä tiedän…» Hän pysähtyi tapaillen kyllin voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja voimakkaampi.
»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.
Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.
Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä. Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti – ilman opetusta – se alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt. Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja koirat saattoivat ymmärtää toisensa.
Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä, Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja vuff-kielellä sadan askeleen päästä.
Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:
En tiedä hänen nimeään,
mut ruusua hän muistuttaa…
Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva, joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin vaimeten kokonaan.
Tämä ulvonta oli alkua sille, mikä tuotti Jerille »hupsun laulajan» nimen. Sillä Villa Kennan tajusi heti laulunsa koirassa herättämän musikaalisuuden ja ryhtyi sitä kehittämään. Jeri oli aina valmis, kun Villa istuutui, ojensi kätensä sitä kohti ja kutsui: »Tule tänne, hupsu laulaja.» Jeri meni hänen luokseen, istui ahmien sieraimillaan hänen hiustensa suloista tuoksua, asetti poskensa hänen poskelleen, sovitti kuononsa hänen korvansa viereen ja yhtyi melkein heti lauluun, kun hän sen hiljaa aloitti. Matalat sävelet saivat Jerin erikoisesti vauhtiin, ja kerran alkuun päästyään se lauloi niin kauan kuin Villa tahtoi.
Se oli todellakin laulamista. Tottuneena kaikkiin puhetapoihin Jeri oppi nopeasti hiljentämään ulvomistaan, kunnes se muuttui pehmeäksi ja kullankirkkaaksi. Se saattoi myöskin vaientaa sen miltei kuiskaukseksi, kohottaa ja laskea sitä, kiihdyttää ja hidastuttaa sitä, aina Villan äänen mukaan.
Jeri nautti laulamisesta melkein samalla tavalla kuin oopiuminpolttaja nauttii unelmistaan. Siinä heräsi kaihomielisiä muistoja surusta, joka oli ollut unohduksissa niin kauan, ettei se enää ollut surua. Se vain täytti sen haikeudella ja tuuditti sen ankkuroidulta Arielilta pois jonnekin muualle.
Nalasu oli opettaessaan sille viff-vuff-kieltä järjestelmällisesti vedonnut sen järkeen. Mutta Villa vetosi aivan huomaamattaan sen sydämeen ja sen sydämen perinnöllisiin lakeihin herättäessään vanhat muistot.
Joskus saattoi Jerille yöstä ilmestyä hämäriä varjomaisia olentoja, ja niiden kiitäessä aavemaisesti ohi se oli kuin unessa kuulevinaan lauman metsästyshuutoja, sen suonten tykintä kiivastui, ja senkin metsästysvaistot heräsivät, niin että sen hillitty, hiljaa valittava laulu muuttui kiihkeäksi ulvonnaksi. Se veti päänsä pois naisen hiusaalloista, sen jalat tekivät levottomia, suonenvedontapaisia liikkeitä aivan kuin se olisi juossut, ja kuin salamanleimaus se oli yhdessä hetkessä kaukana poissa, siirtyneenä todellisuudesta uneen, itsekin juoksemassa noiden varjomaisten muotojen joukossa keskellä metsästävää laumaa. Jerillä ei kuitenkaan aina ollut samanlaisia kokemuksia heidän yhdessä laulaessaan. Tavallisesti se vaipui vain epämääräisiin, suruisen-suloisiin tunnelmiin, eivätkä muistot tiivistyneet näyiksi. Toisinaan taas tämä kaihomielisyys loihti sen eteen kuvia sen kapteenista ja mister Hagginista, Panusta, Timistä ja Miksistä ja kaikesta kauan sitten kadonneesta elämästä Meringen plantaasilla.
»Lemmikkini», sanoi Harley Villalle eräitten sellaisten laulajaisten loputtua, »sen onneksi et ole eläintenkesyttäjä tai, kuten kenties on parempi sanoa, kesytettyjen eläinten näyttelijä, sillä löisit kaikki muut esiintyjät laudalta.»
»Jos olisin», vastasi Villa, »niin tiedän, että Jeri mielihalulla avustaisi minua».
»Se olisi hyvin harvinainen tapaus», sanoi Harley.
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan, että korkeintaan yhdessä tapauksessa sadasta eläin rakastaa tehtäväänsä tai kesyttäjä rakastaa eläintänsä.»
»Minä luulin, että kaikesta julmuudesta oli luovuttu jo ajat sitten», vastasi Villa.
»Yleisö luulee niin, mutta se on yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa väärässä.»
Villa päästi syvän alistumisen huokauksen ja sanoi: »Niinpä minun täytyy hylätä lupaava ja tuottava urani samalla hetkellä, kun olet sen minulle viitoittanut. Miten komeilta ilmoituslehtiset olisivatkaan näyttäneet, kun niissä olisi ollut minun nimeni jättiläiskokoisilla kirjaimilla…»
»Villa Kennan, joka laulaa kuin satakieli, ja irlantilainen terrieri Hupsu Tenorilaulaja», kaavaili hänen miehensä ilmoitusta.
Ja Jeri yhtyi nauruun, ei siksi, että se olisi tietänyt sen aiheen, vaan sen tähden, että se näki jumalien olevan onnellisia.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Jeri sai pian Arielilla oppia, ettei mustaihoisten ahdistaminen ollut siellä sallittua. Haluten miellyttää ja palvella uusia jumaliaan se käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta hätyyttääkseen kanootintäyteistä villijoukkoa, joka tuli käymään laivalla. Villan ankarat nuhteet ja Harleyn kielto saivat sen hämmästyksestä pysähtymään. Vakaasti uskoen erehtyneensä se alkoi uudelleen raastaa villiä, jonka kimppuun oli käynyt. Toisella kertaa Harleyn kielto oli ehdottoman selvä, ja Jeri meni hänen luokseen innokkaasti häntäänsä heiluttaen ja ruumistaan kierrellen pyytääkseen anteeksi.
Sitten Villa kutsui sen luokseen. Pitäen sitä lähellä itseään, silmä vasten silmää ja nenä vasten nenää, hän puhui sille vakavasti villien vainoamisen pahuudesta. Hän sanoi Jerille, ettei tämä ollut mikään tavallinen viidakkokoira, vaan jalorotuinen irlantilainen herraskoira, ja ettei herraskoira milloinkaan metsästä syyttömiä mustia miehiä. Jeri kuunteli vakavasti, silmää räpäyttämättä ja käsitti täydelleen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään paljon siitä, mitä Villa sanoi. »Paha» oli Arielin kielessä sana, jonka Jeri jo oli oppinut, ja Villa käytti sitä nyt usein. »Paha» merkitsi Jerille »ei saa» ja siis samaa kuin tabu.
Oliko sopivaa olla tottelematta tai arvostella heidän määräystään? Ellei mustaihoisia saanut metsästää, niin se ei sitä tehnyt, vaikka aikoinaan sen kapteeni oli sitä siihen kehottanut. Jerin mietteet eivät kulkeneet näin selkeästi, mutta omalla tavallaan se tuli loppupäätelmiin.
Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla. Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä, kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin valkoisella kannella.
Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny, tulagilainen musta luotsi, erehtyi.
Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny pudisti päätänsä.
»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies asua enempi kaukana.»
Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan uimapaikan.
»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle. »Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»
Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde tunkeutui, ja värisi kauhusta.
»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen jälkeensä veteen.
Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen, retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti: lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat ihmisen antamaa ruokaa.
Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.
Jeri painautui uudelle uralle unohtaen metsärotan vanhat jäljet. Uteliaisuus ja toimintahalu ajoivat sitä eteenpäin. Se ei lainkaan ajatellut Villan ja Harleyn turvallisuutta, ei edes silloin, kun se saapui paikalle, johon mustaihoinen nähtävästi heidän ääntensä säpsäyttämänä oli epäröiden pysähtynyt ja senvuoksi jättänyt hyvin vahvan hajun. Tältä paikalta jäljet kääntyivät joelle, missä Villa ja Harley olivat kylpemässä. Jeri seurasi niitä äärimmäisen jännittyneenä, mutta aivan rauhallisena – jälkien seuraaminen oli siitä yhä leikkiä.
Joelta kuului silloin tällöin huudahduksia ja naurua, ja joka kerta kun ne saapuivat Jerin korviin, tämä tunsi ruumiissaan ilonväreitä. Jos siltä olisi kysytty ja jos se olisi kyennyt ilmaisemaan tunteitaan ajatusten kielellä, se olisi sanonut, että maailman suloisin sävel oli Villa Kennanin ääni ja sitä lähinnä suloisin Harley Kennanin ääni. Heidän äänensä täyttivät sen riemun värinällä ja muistuttivat sille, että se rakasti heitä ja he rakastivat sitä.
Jerin epäluulot heräsivät vasta silloin, kun se ensimmäisen kerran näki oudon mustaihoisen, mikä tapahtui lähellä jokea. Mies ei käyttäytynyt niin kuin tavallinen mustaihoinen, jolla ei ole pahoja aikeita. Sen sijaan sen käytöksessä ilmeni kaikkia sellaisen olennon eleitä, joka väijyy pahanteon tarkoituksessa. Se kyyristyi viidakossa maahan ja tähysteli erään leipäpuun paksun tyven takaa. Jeri pörhisti niskaansa ja kyyristyi väijymään sekin.
Kerran mustaihoinen nosti kiväärinsä puolitiehen olkapäälleen, mutta hänen vaaraa aavistamattomat uhrinsa, jotka polskuttivat vettä ja nauroivat, siirtyivät pois hänen näköpiiristään. Hänen kiväärinsä ei ollut vanhamallinen snider, vaan uudenaikainen makasiiniwinchester, ja hän näytti olevan tottunut laukaisemaan sen olkapäältään eikä lanteeltaan, kuten malaitalaiset yleensä.
Tyytymättömänä asemaansa leipäpuun takana hän laski pyssynsä ja hiipi jokea kohti. Jeri painautui entistä enemmän maahan ja seurasi perässä. Se kyyristyi niin alas, että sen vaakasuorasti eteenpäin ojennettu pää oli paljon alempana kuin sen hartiat, jotka omituisina kohosivat muusta ruumiista. Kun mustaihoinen pysähtyi, teki Jeri samoin, ikään kuin olisi silmänräpäyksessä jähmettynyt. Kun mustaihoinen liikkui, liikkui Jerikin, mutta miestä nopeammin, lyhentäen matkaa heidän välillään. Ja koko ajan sen niska- ja hartiakarvat lainehtivat edestakaisin kulkevina raivon ja vihan aaltoina. Se ei ollut nyt »kulta-hau», joka istui korvat luimussa ja nauroi naisjumalan sylissä, ei »hupsu laulaja», joka lauloi vanhoja muistojaan naisen hiusten huumaavassa pilvessä, vaan se oli nelijalkainen taistelija, raateluhampainen peto, valmis repimään ja surmaamaan.
Jeri alkoi hyökätä heti, kun oli päässyt hiipimään tarpeeksi lähelle. Se ei muistanut, että mustaihoinen Arielilla oli tabu. Sillä hetkellä se tabu oli poispuhallettu sen tietoisuudesta. Se tiesi vain, että villi uhkasi miestä ja naista onnettomuudella.
Niin paljon Jeri oli lyhentänyt välimatkaa mustaihoisen jälleen kyyristyessä ampumaan, että se oli mielestään kyllin lähellä voidakseen hyökätä. Kivääri oli jo kohoamassa olkapäälle, kun se teki hyppynsä. Tämä oli yhtä äänetön kuin nopea, ja saalis sai ensimmäisen varoituksen vasta silloin, kun Jerin ruumis kanuunankuulan tavoin singahti hänen hartioilleen. Samassa Jerin hampaat iskeytyivät mustaihoisen niskaan, mutta liian lähelle paksuja olkalihaksia, jotka estivät kulmahampaita ylettymästä selkäytimeen.
Ensisäikähdyksessä mustaihoisen sormi nykäisi liipasinta, ja hänen kurkkunsa päästi käheän parkaisun. Hän tuupertui kasvoilleen ja pyöriskeli käsikähmässä Jerin kanssa, joka puri häntä poskiin ja leukaan ja runteli hänen toisen korvansa, sillä irlantilainen terrieri puree salamannopeasti useita kertoja eikä riipu niin kuin verikoira kerran saamassaan otteessa.
Kun Harley Kennan automaattipistooli kädessään ja alastomana kuin Aatami saapui paikalle, hän näki koiran ja miehen toisiinsa kietoutuneina kamppailevan niin, että multa pöllysi. Mustaihoinen, jonka kasvoista vuoti verta, kuristi molemmin käsin Jeriä kurkusta, ja henkihieverissä korskuva ja muriseva Jeri raapi takakäpäliensä kynsillä kaikin voimin rakkaan elämän puolesta. Ne eivät olleet enää pennun, vaan täysikasvuisen koiran vahvat kynnet, joita jäykensivät taakse kasvaneet voimakkaat lihakset. Ja ne naarmuttivat naarmuttamistaan paljasta rintaa ja vatsaa näiden koko pituudelta, kunnes miehen ruumiin koko etupuoli oli yhtenä vertavuotavana haavana.
Harley Kennan ei uskaltanut ampua, kun taistelijat olivat kietoutuneet niin yhteen. Sen sijaan hän meni lähelle ja iski pistoolinsa perällä miestä ohimoon. Vapauduttuaan huumautuneen mustaihoisen höltyneistä käsistä Jeri kimposi samassa hänen paljastuneeseen kurkkuunsa, ja vain sen niskaan tarttuva Harleyn käsi ja Harleyn ankara kielto sai sen pysähtymään ja hellittämään irti. Se vapisi raivosta ja murisi julmasti, mutta taukosi siitä vilkaistakseen ylös, luimistaakseen korvansa ja heiluttaakseen häntäänsä joka kerta, kun Harley sanoi: »Hyvä poika!»
»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä oikein.
»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»
»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.
Hänen miehensä osoitti Jeriä.
Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan. »Tarkoitatko…?» alkoi hän.
Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui, pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja sekoitti hänen suunnitelmansa.»
Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.
Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön välistä.
»Mikä on nimesi?» hän kysyi.
Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä, kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.
»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu minu kauniiksi».
Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen kiväärinsä oli valkoisella herralla.
»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.
»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.
»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin? Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden kanssa pakenemaan viidakkoon.»
»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.
Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä, joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä. Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen kiihtyneenä.
»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän minulle.»
»Minkä vuoksi pyydät häntä?»
Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.
»Te viedä tämä mies Tulangiin, niin hallitus-asiamies anta teille kaksikymmenen puntaa. Se olla oikein, oikein paha mies. Sen nimi olla Makawao. Oikein paha mies. Se olla Queenslandin mies…»
»Millä tavoin Queenslandin?» keskeytti Kennan. »Onko hän sieltä kotoisin?»
Johnny pudisti päätänsä.
»Hän asu ensin Malaitalla. Oikein iso aika sitten hän otta kuunarilla pesti ja mennä työhön Queenslandiin.»
»Mies on Queenslandista palaavia työmiehiä», tulkitsi Harley Villalle. »Tiedäthän, että kun Australia muuttui 'aivan valkoiseksi', täytyi Queenslandin plantaasien lähettää mustat nostokkaansa takaisin. Tämä Makawao on nähtävästi eräs niistä, ja lisäksi pahimpia, jos on mitään perää Johnnyn puheessa, että hänestä maksetaan kahdenkymmenen punnan palkkio. Se on suuri maksu mustaihoisesta.»
Johnny jatkoi selitystään, että Makawao oli aina ollut pahantekijä. Queenslandissa hän oli istunut kokonaista neljä vuotta vankilassa varkauksien, ryöstöjen ja murhayritysten tähden. Australian hallituksen palautettua hänet Salomonin saarille hän oli ottanut pestin Bulin plantaasille saadakseen, kuten jälkeenpäin nähtiin, aseita ja ampumatarpeita. Tilanhoitajan tappamisyrityksestä hän oli saanut viisikymmentä raipanlyöntiä Tulagissa ja vuoden vankeutta. Palattuaan Bulin plantaasille lopettamaan palvelusaikaansa hänen oli onnistunut tilanhoitajan poissaollessa tappaa omistaja ja karata valaanpyyntiveneessä.