VIIDES LUKU
Päivä koittaa
1
Englannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin se seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun hän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan suunnalta uhkaavan sodanvaaran.
Saksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä itsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja saksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet selviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan. Kokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan uhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja tämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen pysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se piti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se kannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön osaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti sietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen asevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti mr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se esimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman kevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen suuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät tai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara oli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi sen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka ei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti Eurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia summia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen, kuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut sittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan todella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli nähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se seikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli valtavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että Saksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää pelottelua.
Irlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten olevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt olivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin…
Hän kirjoitti koko aamupäivän – ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä enemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui valitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista naisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme koskeviksi lausunnoiksi…
Murkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra Heinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten tekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin osa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi, ja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa, ettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava "kovalla äänellä." Kyselynsä hän aina aloitti sanalla "anteeksi", ja hän edellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän – usko, jonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa kirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin ilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi tauonneet – mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin vaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan pukeutumaan ja tulemaan alas aterialle – niin hra Heinrich käytti tilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli hänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien opinnot olivat siitä kärsineet.
"Anteeksi!" sanoi hän kääntyen puolittain mr Britlingiin päin ja muuttuen vivahdusta punaisemmaksi poskiltaan.
Mr Britlingin silmiin tuli alistunut ilme. "No?" sanoi hän.
"Minun ei taida olla viisasta ostaa matkalippua Boulognen esperantokongressiin, sillä minä luulen, että Itävallan ja Serbian välille syttyy sota, ja Venäjä ehkä julistaa sodan Itävallalle."
"Niin voi käydä. Mutta en minä pidä sitä luultavana."
"Jos Venäjä julistaa sodan Itävallalle, niin Saksa julistaa sodan Venäjälle, eikö niin?"
"Ei, jos se on viisas", vastasi mr Britling, "sillä siten joutuisi Ranskakin mukaan".
"Sitäpä minä kysynkin. Jos Saksa ja Ranska joutuvat sotaan, niin minun täytyy asevelvollisena palata kotiin. Se sattuu minulle kovin sopimattomaan aikaan."
"En minä usko Saksan ryhtyvän niin hurjaan yritykseen kuin Venäjän kimppuun hyökkäämiseen. Sehän ei pakottaisi ainoastaan Ranskaa, vaan vielä meidätkin ottamaan osaa."
"Englanninko."
"Tietysti. Emmehän me saata nähdä Ranskan häviävän. Se on päivänselvää. Niin selvää, ettei se voine tulla kysymykseen… Aivan mahdotonta … Ellei Saksa halua maailmansotaa."
"Kiitoksia", sanoi hra Heinrich, pikemmin tottelevaisen kuin rauhoittuneen näköisenä.
"Minä otaksun", virkkoi mr Direck vaitiolon katkaisten, "ettei Saksassa ole mitään suurta puoluetta, joka haluaisi sotaa. Miten on sen nuoren kruununprinssin laita?"
"Kyllä ne hänet kurissa pitävät", sanoi mr Britling hiukan ärtyisesti. "Kyllä ne hänet kurissa pitävät…"
"Ennen minäkin soitin hätäkelloa Saksan vuoksi", sanoi mr Britling, "mutta vähitellen olen alkanut yhä enemmän luottaa Saksan kansan enemmistön terveeseen järkeen – ja keisariin myöskin, miksei. Hän on – hra Heinrich sallinee minun olla tässä kohden saksalaisten pilalehtien kannalla – toisinaan hieman teatraalinen, toisinaan hieman itserakas, mutta rauhaa hän pyrkii säilyttämään melodraamallisella, mieluisasti väritetyllä tavallaan. Olen varma siitä, että hän pyrkii säilyttämään rauhaa…"
2
Aterian jälkeen juolahti mr Britlingin mieleeni loistava ajatus, miten mr Direckin viihtymistä ja mukavuutta oli edistettävä.
Olisi luullut, ettei mr Direck mitenkään kyennyt kirjoittamaan kirjeitä ranteen ollessa kipeä. Teddy ehdotteli kirjoituskonetta, mutta mr Direckin vasen käsi oli kovin kömpelö. Silloin muisti mr Britling erään omaamansa taidon, jonka mr Direck ehkä niinikään omasi, vaikkei siitä mitään tiennyt, nimittäin taidon kirjoittaa vasemmalla kädellä käyttäen peiliä apunaan. Koulupoikaiällä mr Britling oli aivan sattumalta huomannut, että oikean käden vaivalloisesti opetellessa kirjoittamaan oli vasen käsi ihan aavistamatta saanut opista osansa. Ottamalla kynän vasempaan käteensä ja kirjoittamalla oikealta vasemmalle katsomatta ollenkaan kynän jälkeä voi saada syntymään käännetyn käsialan, joka on peilissä luettavissa. Noin kolme henkilöä viidestä osaa aivan odottamattaan tämän tempun. Mr Britling osoitti taitoansa käytännössä, ja sitten koetti kykyänsä miss Corner, joka oli sattumalta tullut tiedustelemaan mr Direckin vointia, ja sitten koetti kykyänsä mr Direck. Molemmat osasivat. Sitten toi Teddy kalkiopaperiarkin, ja mr Direck saattoi jälleen hoitaa kirjeenvaihtoansa panemalla arkin nurinpäin kirjoituspaperinsa alle.
He istuivat pienen pöydän ympärillä setrien alla huvitellen itseään näillä kokeilla. Sitten Cecily, mr Britling ja pikkupojat piirtelivät porsaita silmät ummessa, ja vihdoin pelasivat mr Britling ja Teddy kiivaan erän badmintonia, kunnes oli aika juoda teetä. Cecily istui mr Direckin vieressä osoittaen tapaturmaan kohdistuvaa mielenkiintoa, ja viimeksimainittu kertoi Adirondacksissa viettämästään kesälomasta sekä ilmaisi ihastuneensa matkustamiseen. Cecily sanoi hänkin olevansa erittäin halukas matkustamaan. Mr Direck sanoi lähtevänsä heti parannuttuaan Pariisiin ja sieltä Saksaan. Hän oli erittäin utelias näkemään Saksaa ja sen peloittavaa militarismia. Hän tahtoi paljoa mieluummin nähdä Saksan kuin Italian, jonka hän arveli olevan etupäässä taidetta ja muinaistutkimusta. Häntä viehättivät enemmän nykypäivien kysymykset. Vaikka ei hän tietenkään aikonut jättää Italiaakaan näkemättä, kun kerran oli näin kauas tullut. Sitten keskustelu katkesi, kun syntyi aika hämminki. Hra Heinrichilta näet oli kadonnut orava.
Hän tuli ulos auringonpaisteeseen niin hämmennyksissään, ettei ollut muistanut suojaavaa hattuansa. Hän oli sangen punainen ja sydän liikutuksen vallassa.
"Mitä minun on tehtävä, jos ei sitä löydy?" huusi hän. "Se on kadonnut!"
Mr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta takaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi "Bill". Aluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich otti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään sijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen Britlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa melkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta somaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai juoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli oravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich oli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen tahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä välille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi saavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi, ettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön Billkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten kauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita soittoniekan käsiä. "Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi sormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on tarkkaavainen."
Hra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat kiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä hra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin lähentelyihin antamat vastaukset.
"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua kolme kertaa", kertoi hra Heinrich. "Piakkoin minä voin silittää sitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan… Eilen se kiipesi olkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti purrut, mutta ihan odottamatta.
"Ei se tahdo purra", selitti hra Heinrich. "Sillä kun se on minua purrut, se katuu. Se häpee.
"Huomaa selvästi, että se häpee."
Poikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan ja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren linnunhäkin näköiseksi. "Tästä", sanoi hra Heinrich katsellen vakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, "on Billy oleva sangen kiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on tuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä."
Mrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.
"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista pölyä ja törkyä seuraa mukana."
"Jos se häntä huvittaa", vastasi mr Britling.
"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille."
"Ovatko he valittaneet."
"Ei."
"Asia järjestyy itsestään. Onhan se hauskaa, että hän ryhtyi semmoiseen…"
Ja nyt Billy oli kadonnut, ja hra Heinrich oli itkuun puhkeamassa, Billy oli ollut epäkiitollinen. Lähtenyt sanaa sanomatta.
"Ne jättävät ikkunan auki", valitteli hän mr Direckille. "Monta kertaa olen pyytänyt, etteivät sitä tekisi. Eikä hän tietenkään ole ymmärtänyt. Hän on kiivennyt ulos pitkin murattia. Hänelle on voinut sattua mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä. Ei hän ole tottunut olemaan yksin ulkona. Hän on liian nuori.
"Jospa minä huutaisin – "
Samassa hän oli kadonnut nurkan taakse ja kuului huutavan: "Biilii!
Biilii! Tule, niin saat mantelin! Mantelin, Biilii!"
"Minun pitänee lähteä auttamaan", sanoi mr Direck. "Sehän on oikea murhenäytelmä."
Kaikki muutkin olivat auttamassa. Puutarhuri ja hänen apulaisensakin lähtivät työstään ja tutkivat kaikkien mahdollisten puiden korkeimmatkin piilopaikat.
"Hän on liian nuori", sanoi hra Heinrich lähtiessään takaisin… Sitten hän kohta lisäsi: "Jos hän kuulisi minun ääneni, niin hän varmaan näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäydy."
Oli selvää, että hän pelkäsi pahinta…
Illallisen aikaan oli Billy ainoana keskusteluaiheena, ja osanottoa oli ilmassa. Väitettä, jonka mukaan hän ylipäänsä oli osoittanut verraten villiä! luonnetta, vastusti hra Heinrich, joka väitti jonkinlaisen äkillisyyden olleen Billyn ainoan vian ja kertoi juttuja, melkeinpä pyhiä legendoja, pikku olennon hellimmistä, jalommista ominaisuuksissa. "Kun minä ruokin sitä, se aina kiittää", sanoi hra Heinrich. "Se ei koskaan jätä kiittämättä." Sitten hänen ajatuksensa saivat synkempää väriä. "Kun kiersin luuvaa, niin pensaikosta tirkisteli kissa", sanoi hän. "Minä en pidä kissoista."
Mr Lawrence Carmine, joka oli tullut käymään talossa, muisti äkkiä "Mistelinoksan", jylhän, vanhan balladin, josta hän ilmehikkäästi lausueli pitkiä katkelmia. Siinä kerrotaan kauniista tytöstä, joka jouluna, piilosilla oltaessa, unohtui isoon arkkuun ja löydettiin vasta vuosien kuluttua kuivuneena hahmona. Se vaikutti mitä valtavimmin hra Heinrichin mielikuvitukseen. "Tutkikaamme nyt", sanoi hän, "talon kaikki laatikot, kaapit ja arkut. Pannaan niihin merkki sitä mukaa kun saadaan tutkituksi…"
Kun mr Britling sinä iltana meni makuulle sitä ennen juteltuaan kauan Carminen kanssa Brahma Samaj'sta ja intialaisen ajattelun nykyaikaisesta kehityksestä yleensä, ei oravaa ollut vielä löytynyt.
Etevä nykyaikainen ajattelijamme riisuutui hiljakseen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja meni sänkyyn. Yhä vielä syvästi mietiskellen Tagore'n jumalaa, hän tapansa mukaan pisti oikean kätensä tyynyn alle ja tapasi jotakin pehmeätä, lämmintä ja liikkuvaa. Vapisten hän ponnahti vuoteesta, sytytti kynttilän ja kohotti varovasti tyynyä.
Siellä oli kaivattu Billy, joka näytti pörhöiseltä ja kiukkuiselta.
Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen vilkkaan taistelun jälkeen Billy joutui vangiksi. Se pakisi vihaisesti ja puri mr Britlingiä kaksi kertaa. Sitten lähti mr Britling käytävään, kädessänsä äksy karvakäärö, ja haparoi pimeässä hra Heinrichin ovelle, Hän avasi sen hiljaa.
Peljästynyt valkea haamu nousi äkkiä istumaan sängyssään.
"Billy", sanoi mr Britling selitykseksi, laski saaliinsa lattialle ja sulki oven tahtomatta olla liikuttavan jälleennäkemisen todistajana.
3
Päivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon aurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten, tuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä tapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin Eurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen sommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä, ettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli, etteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä: Sarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä tietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä lakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja sitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että koko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan vahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan haudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.
Sotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää siltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten riitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat. Brittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti kansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön kilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta, kansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan. Kaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja kokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen Dublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton kapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään valitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien aiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen. Itse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti satamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat lakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä työnsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista murrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä täällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23: ntena – samana päivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa – hyökkäsivät kasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon pörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta käsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin johdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan mitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja paljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään häväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta nostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä lemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska ei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia, armeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui ampumavaroja, että jalkaväellä oli "kolmenkymmenen vuoden vanhat" kengät, eikä niitäkään riittämään asti…
Sellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen arveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai paria ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen maailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen ankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin ja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie selvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja, jotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua. Itävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa tunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut häpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa sitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto, ja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään, uhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa otaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin epäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet tulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti sotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin joka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin voittoon.
Sanomme: "Saksa." Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi yhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa valveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta automobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta loukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia pulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä ahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan, istumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa myöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä sotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien Sarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja maailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti monikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua, että yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon armottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa kohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta tekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin aivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen epäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä esimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa, jotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään ratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien, mitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti sanoa näin siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi tullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia päiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla huomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi omituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin ja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin Europa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien ja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon he suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet, tilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut tilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön etualalle – tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen keskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla otaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa, riemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin maine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin näyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti taipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies, joka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies, varmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin nöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin pukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat tälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen "Valkoinen kaniini". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä auttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia. Ja voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit vaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen hautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista menestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten oli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat ihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja varmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta, jota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät sieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä kenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia esiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen. He valitsivat sodan.
On epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön ulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla oli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja englantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät tarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista monimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä lukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän ympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti jatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir Edward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä erittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan tapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine alahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä, taipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt huoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi uhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja…
Mr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen omahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä seuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat aivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän oli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen, että luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta perinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi Carsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa, olentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla auttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.
4
Niin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi vain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe välinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen näytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun auringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli tuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan. Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei merkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut sen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan mahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä kiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily ja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier, joka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin voittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja koko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman ylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset veivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu täytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla, Grigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin paljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja, joka väitti saavansa miinoja räjähtämään "ultrapunaisten" säteiden avulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään naisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt muutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi sijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle betonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin selkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat tarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten omia asioitaan.
Dower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi parantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä päämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck tilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia, Belgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun aikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen esperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti, mutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr Britlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä määrin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.
5
Kun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen, taipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat syntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.
Mikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta taipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli hänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento. Viimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten harhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki mitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka ilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi kuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai intohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian kehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin että me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi häntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin Hughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka lähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli…
Mr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi arvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät ihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä, maahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia seikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin päättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin ojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään ilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä syystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan, siitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen onnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä ja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin koko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he eivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja suloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa kiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa yksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa ennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä hänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu epäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa määrin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli olemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli muitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti huomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen laajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä suhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle pörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin ja piti hänestä – on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut vaatia lisäksi – mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut itselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan luonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.
Edithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja pesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin Maryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan ensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä hipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän sydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta ollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana ja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin vähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet milloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he eivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu ja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista näistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli myönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa inhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen kivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen jalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on lapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä, vaan puhkeavat alinomaa ilmoille.