II.
Väkivalta ja puolueellisuus
Buckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni. Joka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli aivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty mitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut aurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin vetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes silmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka hetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla varuillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä koiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta lakia kuin väkivallan.
Ei koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden sudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa antoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön kokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään käyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet hirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä tuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin täysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse. Ei mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus, yhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen loikkaus takaisin, ja Curly oli rikki revitty silmäpielestä aina leukaan asti.
Suden tappelutapa – lyödä sivaltaa ja juosta tiehensä – mutta tästä sukeusi vielä parempaa. Kolmekymmentä, neljäkymmentä muuta takkuista susikoiraa syöksyi paikalle sulkien molemmat tappelevat ympyrään, katsellen heitä hiljaa ja mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella. Buck ei ymmärtänyt tätä ääretöntä tarkkaavaisuutta eikä kiihkoa, millä katselijat nuoleskelivat leukapieliään. Silloin syöksyi Curly vastustajansa kimppuun, joka taas puri häntä loikahtaen sitten syrjään. Seuraavalla kerralla vastaanotti tämä hänen hyökkäyksensä rintaansa tavalla, joka pani Curlyn keikahtamaan nurin. Hän ei noussut koskaan enään ylös. Tätä juuri olivat nuo tarkkaavaiset katselijat odottaneet. Nyt syöksyivät ne muristen ja haukkuen hänen kimppuunsa. Tuskasta ulisten hautautui hän kuhisevan koiraparven alle.
Tämä tapahtui niin äkkiä ja niin odottamatta, että Buck aivan ällistyi. Hän näki Spitzin ojentavan helakanpunaista kieltänsä – hänen tapansa nauraa – näki Françoisin syöksyvän kirves kädessään ja juoksevan suoraa päätä tuohon suureen koiraparveen. Kolme miestä nuijat käsissään kiiruhti hänen avukseen hajoittamaan niitä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Kaksi minuuttia Curlyn kaatumisesta oli viimeinenkin hänen hyökkääjistään ajettu pakoon. Mutta hän itse makasi silvottuna ja hengettömänä siinä verisellä ja sotketulla lumella, melkein kirjaimellisesti palasiksi revittynä ja musta François seisoi nojautuneena hänen ylitsensä ja kirosi aivan hirvittävästi. Tämä tapaus johtui usein Buckin mieleen häiriten hänen untansakin. Vai niin, sellainen oli siis tapa. Ei mitään rehellistä peliä. Jos kerran kaatuu, on kaikki lopussa. No, sittepä hän kyllä katsoo, ettei kaadu. Spitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä hetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.
Ennenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta hämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja asetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne olivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä kotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän oli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt työskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson reunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta vaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena vetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa. Taipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa parastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli ankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin siinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut tällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan erehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi Buckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi osoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan taaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck oli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä johdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he palasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä "tjo!":n kuullessaan ja lähteä liikkeelle sanottaessa: "hei!", käännähtää tien mutkassa pitkään kaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen työntyessä heidän kintereilleen alamäissä.
"Kirotun hyviä koiria nämä", sanoi François Perraultille. "Buck vetää niin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti."
Iltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän oli ostanut pari koiraa lisää, "Billeen" ja "Joen", kaksi veljestä, karkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä, olivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli ylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista luonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä silmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut tietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten toisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri ja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja kiljui – myöskin se tapahtui tyynnyttävästi – Spitzin iskiessä häntä kylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja seisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa ja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen saatanallisesta hehkusta – oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua kuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan rauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin tappelutantereelle.
Saman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira, pitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä yksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus – ei pidä tungetella – herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka oikeastaan merkitsee "äkäinen". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut mitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja tyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä oli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei pitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli tietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta tästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen kimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina luuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin sokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko sinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys näytti tarkoittavan – kuten Daven – saada olla rauhassa, vaikkakin heillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen, hartaampi toive.
Sinä iltana Buck sai ratkaistavakseen suuren arvoituksen, mihin saisi asettua nukkumaan. Teltta, jota kynttilä valaisi, loisti niin houkuttelevasti keskellä valkoista lakeutta, mutta Buckin mennessä sinne sisälle, kuin olisi se ollut aivan luonnollinen asia, vastaanottivat Perrault ja François hänet kirouksilla ja heittoaseilla. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän peräytyi häpeällisesti takaisin pakkaseen. Tuuli puhalsi terävästi ja pakkanen puri tuskallisesti kivistäen hänen haavaansa. Hän asettui lumelle ja koetti nukkua, mutta kylmyys ajoi hänet pian jälleen ylös. Onnettomana, vilusta vavisten ja epätoivoissaan, kuljeskeli hän noiden monien telttojen ympärillä, mutta huomasi kaikkialla olevan yhtä kylmää. Siellä täällä hyökkäsi villikoiria häntä kohti, mutta hän nosti karvat pystyyn ja murisi äkäisesti – sillä oppiminen oli hänelle helppoa – ja silloin antoivat he hänen häiritsemättä kulkea ohi.
Vihdoin juolahti ajatus hänen mieleensä. Hänen pitäisi lähteä takaisin nähdäkseen, miten hänen toverinsa käyttäytyivät. Hänen suureksi hämmästyksekseen olivat ne kadonneet. Hän kuljeskeli uudelleen ympäri suurta leiriä etsien niitä ja palasi taas takaisin. Olisivatkohan ne sisällä teltassa? Ei, niin ei voinut olla asian laita, sillä ei suinkaan häntä silloin olisi pois ajettu. Mutta missä saattoivat ne sitten olla? Häntä roikkuen ja ruumis vavisten, oikein lohduttomana, hän kierteli päämärättömänä telttoja. Yht'äkkiä lumi antoi perään hänen etujalkojensa alla ja hän vajosi alas. Jotain kiemurteli hänen jalkojensa alla. Hän hypähti taaksepäin, pörhistäen karvojaan ja muristen, peläten jotain näkymätöntä ja tuntematonta. Mutta ystävällinen lyhyt haukahdus rauhoitti hänet, ja hän alkoi tutkia tilannetta. Lämmin ilman tuulahdus osui hänen sieraimiinsa ja siellä, lumen alle käpertyneenä sievänä pallona, makasi Billee. Se vingahti tyynnyttävästi, vääntelihe ja kiemurteli osoittaakseen hyvää tahtoaan ja aikomuksiaan rohjeten jopa, rauhan lahjuksena, lipaista Buckin kuonoa lämpimällä kostealla kielellään.
Toinen oppitunti. Siis noinko he tekivät sen? Buck valitsi luottavaisena sopivan paikan ja melkoisella touhulla ja turhillakin yrityksillä alkoi kaivaa kuoppaa itselleen. Hetkessä hänen ruumiinsa lämpö täytti suljetun tilan ja hän oli unessa. Päivä oli ollut pitkä ja vaivaloinen, joten Buck nukkui sikeästi ja mukavasti, vaikkakin hän murisi ja haukkui ja vääntelehti pahoista unista.
Buck ei avannutkaan silmiään, ennenkuin hänet herätti ylösnousseen leirin melu. Aluksi hän ei tiennyt missä oli. Yön aikana oli satanut lunta ja hän oli kokonaan siihen hautautunut. Lumikinokset puristivat häntä joka puolelta, ja hänen lävitseen kulki terävä pelon väristys – villin elukan pelko ansaa kohtaan. Tämä oli merkki siitä, että hän kävi läpi mielessään omaa elämäänsä aina esi-isiensä elämään asti; Buck oli näet sivistynyt koira, harvinaisen sivistynyt koira ja omasta kokemuksestaan ei ollut tutustunut mihinkään ansaan eikä voinut näin itsestään sitä pelätä. Hänen koko ruumiinsa lihakset supistelivat kouristuksenomaisesti ja vaistomaisesti hänen niskansa ja hartiainsa karvat nousivat pystyyn, ja villisti murahtaen hän hypähti suoraan sokaisevaan päivänvaloon lumen lennellessä hänen ympärilleen välkkyvänä pilvenä. Ennenkuin hän putosi jaloilleen, hän näki valkean leirin levittäytyneenä eteensä ja tiesi, missä hän oli ja muisti kaiken, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä, kun hän lähti kävelylle Manuelin kanssa aina kuopan kaivamiseen lumeen edellisenä iltana.
Françoisin huuto kiinnitti Buckin huomiota. "Mitä sanoinkaan?" koiranajaja huusi Perraultille. "Tuo Buck on tosiaan helkkarin nopea oppimaan."
Perrault nyökkäsi vakavana. Hän oli Kanadan hallituksen pikalähetti kuljettaen tärkeitä sanomia ja piti senvuoksi välttämättömänä varata oivallisia koiria itselleen. Erikoisesti ilahdutti häntä, että oli sattunut saamaan Buckin.
Tuntia myöhemmin oli koirain luku taas lisääntynyt kolmella, niin että niitä nyt oli yhteensä yhdeksän eikä kulunut neljännestäkään, kun ne kaikki olivat valjaissa matkaten kukkulan rinnettä ylös Dyea-solaa kohti. Buck oli iloinen päästessään liikkeelle, ja vaikka rasitus olikin ankara, huomasi hän, ettei hän aivan halveksinutkaan nykyistä tointansa. Häntä hämmästytti toveriensa osoittama into, joka tarttui häneenkin, mutta vielä ihmeteltävämpi oli Davessa ja Sol-leksissa tapahtunut muutos. Heissä oli tapahtunut oikeita ihmeitä valjastamishetkestä lähtien. He olivat käyneet vilkkaiksi ja toimeliaiksi, olivat innostuneita työn hyvin sujumisesta sekä osoittivat kiivasta ärtyisyyttä, jos jokin seikka joutui epäjärjestykseen tai viivästyi. Ne näyttivät kokonaan antautuneen eteenpäin pyrkimisen vaivannäköön – ainoa, minkä hyväksi ne elivät, ainoa, joka tuotti niille jotain iloa.
Dave kulki lähinnä rekeä, hänen edellään Buck ja sitten Sol-leks, jonka edessä taas kaikki muut pitkässä jonossa aina johtajaan asti, viimemainitussa virassa Spitz. Buck oli tarkoituksella asetettu Daven ja Sol-leksin väliin oppiakseen näiltä. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta toiset myös taitavia opettajia. Ne eivät koskaan jättäneet häntä asioista tietämättömäksi teroittaen opetukset terävin hampain hänen mieleensä. Dave oli rehellinen ja viisas samalla. Se ei koskaan purrut Buckia syyttömästi eikä koskaan todellisesti tarvittaissa jättänyt purematta. Ja kun François piiskoinensa tuki sen hallitusta, piti Buck viisaampana totella kuin vastustaa. Kerran erään lyhyen pysähdyksen aikana Buck sotkeutui köysiin, jonka vuoksi matkaanlähtö viivästyi. Mutta silloin syöksyivät sekä Dave että Sol-leks hänen kimppuunsa ja kurittivat hänet perinpohjin. Tästä kyllä kaikki sotkeentui vielä pahemmin, mutta Buck varoi toista kertaa saattamasta aikaan sellaista selkkausta. Ja ennen päivän loppua oli hän oppinut hoitamaan paikkansa rivissä niin hyvin, että sekä Dave että Sol-leks lakkasivat näykkimästä häntä. Yhä harvemmin kohotti François piiskaansa ja vieläpä Perrault kunnioittikin Buckia itse nostamalla tämän jalkoja niitä tarkastaakseen.
Päivän matka oli ollut vaivaloinen solan rinnettä ylöspäin Shep Campin kautta Scalesin ohi metsänrajalle, yli jäätikköjen ja satoja jalkoja syväin lumikinosten, yli mahtavan Chilcoot-ketjun, joka kohoaa suolaisen ja suolattoman veden välillä seisten ankarana vartiona synkän ja yksinäisen Pohjolan portilla. Sitten kävi kulku verrattain helposti sammuneiden tulivuorien aukkoihin syntyneen järvijonon sivuitse. Myöhään illalla saapuivat he Lake Bennettin yläpuolella sijaitsevalle leirille, missä tuhansittain kullankaivajia oli veneenteossa aina kevääseen jäiden lähtöaikaan asti. Buck kaivoi kolon lumeen ja nukkui väsyneen vanhurskasta unta, kunnes hänet hyvin varhain seuraavana aamuna ajettiin ylös pimeään ja kylmään ja tovereineen valjastettiin taas reen eteen.
Sinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei ollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä täytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä sittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault kulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään, helpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen ohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen kanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden tuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen, sillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut ollenkaan.
Päivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin valjaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja päivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse jätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua, mutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen nukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa – puolitoista naulaa auringonkuivukalaa – näytti katoavan olemattomiin. Koskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä lakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin suuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät saaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä voimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi hitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä sieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut ollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea käpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä pulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti hänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja oppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista – muuten taitava teeskentelijä ja varas – hyvin viekkaasti varasti palasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä teki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen. Nousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan hänen tovereistaan – Dub – joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina joutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta teosta.
Tämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla toimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta pikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen siveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan, mutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon häikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli uskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten omaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä väkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos ajattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti hukkaan.
Eihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli aivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä sen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt taistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta punanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän peruslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä siveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari Millerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti peräytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää selkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän ei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan tyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti; vaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja hampaita. Sanalla sanoen – hän teki minkä teki siksi, että oli helpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.
Hänen kehityksensä – tai paremmin peräytymisensä – kävi hyvin nopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska jätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka inhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi hänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen hiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen etäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi että sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan ihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin kuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa. Hän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan janoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän murtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle etujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta ja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen kaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi aamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.
Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti – ajalta, jolloin villit koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä – jo kuitenkin kauan sitten sekoittuneet maan tomuun – jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli heidän – sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla tavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.
Todistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu hänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin. Ja se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia Pohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta palkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin hänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille jälkeläisilleen.