Äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten – se tuntui kuin eläimen karjunnalta – hyökkäsi John Thornton karttua käyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu sattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli levottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut ojentaa jäykistyneitä jäseniään.
John Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään. Hän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.
"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät," sähisi hän vihdoin tukahtuneella äänellä.
"Se on minun koirani", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen pystyyn päästyään. "Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä jatkan matkaa Dawsoniin."
Thornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua tieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui, itki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä. Thornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi maahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän jälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla Buckin vetohihnat poikki.
Hal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ sisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän eloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia minuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea alaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen. Nyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä. Kaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa reessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.
Buckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen hänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään, olisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja huomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja että se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt noin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden kömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan kuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni, kohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He näkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin, mutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin katosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli pudonnut alta pois.
John Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.
VI.
Isännän rakkauden tähden
Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan, itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.
Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse asiassa he kaikki velttoilivat – Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja Nig – odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin. Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa, toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin. Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja rajattoman hyväluontoinen.
Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan, mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä – tämän tunteen herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.
John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan – "viettämään pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui – oli hän tästä itse yhtä ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten, kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily. Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti, Buck – puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"
Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin tekopuremien piti kuvata hyväilyä.
Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla. Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen ilme loisti heissä kummassakin.
Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen. Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.
Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, – seikka, joka osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, – oli alkuperäinen, Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa. Uskollisuuden ja hellyyden – nämä sivistyksen hedelmät – omisti hän, mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.
Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille. Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi voittaa tai jäädä voitetuksi – säälin osoittaminen oli heikkoutta. Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan muinaisajan käskyä.
Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein, joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä – leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein – mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.
Niin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku herruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä kaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja hänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu kääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä tunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne kulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva huuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt pehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus John Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.
Thornton yksin pidätti häntä. Koko muu ihmissuku ei merkinnyt hänelle mitään. Sattui, että matkustavaiset hyväilivät tai ylistivät häntä, mutta hän oli kylmä ja välinpitämätön heitä kohtaan ja jos joku liian lähentelevästi osoitti ihastustaan häneen, saattoi hän nousta ja lähteä tiehensä. Kun Thorntonin toverit, Hans ja Pete, vihdoinkin kauan odotettuine hirsilauttoineen saapuivat, ei Buck millään ehdoin tahtonut tietää heistä mitään, ennenkuin sai kuulla heidän olevan Thorntonin tovereita. Sitten sieti hän heitä passiivisesti, ottaen vastaan heidän suosionosoituksensa ikäänkuin armosta. He olivat samaa tyyppiä kuin Thornton, olivat läheisessä yhteydessä maahan, ajattelivat yksinkertaisesti ja näkivät selvästi. Ja ennenkuin he olivat kääntäneet tukkilauttansa suvantoon Dawsonin sahan kohdalla, olivat he täysin käsittäneet Buckin ja sen tavat, eivätkä milloinkaan koettaneet päästä hänen kanssaan niin tuttavalliseen suhteeseen kuin Skeetin ja Nigin.
Buckin kiintymys Thorntoniin näytti sillä välin yhä kasvamistaan kasvavan. Ei kukaan muu kuin Thornton saanut kesämatkoilla panna kuormaa hänen selkäänsä. Ei mikään tuntunut Buckista liian raskaalta, jos Thornton oli niin määrännyt. Eräänä päivänä – jätettyään Dawsonin ja lähdettyään matkalle Tananan pääuomaa kohti – istuivat miehet ja nämä kolme koiraa kallionhuipulla, joka äkkijyrkkänä laskeutui toiselle alastomalle kalliolle kolmesataa jalkaa alempana. John Thornton istui lähellä kallionrinnettä Buck vieressään. Äkkiä sai Thornton ajattelemattoman päähänpiston ja hän viittasi Hansia ja Peteä katsomaan, mitä aikoi tehdä. "Buck, hyppää!" komensi hän ojentaen kätensä kuilun yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä painiskeli hän Buckin kanssa kallion ulommaisimmalla reunalla. Hans ja Pete iskivät heihin kiinni ja tempasivat takaisin.
"Sehän on oikein kamalaa", selitti Pete, kun kaikki oli ohi ja he jälleen saattoivat puhua.
Thornton pudisti päätään. "Ei, se on suuremmoista, sitä se on, ja hirvittävää samalla. Monasti se oikein peloittaa minua, tiedättekö."
"Minä en tahtoisi mielelläni olla sen sijassa, joka tekisi sinulle jotain pahaa", sanoi Pete varmasti, Buckiin päin nyökäten.
"En minäkään, hitto vieköön", selitti Hans.
Ja ennen vuoden loppua toteutuivat nämä sanat. Oltiin Circle Cityssä. "Musta Burton", kiukkuinen ja hurja mies oli kapakassa riitaantunut erään kullanhuuhtojan kanssa ja Thornton meni rauhaa välittämään. Kuten tavallisesti makasi Buck nurkassa pää etukäpäläin välissä pitäen silmällä isäntänsä pienintäkin liikettä. Ilman edeltäkäypää varoitusta lyödä läimäytti Burton tätä. Thornton horjahti, pysyen pystyssä vain tarttumalla aitaukseen.
Samassa silmäräpäyksessä kuulivat katselijat äänen, joka ei ollut koiranhaukuntaa eikä ulvontaa, vaan jota pikemmin voi sanoa karjunnaksi sekä näkivät Buckin hypähtävän ja lentävän suoraan Burtonin kurkkuun. Mies pelasti henkensä vaistomaisesti ojentamalla käsivartensa mutta kaatui selälleen lattialle Buck kimpussaan. Buck veti torahampaansa irti käsivarresta iskien uudelleen kurkkua kohti. Sillä kertaa onnistu Burtonin suojella itseään vain osaksi: koira repi hänen kaulansa. Mutta nyt hyökkäsivät kaikki katselijat Buckin kimppuun ja ajoivat sen tiehensä. Erään välskärin pysähdyttäessä verenvuotoa kuljeskeli koira hurjasti muristen edestakaisin ympäröivän väkijoukon ulkopuolella koettaen murtautua sen läpi. Vain karttujen avulla saatiin se pysymään loitolla. Pidettiin heti paikalla "kokous", jossa tultiin siihen päätökseen, että Buckilla oli ollut kylliksi syytä tarttua asiaan, jonkavuoksi se vapautettiin. Mutta tästä päivästä lähtien oli hänen arvonsa vakiintunut ja hänen maineensa kulki jokaiseen Alaskan kullankaivajaleiriin.
Myöhemmin syksyllä hän pelasti John Thorntonin elämän toisellakin tavalla. Kolme toverusta oli kuljettamassa pitkää, kapeata venettä pitkin vaivaloista väylää Forty-Mile-Creekissä. Hans ja Pete kulkivat rantaviertä kannattaen venettä köydestä, jota muuttivat puusta puuhun, Thorntonin istuessa veneessä ja sauvoessa sitä eteenpäin huudellen käskyjään tovereillensa rannalla. Buck oli myöskin maissa, askel askeleelta seuraten venettä, irroittamatta silmiään herrastaan.
Eräässä erittäin hankalassa paikassa, missä muuan alastomain luotojen muodostama särkkä pistäysi vedestä, hellitti Hans köyttä ja Thorntonin keskellä virtaa sauvoessa venettä, hän juoksi rantaviertä köydenpää kädessään, vetääkseen veneen jälleen rannemmaksi särkän sivuutettuaan. Vene lensi rajua vauhtia virtaa alaspäin. Sen suoriuduttua särkästä, jännitti Hans köyttä, mutta teki sen liian kiivaasti, niin että vene kellahti ylösalasin ja Thornton paiskautui virtaan, joka villissä lennossa kiidätti häntä joen vaarallisimpaan paikkaan, mistä ei kukaan voinut ajatellakkaan uimalla pelastautua.
Silmänräpäyksessä oli Buck heittäytynyt veteen. Uituaan kolmesataa yardsia hän saavutti Thorntonin keskellä raivokasta vedenpyörrettä. Niin pian kuin koira tunsi, että Thornton oli tarttunut hänen häntäänsä, ui hän kaikin voimin rantaa kohti. Mutta maihin kulku kävi hitaasti, kun sitä vastoin virtaa alaspäin kiidettiin hämmästyttävää vauhtia. Ja vähän kauempaa kuului pahaenteinen kohina paikalta, missä hurja virta kävi vielä rajummaksi ja missä kallionkielekkeet, jotka pistäytyivät esiin vaahdosta kuin suunnattoman kamman hampaat, repivät sen pyöriviksi repaleiksi. Viimeisen jyrkän putouksen alkaessa oli veden vetovoima hirvittävä ja Thornton tiesi, että oli mahdotonta päästä rannalle. Hän raahautui kiivaasti kallionkielekkeen yli, lennähti toisen päällitse ja paiskautui kolmatta vasten musertavalla voimalla. Ja nyt tarrautui hän molemmin käsin kiinni sen niljaiseen kärkeen päästäen samalla Buckin. Pyörivän veden kohinan läpi hän huusi: "Mene, Buck! Mene!"
Buckkaan ei voinut pysytellä paikoillaan, virta kuljetti häntä huolimatta epätoivoisesta vastustuksesta, ja hänen oli mahdotonta kääntyä takaisin. Kuullessaan Thorntonin toistavan käskyään, hän puolittain kääntyi vedessä ja nosti päätään ikäänkuin tahtoen viimeisen kerran katsahtaa isäntäänsä. Tämän jälkeen alkoi hän taas tottelevaisesti pyrkiä rantaan. Hän ui tavattoman voimakkaasti. Hans ja Pete vetivät hänet maihin paikasta, jonka toisella puolen kaikki pelastuminen olisi ollut mahdotonta.
He tiesivät että ajan, jonka mies voi pysytellä kiinni tämän mahtavan virran niljaisessa kalliossa, sai laskea vain minuuteissa. Siksi he kiirehtivät niin nopeaan kuin saattoivat rantaa ylöspäin pitkän matkaa tuolle puolen sitä paikkaa, missä Thornton roikkui. He kiinnittivät köyden, jolla olivat venettä pidätelleet, Buckin kaulaan ja lapojen ympäri, varoen, ettei se häntä kuristaisi tai uidessa olisi esteenä, ja heittivät hänet siten virtaan. Rohkeasti lähti Buck viiltämään reippain vedoin, muttei kyllin suoraan virtaa kohti. Tämän erehdyksen hän huomasi liian myöhään ollessaan aivan Thorntonin kohdalla muutaman vetäisyn päässä hänestä ja virran kuljettaessa häntä auttamattomasti ohitse.
Hans vetäisi kiireesti köyttä kuin olisi Buck ollut vene. Mutta kun koiraa täten keskellä virtaa kiristettiin, painui se vedenpinnan alle jääden sinne siksi kunnes ruumiinsa töyttäsi rantaa vasten, jolloin se raahattiin maalle. Buck oli puoleksihukkunut ja Hans ja Pete heittäytyivät hänen päälleen jyskyttääkseen painollaan veden hänen sisästään ja ilmaa sen sijaan. Hän kohottautui horjuen, mutta kaatui jälleen. Samassa Thorntonin ääni kuului hyvin heikosti heidän korviinsa. He eivät voineet eroittaa sanoja, mutta tiesivät hänen olevan äärimmäisessä hädässä. Isännän ääni vaikutti Buckiin kuin sähköisku. Hän syöksähti pystyyn ja juoksi molempain miesten edellä rantaa ylös, paikalle, mistä nämä ennen olivat heittäneet hänet veteen.
Vielä kerran sidottiin köysi hänen ympärilleen ja hän viskattiin virtaan. Ja jälleen hän ryhtyi uimaan voimakkaasti kohti kalliota, mutta tällä kertaa suoraa reittiä. Hän oli kerran erehtynyt laskuissaan ja siihen ei hän toiste tahtonut tehdä itseään syylliseksi. Hans hoiti köyttä niin, ettei se koskaan riippunut höllänä ja Pete piti huolta, ettei se takana päässyt sotkeutumaan. Buck jatkoi uimistaan kunnes oli suoraan Thortonin yläpuolella. Silloin hän kääntyi ja hyökkäsi pikajunan nopeudella isäntäänsä kohti. Thornton näki hänen tulevan ja Buckin töytätessä häneen kuin muurinmurtaja, virran koko voiman ajamana, ojensi Thornton käsivartensa ja kietoi ne koiran pörröisen kaulan ympäri. Hans kiersi köyden puun ympäri ja ryhtyi vetämään, jolloin molemmat, niin Buck kuin Thorntonkin, hävisivät veteen. Puolikuristuneina ja puolitukehtuneina, milloin toinen, milloin toinen veden pinnalla, raahautuen pitkin epätasaista pohjaa, iskien kallioihin ja puunjuuriin, vedettiin heidät rannalle.
Tullessaan tuntoihinsa makasi Thornton vatsallaan puupölkyllä, Hansin ja Peten rajusti huojuttaessa häntä edestakaisin. Hänen ensi silmäyksensä etsi Buckia, jonka rennon ja näköjään elottoman ruumiin vieressä Nig viritti surullisen ulvonnan, Skeetin nuollessa märkää kuonoa ja sulkeutuneita silmiä. Thornton itse oli pahoin haavoittunut ja loukkaantunut. Kun Buck oli jälleen toipunut, tutki isäntä huolellisesti koko sen ruumiin, jolloin huomasi kolme kylkiluuta olevan poikki.
"Tämä ratkaisee asian", selitti hän. "Me majoitumme tänne toistaiseksi." Ja sen he tekivätkin, pysähtyivät, kunnes Buckin kylkiluut paranivat ja hän jälleen kykeni jatkamaan matkaa.
Seuraavana talvena suoritti Buck Dawsonissa toisen urotyön, joka kenties ei ollut niin suuremmoinen kuin tämä, mutta tuotti hänelle yhä suurempaa kunniaa ja mainetta kautta koko Alaskan. Ja tämä urotyö oli noille kolmelle miehelle erittäin edullinen, sillä se tuotti heille mahdollisuuden varustautua kauan kaivatulle matkalle tutkimattomaan itään, minne ei ainoakaan kullankaivaja vielä ollut saapunut. Tapaus johtui eräästä keskustelusta Eldoradokapakassa, jossa kerskailtiin mielikoirista. Suuren maineensa vuoksi oli Buck toisten maalitauluna ja Thorntonin täytyi alinomaa jyrkästi puolustaa sitä. Puolen tunnin kinastelun jälkeen selitti muuan läsnäolevista, että hänen koiransa voisi saada liikkeelle reen viidensadan naulan painoisine kuormineen, sekä vetää sitä edelleen. Toinen taas kerskasi, että hänen koiransa tekisi saman kuudensadan naulan painoiselle kuormareelle, ja kolmas seitsemänsadan.
"Pyh! Joutavia!" sanoi John Thornton. "Buck saa reen liikkeelle, vaikka siinä olisi tuhannen naulan kuorma!"
"Saa liikkeelle? Ja vetää sitä sata yardsia?" kysyi Matthewson, bonanzalainen pomo, joka oli kerskannut seitsemästäsadasta.
"Niin, saa juuri, ja vetää sata yardsia edelleen", selitti Thornton kylmästi.
"No hyvä", sanoi Matthewson verkkaan ja varmasti, niin että kaikki saattoivat kuulla sen, "minulla on taskussani tuhat dollaria, jotka sanovat, ettei hän voi tehdä sitä, ja tässä ne ovat." Tämän sanottuaan hän nakkasi lihamakkaran kokoisen kultajauhopussin myymäpöydälle.
Kukaan ei puhunut mitään. Thorntonin ajattelemattomaan haasteeseen, jos sitä nyt siksi saattoi nimittää, oli suostuttu. Hän tunsi veren kohoavan kasvoihinsa. Kielensä oli tehnyt hänelle kepposet. Hänhän ei ensinkään tiennyt, kykenisikö Buck saamaan tuhannen naulan kuormaa liikkeelle. Sehän oli puoli tonnia! Suunnaton paino, joka hämmästytti häntä. Hän uskoi vahvasti Buckin voimiin ja oli monasti arvellut tämän jaksavan vetää sellaisen kuorman, muttei koskaan ennen ollut sattunut mahdollisuutta koettaa sitä – ja nyt seisoi vähintäin tusina miehiä katse häneen kiinnitettynä, hiljaa ja odottaen. Ja sitäpaitsi ei hänellä ainakaan ollut tuhatta dollaria, yhtä vähän kuin Hansilla ja Petelläkään.
"Minulla on juuri tuolla ulkona reki, kuormana kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä", jatkoi Matthewson törkeällä suorasukaisuudella, "sen ei siis tarvitse teitä estää."
Thornton ei vastannut. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä sanoisi. Hän katsoi toista toisen jälkeen hajamielisin ilmein, aivan kuin olisi kadottanut ajatuskyvyn ja etsisi jotain, millä jälleen panisi sen käyntiin. Silloin osui hänen katseensa Jim O'Brieniin, toiseen pomoon, entiseen toveriinsa. Tämä näky näytti antavan hänelle johtolangan ja kannustavan häntä johonkin, jota hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan tekevänsä.
"Voitko lainata minulle tuhat dollaria?" kysyi hän melkein kuiskaten.
"Kyllä" vastasi O'Brien paiskaten kultapussin Matthewsonin pussin viereen. "Ja teen sen, vaikka minulla onkin hiton huono usko, että eläin voisi tehdä niinkuin sanoit, John."
Eldoradon vieraat lähtivät kadulle koetta katsomaan. Pöydät jätettiin ja kauppiaat ja metsästäjät kiiruhtivat nähdäkseen, miten vedon kävisi. Oltiin puolesta ja vastaan. Useita satoja karvalakkisia ja karvakintaisia miehiä kokoontui sopivan matkan päähän reen ympärille. Matthewsonin jauhosäkkireki oli seisonut siinä jo pari tuntia ja silloisessa pakkasessa – lämpömittari osoitti 60 astetta nollan alapuolella – olivat jalakset jäätyneet kiinni kovaan pakkautuneeseen lumeen. Tarjouduttiin panemaan kaksi yhtä vastaan, ettei Buck saisi rekeä hiiskahtamaan paikaltaankaan. Ja sitten nousi kiista sanojen "saada liikkeelle" merkityksestä. O'Brien väitti Thorntonilla olevan oikeuden nyrjäyttää kiinnijäätyneet jalakset irti ja sitten vasta Buck "saisi reen liikkeelle" tästä sen liikkumattomasta tilasta. Matthewson sitävastoin itsepäisesti puolusti sanojen merkitsevän, että koiran tulisi myöskin keikauttaa jalakset irti jäätyneestä lumesta. Suurin osa niistä, jotka olivat olleet läsnä vetoa lyödessä, ratkaisivat asian Matthewsonin eduksi ja nyt tahdottiin panna kolme yhtä Buckia vastaan.
Kukaan ei suostunut tähän, sillä ei kukaan luullut Buckin suoriutuvan voittajana. Thornton itse piti tekoaan hätäiltynä ja tunsi itsensä kovin masentuneeksi. Katsoessaan rekeä, joka seisoi siinä kymmenen koiraa eteen valjastettuna, tuntui kaikki hänestä mielettömyydeltä. Matthewson oli voitonriemuinen.
"Kolme yhtä vastaan!" huudahti hän. "Minä panen tuhatluvun lisäksi, Thornton. Mitä siitä sanotte?"
Thornton oli epäröivän näköinen, mutta hänen taisteluhalunsa oli herätetty – taisteluhalu, joka elähyttää vedonlyöjiä, tekee heidät sokeiksi kaikille mahdottomuuksille ja kuuroiksi kaikelle muulle kuin taistelun houkutuksille. Hän kutsui Hansin ja Peten luokseen. Näiden pussit olivat hyvin ohuet ja hoikat. Kolme toverusta yhdessä eivät voineet saada kokoon kahtasataa dollaria enempää. Tämä oli nykyään koko heidän pääomansa, mutta empimättä panivat he sen Matthewsonin kuuttasataa vastaan.
Sitten vapautettiin ne kymmenen vetäjää ja Buck omine siloineen valjastettiin reen eteen. Buckiin oli tarttunut tuo selvä, yleinen kiihtymys ja hän tunsi sisässään, että hänen jollain tavoin täytyi tehdä jotain suurta John Thorntonin hyväksi. Hänen komea ulkomuotonsa herätti ihastuksen sorinan. Hän oli mitä parhaimmassa kunnossa, ei hituistakaan liian lihava, ja ne sataviisikymmentä naulaa, jotka hän painoi, edustivat pelkkää sitkeyttä ja voimaa. Hänen pitkäkarvainen turkkinsa kiilsi kuin silkki. Karva oli aina puolikohoksissa ja näytti joka liikkeellä nousevan pystyyn ikäänkuin ylenmääräinen voima tekisi joka eri karvan eläväksi ja toimekkaaksi. Valtava rintansa ja voimakkaat etujalkansa olivat mitä sopusointuisimmassa suhteessa muuhun ruumiiseen, lihakset tiiviinä kääryinä nahan alla. Tunnusteltiin näitä lihaksia, ne olivat kovia kuin rauta, ja nyt laski eroitus kahteen yhtä vastaan.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi muuan edellisen hallitsijasuvun jäsen, kultakuningas Skookum Benchistä. "Tarjoan teille kahdeksansataa hänestä, sir, ennen koetta, sir – kahdeksansataa juuri sellaisenaan kuin hän nyt tuossa seisoo."
Thornton pudisti päätänsä mennen Buckin luo.
"Te ette saa seisoa hänen vieressään", vastusti Matthewson. "Hänen täytyy olla vapaa ja esteetön ja saada kylliksi tilaa."
Koko joukko oli äänetön. Saattoi kuulla vain vedonlyöjäin äänet, kun ne turhaan tarjosivat kahta yhtä vastaan. Kaikki tunnustivat Buckin olevan komean eläimen, mutta kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä oli heidän mielestään liian mahtava paino uskaltaakseen hellittää rahakukkaroaan.
Thornton vaipui polvilleen Buckin viereen. Hän otti koiran pään käsiensä väliin ja painoi tämän posken omaansa. Hän ei pudistellut tätä leikillisesti, kuten hänellä oli tapana, eikä myöskään mumissut sydämellisiä kirouksia, kuiskasi vain hänen korvaansa: "Jos sinä pidät minusta Buck! Jos sinä pidät minusta, Buck!" niin kuiskasi hän. Ja Buck vinkui hillityssä innossaan.
Suuri joukko tarkasteli heitä uteliaana. Asia alkoi käydä salaperäiseksi. Tuohan näytti loihtimiselta. Thorntonin noustessa ylös otti Buck hänen kätensä kintaineen leukapieliensä väliin, painoi hampaansa syvään siihen, päästäen sen sitten verkkaan ja vastahakoisesti. Tämä oli vastaus, vaikkei sitä annettukaan sanoilla, vaan toisenlaisella hellyyden ilmauksella. Thornton vetäytyi taaksepäin.
"Nyt Buck!" sanoi hän.
Buck veti hihnat itseään vasten antaen niiden sitten jonkun verran hölletä. Tämän oli hän oppinut.
"Tsoh!" kaikui Thorntonin ääni. Se kuului terävänä suuren hiljaisuuden vallitessa.
Buck käännähti oikealle lopettaen tämän liikkeen heilahduksella, joka jäykisti hihnat ja äkillisesti nykäyttäen seisautti hänen sadanviidenkymmenen naulan painonsa. Kuorma tärisi ja jalaksista kuului narskuva ääni.
"Hei!" komensi Thornton.
Buck suoritti nyt saman tempun, tällä kertaa vasemmalle. Narina muuttui kovaksi rätinäksi, reki käännähti, anturat irtautuivat ja liikkuivat useita tuumia sivulle. Reki oli irti kiskaistu. Katselijat pidättivät tietämättään henkeään, niin jännitetty oli heidän tarkkaavaisuutensa.
"Ja nyt – eteenpäin!"
Thorntonin komennushuuto tuli äkkiä kuin pistoolinlaukaus. Buck heittäytyi koko painollaan eteenpäin rintahihnoja vasten, jolloin nuorat naristen jännittyivät. Koko hänen ruumiinsa keskittyi suunnattomaan ponnistukseen, lihakset vääntyivät ja kiertyivät kuin olisivat olleet elävät silkinhienon turkin alla. Hänen valtava rintansa painui maata vasten, päätään piti hän eteenpäin nojautuneena ja jalkansa työskentelivät raivoisasti, niin että kynnet muodostivat yhdensuuntaisia uurteita kovaan pakkautuneeseen lumeen. Reki notkahteli ja tärisi, näytti olevan liikkeelle lähtemäisillään. Silloin luiskahti Buckin käpälä ja kuului tuskallinen huuto. Mutta samassa alkoi reki liikkua, kuten näytti pienin, nopeaan toisiansa seuraavin sysäyksin, vaikkakaan se ei oikeastaan enää todellisesti ollenkaan seisahtunut – kulki puoli tuumaa – tuuman – kaksi… Sysäykset lakkasivat huomattavasti, reki alkoi tasaisesti kulkea eteenpäin.