Miehet huoahtivat alkaen jälleen hengittää, huomaamatta, että muutamia silmänräpäyksiä olivat olleet hengittämättä. Thornton juoksi reen jäljessä kehoittaen Buckia lyhyin, ystävällisin huudoin. Välimatka oli mitattu. Koiran lähestyessä hakattua puukasaa, joka merkitsi sen paikan rajaa, missä nuo sata yardsia loppuivat, alkoi suosionsorina, joka yhä lisääntyi ja lopuksi puhkesi mitä villeimpään huutoon Buckin sivuuttaessa maalin ja pysähtyessä isäntänsä komennuksesta. Jokainen katselija riemuitsi, vieläpä Matthewsonkin. Hatut ja kintaat lensivät heti ilmaan. Puristettiin toistensa käsiä – sama asia kenen – ja kaikki huusivat kilpaa yleisessä, hajanaisessa sekasorrossa.
Mutta Thornton laskeutui jälleen polvilleen Buckin viereen. Pää painettiin päätä vasten ja hän huojutti uskollisen eläimen kaulaa edestakaisin. Lähinnä seisovat kuulivat hänen hyväilevästi kiroovan ja haukkuvan Buckia, tehden tämän pitkään ja pontevasti, lämpimästi ja rakkaudella.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi Skookum Benchin kultakuningas. "Annan teille tuhat dollaria siitä, sir, tuhat dollaria, sir – kaksitoistasataa, sir."
Thornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan. "Sir", sanoi hän Skookum Benchin kultakuninkaalle, "e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä riittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir."
Buck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti koiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät kaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla epähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.
VII.
Kun erämaa kutsuu
Buckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa dollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia velkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä salaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha kuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen löytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta. Kadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan tiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät kuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha, kukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan vannoneet sen olemassaolon – niin mökin kuin sen läheisyydessä sijaitsevan kaivoksenkin – ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla kultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty Pohjoismaissa.
Mutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja kuolleet olivat kuolleita – siksi lähtivät John Thornton, Pete ja Hans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä itään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he olivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa Yukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin ja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain pieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka muodostivat mantereen selkärangan.
John Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän saattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja pyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka kauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki itselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut metsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit – jatkoi matkaansa siinä varmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista. Ja siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän varsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja ja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.
Buckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista huvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja perätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän vihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi, jolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen liejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa etsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät ylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä, kuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli siintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä pursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.
Kuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin näitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta jossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli perää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten, värisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan ja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen kärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista mansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia. Syksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja hiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei ollut elämän merkkiäkään – ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa jäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.
Tuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten miesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he tielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä tuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut missään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi salaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen oli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan kuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien seasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan Hudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen, jolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan arvoinen. Mutta siinä kaikki – ei jälkeäkään enempää henkilöistä, jotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn huopien joukkoon.
Ja jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät kadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen voi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa. Työskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita puhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka päivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa kuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn mökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa perästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.
Koirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin metsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt tuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies ilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää. Siinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin vaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa maailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa maailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan ja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä ristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli usein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena pimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa pitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä mukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen jalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin vaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja Buck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin korvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä terävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös kiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin heittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka puut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän hellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni, milloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi hän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja Buckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden alla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt kiinni.
Karvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat metsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne herättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa. Epämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain, tietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa ääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai uhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän saattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää ruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän maantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä, ikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana, suurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai kuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan toivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken tämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.
Vastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että hän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä, äkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen, syöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä kasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja salassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän saattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen tassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää metsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää, unista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen lukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä "jotain", joka alinomaa houkuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa ollessaan.
Eräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät suurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien. Metsästä kuului tuo houkutteleva ääni – tai ainakin joku sen sävelistä, sillä niitä oli useita – selvemmin ja varmemmin kuin koskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja erilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen tapaansa – tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi, missä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi kiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi vauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui avonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden istuvan kuono pilviä kohti.
Buck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi ulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle aukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä, häntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen jalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja ystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista villien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon niin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä, yrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen umpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti nurin, nousi takajaloilleen – kuten Joella ja kaikilla muilla susikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä – nosti karvat pystyyn ja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.
Buck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä tiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä. Mutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui Buckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se kiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se joutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai heikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut sitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla – pyörähti silloin ympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian kuin tuli tilaisuus.
Vihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei toinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen kuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja leikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet koettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet leikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti juosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän selvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri vierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja yli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.
Vesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli suuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten metsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän tiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi erämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet olivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne kiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat, oli häntä kiihoittanut.
Kaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa, josta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen; syöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa alla ja laaja avaruus päänsä päällä.
Sitten he pysähtyivät juoksevan virran partaalle juomaan ja pysähtyessään muisti Buck John Thorntonin. Hän istuutui. Susi syöksyi jälleen tiehensä sitä paikkaa kohti, mistä äänen varmasti täytyi tulla, mutta kääntyi sitten takaisin Buckin luo, haisteli hänen kuonoaan koettaen kaikin mahdollisin tavoin kehoitella mukaan häntä. Mutta Buck käänsi hänelle selkänsä ja lähti hitaasti paluumatkalle. Noin tunnin ajan juoksi villi veli hänen rinnallaan heikosti vinkuen. Sitten se istuutui, ojensi kuononsa taivasta kohti ja ulvoi. Se kuului kovin surulliselta, ja juostessaan eteenpäin kuuli Buck sen yhä heikommin ja heikommin, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyteen.
John Thornton oli juuri syömässä päivällistä, kun Buck syöksähti leiriin ja hurjassa hellyyden puuskassa hyppäsi hänen päälleen. Hän pani käpälänsä Thorntonin olkapäille, puski häntä leukaan, nuoli kasvoja ja puri käteen – "käyttäytyi kuin oikea hupsu", kuten John Thornton ilmaisi ajatuksensa. Mutta siitä huolimatta huojutteli hän Buckin päätä edestakaisin antaen hänelle kaikenkaltaisia nimityksiä.
Kahteen kokonaiseen päivään ja yöhön ei Buck astunut askeltakaan leirin ulkopuolelle eikä päästänyt Thorntonia näkyvistään. Hän seurasi tätä työssä, vartioi syödessä, näki hänen iltasin kääriytyvän huopiinsa ja taas aamulla vapautuvan niistä. Mutta parin päivän kuluttua kävi veto erämaahan mahtavammaksi kuin milloinkaan. Buck tunsi samaa herkeämätöntä levottomuutta kuin ennenkin. Alinomaa seurasivat häntä muistot villistä veljestä, ihanasta, toisella puolen vuoria sijaitsevasta maasta ja heidän rinnatusten juoksemisestaan laajan erämaan halki. Vielä kerran hän alkoi kuljeksia ympäri metsiä, mutta villi veli ei palannut. Ja vaikka Buck pitkät, pitkät yöt makasi valvoen ja kuunnellen, ei synkkää houkuttelulaulua enää kuulunut.
Nyt hän alkoi nukkua yöt ulkona ja oli poissa leiriltä useita päiviä perätysten. Kerran hän kulki yli vuorenharjan ja laskeutui alas toiselle puolen, suurten metsätaivalten ja koskien maahan. Siellä hän kuljeskeli kokonaisen viikon turhaan etsien villin veljen tuoreita jälkiä. Hän eli metsänriistasta, jonka matkalla tappoi ja kiisi eteenpäin kevyttä, tasaista juoksua, johon ei koskaan tuntunut väsyvän. Hän pyydysti myös lohia leveästä virrasta, joka laski jossain mereen. Saman virran partaalla hän tappoi suuren, mustan karhun, jonka moskiitit olivat tehneet sokeaksi, tämän ollessa myös kalastamassa, ja joka sitten avuttomana ja hurjana syöksyi metsien halki. Sokeudessaankin oli karhua kuitenkin vaikea voittaa. Syntyi ankara taistelu, joka herätti Buckin villin luonnon täyteen eloon. Kun hän pari päivää myöhemmin palattuaan saaliinsa luo näki tusinan verran ahmoja taistelevan siitä, hajoitti hän ne kuten akanat tuuleen. Kaksi jäi paikalle, mutta ne eivät koskaan enää voineet kiistellä kenenkään kanssa mistään.
Buckin verenhimo kävi nyt voimakkaammaksi kuin milloinkaan. Hän oli surmaaja, elävä olio, joka lähti rosvoamaan toisia eläviä, itselleen ruoaksi kelpaavia olioita. Ja tämän teki hän yksinään ilman toisten apua. Hänen oma voimansa ja häikäilemättömyytensä auttoivat häntä säilyttämään elämän vihamielisessä ympäristössä, jossa vain voimakas sai elää. Tämä herätti hänessä suuren ylpeyden, joka tartunnan tavoin levisi koko hänen ruumiilliseen olemukseensa. Se ilmeni hänen jokaisessa pienimmässäkin liikkeessään, jokaisen lihaksen taivutuksessa, puhui lujaa ja selvästi hänen tavassaan käyttäytyä ja teki hänen komean turkkinsa, mikäli mahdollista, vielä komeammaksi ja kiiltävämmäksi. Jollei hänellä olisi ollut ruskeita pilkkuja kuonossaan ja silmien yläpuolella ja pitkää, valkokarvaista rinnusta, olisi häntä aivan hyvin saattanut luulla suunnattoman suureksi "sudeksi," isommaksi kuin sukunsa suurimmat. Suuruuden ja voiman oli hän perinyt isältään S: t Bernhardinkoiralta, mutta hänen äitinsä, paimenkoira, oli antanut muotonsa tälle suuruudelle ja painolle. Hänellä oli samallainen pitkulainen kuono kuin sudella, tosin suurempi ja päänsä oli kyllä jonkun verran leveämpi kuin villien veljiensä, mutta sudenpää se oli kuitenkin suurin piirtein.
Hän oli kavala ja viekas kuin susi, suden villi neuvokkuus oli hänellä. Hänen älynsä oli sekä paimenkoiran että S: t Bernhardinkoiran. Ja kaikki tämä yhdistettynä, ynnä se kokemus, jonka hän oli saavuttanut mitä ankarimmassa koulussa, teki hänestä peloittavimman olennon, mikä milloinkaan on erämaassa kuljeksinut. Syöden alituisesti vertavaluvaa lihaa, hän oli juuri nyt täydessä kukoistuksessaan, elämänsä huippukohdassa, pulpahdellen voimaa ja väkevyyttä. Thorntonin hyväillen silitellessä hänen selkäänsä kuului rätisevä ja sähisevä ääni, koska tästä kosketuksesta jokainen hiuskarva purki sisäistä magneettisuuttaan. Jokainen hänen olemuksensa osa, aivot ja ruumis, hermorakenne ja säie olivat kehittyneet mitä suurimpaan täydellisyyteen ja kaikkien näiden osain kesken vallitsi mitä täydellisin sopusointu. Kaiken, mikä vaati terävää näköä ja kuuloa ja ripeätä toimintaa, käsitti hän salaman nopeasti. Niin nopeasti kuin susikoira saattoikin loikata hyökätäkseen tai puolustautuakseen, oli Buck kuitenkin kaksinverroin nopeampi. Hän näki liikkeen, kuuli äänen ja toimi lyhyemmässä ajassa kuin muut koirat tarvitsivat ainoastaan käsittääkseen, mille taholle katselisivat tai kuuntelisivat. Käsitys, päätös ja teko olivat hänelle samanaikuisia. Luonnollisesti tapahtui kukin erikseen, mutta ne seurasivat toisiaan niin salamannopeasti, että melkein sulivat yhteen. Hänen lihaksensa olivat elinvoimaa täynnä ja kimmoiset kuin teräsjouset. Elämä kuohui hänessä mahtavana virtana, raisuna ja hillitsemättömänä – näytti melkein kuin tahtoisi se puhkaista kuorensa puhtaassa innostuksessa ja kummuta yli koko maailman.
"Koskaan ei ole ollut sen vertaista koiraa", sanoi John Thornton eräänä päivänä kolmen toveruksen seisoessa ja katsellessa Buckia, kun se tukevin askelin lähti leiriltä.
"Ei, kaava varmaankin särkyi juuri kun Buck valmistui", sanoi Pete.
"Toden totta, samaapa minäkin ajattelin", selitti Hans.
He näkivät hänen lähtevän rauhallisena leiristä, mutteivät nähneet sitä äkillistä ja hirvittävää muutosta, joka hänessä tapahtui, niin pian kun hän saapui metsien kätköihin. Siellä ei hän enää kulkenut niin tyynesti. Hän muuttui silmänräpäyksessä villieläimeksi, hiipi eteenpäin kevyesti ja äänettömästi kuin kissa – ohikiitävä varjokuva, joka sukelsi esiin ja häipyi varjoihin taas. Hän tiesi, miten käyttää hyväkseen jokaista piilopaikkaa, osasi ryömiä eteenpäin mahallaan kuin käärme ja kohottautua ja iskeä yhtä nopeasti kuin se. Hän osasi ottaa metsäkanan tämän pesästä, tappaa kaniinin sen nukkuessa, pyytää ilmasta pikkulintuja, jotka yhden ainoan sekunnin myöhästyneenä etsivät turvapaikkaa puista. Kala vedessä ei ollut kylliksi nopea hänelle eikä majava sulussaan tarpeeksi varovainen jäädäkseen häneltä huomaamatta, Hän tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän tahtoi mieluummin syödä omaa tappamaansa. Huumoriakin oli hänen luonnossaan. Hänen suuri ihastuksensa oli hiipiä varkain oravain kimppuun ja päästää ne saatuaan ne parahiksi kiinni, jolloin ne kuoleman hädässä hyökkäsivät puiden latvoihin.
Syksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti talvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin ankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt omistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa saalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla. Kaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen maan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli noin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck milloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria sarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä oli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste ja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.
Uroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin, ja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista johtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei ollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä, tarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä kavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän hänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä lähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta eteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck oli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta, jotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen kimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.
On muuan villin luonnon kärsivällisyys – itsepäinen, väsymätön ja hellittämätön kuten elämä itse – kärsivällisyys, joka saa hämähäkin loppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen säilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa väijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa, jotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt Buckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä kulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden puolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon mielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili kaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian kun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen kärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin vainoojalla.
Päivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen – pimeys oli palannut ja syysyöt kestivät kuusi tuntia – kävivät nuoret uroot yhä hitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven pelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he koskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka pidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut uhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa vähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä tämän veron suorittamiseen.
Hämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen tovereitansa – naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat hänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia – niiden ravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut seurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön, terävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää häntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli elänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen – ja nyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista, vihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin polviinsa.
Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi. Hän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan hänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen vesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa solisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi pitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck ollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä tyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,
Neljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi vuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin. Tuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän ohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki kevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta silmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen halki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen magneettineuloineen häpeään.
Juostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa ympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan toisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään kauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla. Linnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti sitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista aamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään juoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta onnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan viimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti, jatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.
Kolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka nähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku johti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin nopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja kaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja, joilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan – kaikki paitsi ei loppua. Hänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän seurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät menneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän – kiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi harmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.
Buckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa äkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän seurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi kyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta ruumiissaan.
Sata yardsia kauempana tapasi Buck yhden vetokoirista, jonka Thornton oli ostanut Dawsonista. Se makasi keskellä tietä vääntelehtien kuolinkamppailussaan. Buck teki kaarroksen lentäen sen ohi pysähtymättä. Leiristä kuului heikko kaiku monista kohoavista ja laskevista äänistä. Buck ryömi mahallaan aina hakatulle aukeamalle asti. Siellä makasi Hans suullaan maassa, täynnä nuolia, jotka törröttivät hänen ruumiissaan kuin piikkisian harjakset. Samana hetkenä suuntasi Buck katseensa sitä paikkaa kohti, missä Thorntonin risumajan piti olla ja näki siellä jotain, joka sai karvat nousemaan pystyyn hänen niskassaan ja hartioillaan. Hän joutui mitä vimmastuneimpaan raivoon. Hän ei tiennyt mylvivänsä eikä ulvovansa, mutta teki sitä kuitenkin hurjalla viileydellä. Viimeisen kerran elämässään hän antoi vihan voittaa viekkautensa ja ymmärryksensä; hänen suuri rakkautensa John Thorntonia kohtaan sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Intiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn risumajan jätteiden ympärillä, kun he äkkiä kuulivat hirvittävää mylvinää ja näkivät jonkun eläimen, jonka vertaista eivät ennen olleet nähneet, hyökkäävän heitä kohti. Buck – elävä raivon hirmumyrsky – heittäytyi heidän kimppuunsa mitä raivoisimmassa murhahalussa. Hän hyppäsi lähimmän miehen niskaan – se oli intiaanien päällikkö – ja repi yhdellä otteella hänen kaulansa, niin että verivirta ruiskahti poikkipurrusta suonesta. Buck jätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja syöksyi yhtä hurjana toisen kimppuun. Ei ollut mitään mahdollisuutta vapautua hänestä. Hän hyökkäsi keskelle intiaaneja, puri, repi ja tappoi toisen toisensa jälkeen hyppien ja heittäytyen sinne ja tänne, joten nuolet estyivät sattumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeita ja intiaanit olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että he nuolillaan osuivat hänen asemestaan toisiinsa. Muuan nuori metsästäjä, joka raivoavan koiran loikatessa heitti keihäänsä Buckia kohti, tapasi yhtä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs kulki suoraan tämän lävitse ja kärki tunkeutui selästä ulos. Silloin valtasi intiaanit hillitön säikähdys ja he pakenivat mitä suurimmassa kauhistuksessa metsiin huutaen mennessään, että Paha Henki oli käynyt heidän kimppuunsa.