Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa, hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen tuntia ja sai lapsen entiselleen.

Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä arvossa, melkeinpä halveksii häntä, – häntä, Pâvel Kirsânowia!

Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä", epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.

Palvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein teki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään meikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli hänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta puikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja typerä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä, että osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla kirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, – hänkin rupesi myhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow kiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat "tohtorismiehen" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se vain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota "sammakonnylkijää" ja "lipilaaria", ja vakuutti, että tuo partaniekka roikale on – sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä aristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.

Tuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat ihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X: n läänin asukkaat olivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana nousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan päähän, ei kävelemään – kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä peräti vastenmielistä, – vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä. Väliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti joutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka pitikin enemmän ääntä kuin toinen.

Kerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh läksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän kuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten puhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä häntä.

– Sin'et tunne isää tarpeeksi, – kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

– Sinun isäsi on kelpo poika, – virkkoi Bazârow; – mutta hän on jo virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

– Toissapäivänä, – jatkoi Bazârow, – toissapäivänä minä tapasin hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina … että hän viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

– Mitähän hänelle antaisi? – kysyi Arkâdi.

– Vaikkapa ensi hätään Büchnerin "Stoff und Kraft". – Niinpä niinkin, – vastasi Arkâdi hyväksyvästi. – "Stoff und Kraft" on kirjoitettu kansantajuisesti…

* * * * *

– Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, – puheli samana päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen kabinetissansa, – meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää toisiamme.

– Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän on niin paljoa etevämpi meitä? – huudahti Pâvel Petrôwitsh maltittomasti. – Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

– Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on hänellä paljon.

– Ja niin inhottavan itserakas, – keskeytti jälleen Pâvel Petrôwitsh.

– Totta kyllä, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, – itserakas hän on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaanpunaiseksi; minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, – mutta nyt minulle sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä, itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu loppuun laulettu.

– Kuinka niin?

– Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia. "Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni… Äkkiä astuu Arkâdi luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan, ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee eteeni toisen kirjan, saksalaisen… Niin, ja sitten hän myhähti ja läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

– Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

– Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

– Hm! – murahti hän. – Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

– Olen.

– Ja?

– Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

– Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

– Niin vainenkin! – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin kääntääkseen keskustelua toisaanne. – Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

– Matvei Iljítshiltäkö?

– Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata meitä, niinkuin sukulaisten sopii – niin hän kirjoittaa – ja kutsuu sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

– Lähdetkö? – kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

– En. Entäs sinä?

– En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan päähän tuulta pieksämään? Mathieun tekisi nyt mieli esiintyä meille kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi – mehän olemme virkaheittoja, me.

– Niin ollaan, veikkonen, – vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. – Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin rinnan päälle.

– En minä aio kovinkaan pian antautua, – murahti veli. – Kyllä minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä, päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan. Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit" olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta. Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen läheiseen tilan-omistajaan.

– Roska, aristokraatin mokoma, – huomautti Bazârow, joka oli kohdannut häntä Pietarissa.

– Sallikaa kysyäni, – aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin, – merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati" samaa?

– Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", – virkkoi Bazârow, laiskasti härpäten teetä.

– Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen ajatus asiasta. Minä – sen uskallan sanoa – olen tunnettu liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa. Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, – toisti hän kiihkeästi – muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa; he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja siksipä he itsekin täyttävät omat velvollisuutensa. Aristokratia on antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

– Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, – vastasi Bazârow, – mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

– Teä todistaa, arvoisa herra, – Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui, käyttivät senlaisia sanoja kuin "teä", jopa "tiä'kin": me muka ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, – teä todistaa, että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä, niin koko yhteiskunnallinen … bien public … yhteiskunnallinen laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin, että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja, olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.

– Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, – puuttui Bazârow puheesen; – itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä käsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette itseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan sittenkin.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni.

– Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen selittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon vaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä vailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai tyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena päivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin, Nikolai?

Nikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.

– Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, – puheli Bazârow, – mikä ylenpalttisuus vieraita ja… hyödyttömiä sanoja!

Venäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.

– Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa teitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa, kaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan vaatii…

– Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.

– Kuinka niin?

– Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne pistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla pilviä hosuvilla käsitteillä?

Pâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.

– Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te loukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla tunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?

– Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta mitään autoriteeteja, – sekaantui Arkâdi puheesen.

– Me toimimme sen nojalla, minkä milloinkin hyödylliseksi tunnustamme, – virkkoi Bazârow. – Hyödyllisintä kaikista on tähän aikaan kieltäminen, ja me kiellämme.

– Kaikenko?

– Kaiken.

– Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta … vaan … hirvittää mainitakaan…

– Kaikki, – toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh iski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui pelkästä mielihyvästä.

– Mutta malttakaas nyt, – kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. – Te kiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki… Mutta pitäähän sitä rakentaakin.

– Se ei kuulu meihin… Ensin on ala raivattava.

– Kansan nykyinen tila vaatii sitä, – lisäsi Arkâdi arvokkaasti. – Meidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä tyydyttämään personallista egoismiamme.

Viimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille mieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä Bazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.

– Ei, ei! – huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon puuskassa. – En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin tunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja pyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen, joksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on patriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa…

– En rupea kiistämään tätä vastaan, – keskeytti Bazârow, – olenpa valmis myöntämään olevanne tässä asiassa oikeassa.

– Ja jos olen oikeassa…

– Niin ei se sittenkään todista mitään.

– Ei yhtään mitään, – toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava shakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon hyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.

– Vai ei todista mitään? – jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. – Tehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?

– Ja vaikkapa niinkin? – huudahti Bazârow. – Ukkosen käydessä kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten. No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?

– Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.

– Minun vaarini penkoi peltoa, – lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä. – Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.

– Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.

– Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?

– Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!

– Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.

– Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään mieskohtaisuuksia! – huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.

Pâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti hänet istumaan jälleen.

– Ole huoleti, – puhui hän. – En minä mene säädyllisyyden rajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo itse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra … herra tohtori niin katkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni – jatkoi hän, kääntyen jälleen Bazârowiin, – luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta? Eikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu markkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä tavaraa…

– Ulkomaalainen sana taaskin, – keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen ja töykeän. – Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole meidän menettelymme mukaista…

– Mitäs te teette?

– Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä…

– Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta…

– Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta, silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi, päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

– Niin, – keskeytti Pâvel Petrôwitsh, – niin: te olette vakuutetut kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen.

– Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, – toisti Bazârow tuikeasti.

Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

– Ja sättiä vain?

– Ja sättiä vain.

– Ja se sitten on sitä nihilismiä?

– Ja se sitten on sitä nihilismiä, – toisti Bazârow jälleen, tällä kertaa erittäin julkeasti.

Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

– Vai niin se on vainen? – virkkoi hän omituisen tyynesti. – Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

– Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, – murahti Bazârow hampaittensa välitse.

– No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä mihinkään toimiin?

Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta sai itsensä hillityksi.

– Hm. Olla toimessa, särkeä… – jatkoi hän, – Mutta mitenkäs sitä saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

– Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, – huomautti Arkâdi.

Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

– Ni-in, voima juuri, – virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi, – ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

– Poloinen sinä! – parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton enää pysyä tyynenä. – Jospa ottaisit punnitaksesi, mitä, sinä Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei, tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi. Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa – hänessäkin on voimaa, mutta mitä me teemme moisella voimalla? – Kallis on kuin onkin meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, un barbouilleur, palkattu tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, – hekin ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

– Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, – mörähti Bazârow. – Mutta: älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään niin vähän ole kuin luulette.

– Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko kansan, koko kansan?

Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin tiedätte, – vastasi Bazârow.

– Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva. Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas, arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois, kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle. Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti, ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa; mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta väkeä, vai kuinka?

– Minusta nähden, – vastasi Bazârow, – minusta nähden ei Rafael maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.

– Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi … näin sitä nykyaikuisten nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa ja – asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.

– Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, – huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. – Mutta meidän väittelymme näkyy jo menneen liian kauas… Paras lienee lopettaa. Minä puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, – lisäsi hän, nousten ylös, – niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa, mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.

– Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, – huudahti Pâvel Petrôwitsh, – miljonittain! Otetaan nyt vaikka kuntalaitos meillä.

Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.

– Mitä kuntalaitokseen tulee, – sanoi hän, – niin haastelkaahan siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta, mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet ja sen semmoiset tekeleet.

– Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän talonpoikaisessa väestössämme! – kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.

– Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään. Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä ja miettikää juurta jaksain itsekutakin … me Arkâdin kanssa käymme sillä välin…

– Ivaamaan kaikkea, – iski Pâvel Petrôwitsh.

– Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin asti, hyvät herrat!

Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.

– Jaa-a! – alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. – Siinä se nyt on se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!

– Jälkeisemme vainenkin, – toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä, salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen katseen. – Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä ottanut minua kuullakseenkaan… Minä sanoin hänelle vihdoin, että ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te; nielaiskaa pilleri.

– Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, – vastasi Pâvel Petrôwitsh. – Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, vietti, ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta… Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako? "Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla, ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.

– Ettekö suvaitse lisää teetä? – virkkoi Fênitshka, pistäen päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.

– Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, – vastasi Nikolai Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.

Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti bon soir ja meni omaan kabinettiinsa.