Lemmentarina

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, – vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: – "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

– Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"

– Brau… – oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: – huono puheenparsi.

– Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: – mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…

– Saako luvan tupakoida? – kysyi Boris Andrejitsh isännältä.

Isäntä nyökkäsi myöntävästi.

– Tietysti, – jatkoi herra – minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…

– Konnien keksintöä, – keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

– He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin mestari.

– Brau, brau! – vastasi Barsukov.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta, jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski kantimensa siihen sanoen:

– Kas tässä kahvia.

– Brau, – mörähti isä. – Vielä kaksi, – lisäsi hän, osoittaen vieraita. – Boris Andrejitsh, tyttäreni.

Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.

– Haluatteko kahvia? – kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. – Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

– Sangen mielelläni, – vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi Krupitsynin puoleen.

– Entä te, Pietari Vasiljitsh.

– Kyllä, kiitos.

– Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

– Hän on herttainen… Niin vapaa käytös…

– Tottunut – vastasi Pietari Vasiljitsh: – täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys – ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" – kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

– Viinaa? – kysyi häneltä Stepan Petrovisth.

– Ei! mitä viinaa, – vastasi uusi vieras: – en välitä viinasta.

Terve, Pietari Vasiljitsh, – lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

– Terve, Mihiei Mihieitsh, – vastasi Pietari Vasiljitsh: – mistä Jumala teidät tänne?

– Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te, jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan toimissa. Katsokaahan noita herrasia, – sanoi hän osoittaen sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: – kaikki hevoseni olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran loppu tulisi.

– Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, – puhui herra, joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.

– Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, – alkoi hän pannen kätensä ristiin: – milloin sinut, lopultakin hirtetään?

Herra loukkaantui.

– Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen – siinä koko juttu! Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi – haben sie gewesen, – ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten povitaskuunsa. – Voi teitä mitä väkeä olette!

– Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, – vastasi virkaheitto käräjäkirjuri: – mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla on vapaus antaa, ottavalla – ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt…

– Tietysti, – huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. – Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

– Vielä yksi, – kehoitti isä.

– Miksi vaivaatte itseänne? – sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen häneltä kupin.

– Mitä vaivaa tämä on! – vastasi Veerotshka: – en tahdo antaa tätä tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

– Tietysti, teidän kädestänne.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei Mihieitshille.

– Mutta oletteko kuulleet, – alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään kuppinsa: – oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman kieltä.

Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.

– Kuten sanottu, – jatkoi Mihiei Mihieitsh. – Halvaus. Tehän tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli… Vihannes-keittoa syövät, kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää… yht'äkkiä vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"… niin keikahti tuolilta. Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on… Käsillä viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme siinä kunnosti itsensä… Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

– Brau, brau! – sanoi Barsukov mietteissään.

– Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, – huomautti Veerotshka istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

– Minkä kanssa? Sammenko kanssa? – kysäsi Mihiei Mihieitsh.

– Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.

– Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää puhetta… Eikö totta, Pietari Vasilitsh?..

– Aivan tyhjää, aivan joutavaa, – sanoi Pietari Vasilitsh! – Täällä huoneessahan on lämmin.

– Varsin lämmin.

– Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? – En ymmärrä.

– En ymmärrä minäkään. – Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa. Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista, – ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.

– No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi, – puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.

– Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne kuulin, Mihiei Mihieitsh, – vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi kuin nousevansa noista sanoista: – ihan perujen perää oli siinä; tietenkin, vaan vainoamista…

– Ja'a kortit, ja'a kortit, – keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh: – ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö, kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä… Ja'a kortit.

Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.

Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista (Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä, ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan, rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi: "lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti "hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.

Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.

– Pietari Vasiljitsh! – sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.

Mitä? – kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.

– Miksi ette kysele minulta mitään?

– Mitä tässä nyt olisi kysellä?

– Samaa kuin aina ennenkin – näillä matkoillamme?

– Veerotshkastako nyt?

– Niin!

– Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei teille kelpaa.

– Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.

– Mitä te nyt?

– Sen sanon teille.

– Pyydän, olkaahan nyt! – onhan hän aivan yksinkertainen neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, – se on selvä; mutta tarvitsetteko te sellaista?

– No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.

– Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?

Pietari Vasiljitsh vaikeni.

– Minä en odottanut teiltä sellaista… teiltä, sanon minä… varmaankin te laskette leikkiä.

– En ensinkään.

– Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen, joka pystyy mihin tahansa.

Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.

Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt, mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, – sanalla sanoen kaikesta, mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin, seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja sanoi: "brau, brau!" – ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta seuraavan päivän illalla… Hyvästellessään Vjasovnin puristi Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin mahtaa Pietarissa olla tapana.

Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona, erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän; heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut hänelle Veerasta niinkuin ennen… Mutta eräänä aamuna kun Pietari Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:

– Boris Andrejitsh!

– Mitä? – vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään tietämättä miksi.

– Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh… Te katsotte… sitä… mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain…

– Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: – en ymmärrä teitä.

– Niin, tarkoitin Veerotshkaa…

– Veerotshkaako?

Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.

– Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson velvollisuudekseni ystäväni…

– Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? – keskeytti hänet Boris Andrejitsh. – Veerotshka – on nainen, hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut ystävyyttä enempää.

– No, joutavia, Boris Andrejitsh, – puheli, vuorostaan Pietari Vasiljitsh: – Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä vaatimattoman maalaistytön kanssa?

– Taas te sitä samaa! – Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. – Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?

Boris Andrejitsh hieman suuttui.

– Mutta kuulkaa, – jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon…

– Mutta, mitä se paljasti juuri teille.

– Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa mustankipeäkin hänen tähtensä.

Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.

– No, mutta rakastaako hän minua?

– Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä rakastaisi.

– Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?

– Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema. No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on – varallisuus.

Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.

– Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? – kysyi hän äkkiä kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.

– Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.

Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta. Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen; mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä, alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.

– Pietari Vasiljitsh, – sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: – minun täytyy tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni. Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden oireita minua kohtaan.

– Yhä samaa, – vastasi Pietari Vasiljitsh: – viekkaudessa väkevä.

Boris Andrejitsh vaikeni.

– Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?

– Mitäkö? Lakata kulkemasta.

– Niinkö arvelette?

– Tietysti… Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.

– Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? – huudahti hän vihdoin.

– Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän vertaisenne.

– Sitä en saata huomata.

– Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.

Minä en ole teidän holhoojanne.

Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.

Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.

– Mihin sinä nyt? – kysyi Pietari Vasiljitsh.

– Barsukoviin, – vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.

Pietari Vasiljitsh hämmästyi.

– Tulenko mukaan, vai kuinka?

– Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon selvittää välini Veeran kanssa.

– Kuten tahdotte.

– Kas niin, – sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin ovelle, – kuten sanottu, leikistä tuli tosi… Mutta kaikki on sulaa hullutusta, – lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.

Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen ystävänsä kaulaan.

– Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! – huudahti hän, sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: – hän on suostunut ja ukko myöskin… Kaikki on jo suoritettu!

– Kuinka, mitä? – mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.

– Minä menen naimisiin!

– Veerotshkan kanssa.

– Hänen… Kaikki on päätetty ja sovittu.

– Se on mahdotonta!

– No, mikä mies sinä olet!.. Et usko, kun selvästi sanotaan.

Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa, heitti hartioilleen viitan ja huudahti:

– Makedonia, teetä! – lisäten: – Koska asia jo on päätetty, ei se enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä! Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?

Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.

– Aivan mielelläni, – vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.

Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.

Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona, vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen, osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan Petrovitshin terveydestä.

– Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, – sanoi Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.

– Ja te rakastatte häntä suuresti? – kysyi Vjasovnin.

– Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon, jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.

– Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?

– Erota? Miksi erota?

Boris Andrejitsh katsoi häneen.

– Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.

– Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän… No, siihen nähden voin olla levollinen… Kuka minusta huolisi?..

– "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi kielensä.

– Mitä te nyt kävitte noin miettimään? – kysyi hän katsoen Boris Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.

– Minä mietin, – vastasi hän, minä mietin… että… – Mutta sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut tuttu Karantjevin kanssa.

– Minä en todellakaan muista… Niitä on aina kulkenut niin paljon isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.

– Sanokaa: pidättekö hänestä?

– En, – vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.

– Miksi ei?

– Hän on niin likainen, – vastasi Veera suoraan. – Muuten hän kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti… sydän ihan lämpenee, kun hän laulaa.

– Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: – kenestä te sitten pidätte?

– Monestakin, – esimerkiksi teistä.

– Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä kestään enemmän kuin minusta.

– Kylläpä te olette utelias.

– Mutta te olette kovin kylmä.

– Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.

– Kuulkaa… – alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.

– Kuulkaa, – jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon tykyttävän: – minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana… mutta ei täällä.

– Missä sitten?

– Vaikkapa viereisessä huoneessa.

– Mitä kummia? – kysyi Veerotshka: – varmaankin joku salaisuus.

– Niin, salaisuus.

– Salaisuusko, – ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen huoneeseen.

Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.

– No, mitä sitten? – kysyi Veera uteliaana.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily, kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti kysyä:

– Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?

– Mitä? – kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan myöten.

– Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? – toisti Vjasovnin konemaisesti.

– Minäkö… minä, en tiedä todellakaan, en odottanut… se tuli niin… – tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän tunsi kuin kaatuvansa, – sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja kiiruhti omaan makuusuojaansa.

Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran lähestyvän.

Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui tuolille hänen vierelleen…

Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen varassa.

– Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, – alkoi Vjasovnin hieman vaivalloisesti, – tein väärin alkaissani niin odottamatta… ja sitäpaitsi – aiheettomasti…

Veerotshka ei vastannut mitään.

– Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, – jatkoi Boris Andrejitsh: – niin tahtoisin tietää minkä vastauksen…

Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.

– Veera Stepanova, yksi sana.

– Minä, todellakaan, en tiedä, – alkoi hän: Boris Andrejitsh… Se riippuu isästä…

– Etkö ole terve? – kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.

Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen luokseen.

– Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen tiukasti.

– Olethan terve? – kysyi hän vielä kerran.

– Tietysti, kuinka te voitte?

– Brau, brau, – puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.

Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.

– Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?

– Kuten suvaitsette, – kuiskasi hän: – mutta, Boris Andrejitsh, minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti ja meni ulos.

"Kummallista! – ajatteli hän: – hän haastaa aivan samaa kuin Krupitsyn."

Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja, mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa; mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen… Toisin sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.

Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan, mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

– Stepan Petrovitsh, – alkoi hän vihdoin: – aion tehdä teille ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.

– Brau, brau, – sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.

– Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.

Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.

– Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän…

Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.

– Minä… minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan kättä…

Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle…

– Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen kuin Veeran äsken.

Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.

Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.

– Tietääkö Veera? – kysäsi Stepan Petrovitsh.

– Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä teidän puoleenne.

– Juuri äskenkö puhuitte?

– Niin, juuri nyt.

– Odottakaa, – pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.

Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui tuttavamme Mihiej Mihieitsh.