"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran croquet-pelissä tein, muistathan?"
"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan huoletoin minusta."
"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi – mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut. Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut, että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään muuta, kuin Sofie'ta."
"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.
"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."
"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.
"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia, kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"
"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä kosijoita."
"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja, jonka sain tänä iltana."
Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.
"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"
"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"
"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen kuin me?"
"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"
"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in kaltaista?"
"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin Jim'iltä", vastasin minä.
"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta vaan, niin olen varmaankin hukassa."
"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä ilveilemättä."
"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli, että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"
"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla. Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."
"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia, vakavia perusteita."
"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien perusteiden johdosta."
"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä, ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."
"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden, sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina, niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä levolle ja maata oikein makeasti."
"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."
"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."
"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea sanomalehdet ensin ja antaa minulle ne sitte – se on myöskin tärkeä huomattava."
"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"
"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."
"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme. Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän, lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan vastanaineita.
"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota, toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä ja hyvissä tavoissa."
Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen päivä oli lopussa.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Bolton.
Keski-yön jälkeen palasin siis kotiin, iloisena ja unettomana. Kun huomasin valon loistavan ra'osta Bolton'in kamarin ovessa, menin minä ylös, naputin ovelle ja sain astua sisään. Hän istui lamppunsa luona, käännellen paperia ja kirjeitä eräässä kirjoitus-laukussa; moniaat kirjeet olivat auki hänen edessänsä ja paperia oli siellä täällä hänen ympärillänsä. Oitis ensi katsahduksella huomasin, että niissä oli Karolinan käsi-alaa. Minä katsahdin hänen silmiinsä, samalla kun hän loi silmäyksensä minuun, ja hieno pune nousi hänen poskillensa.
"Olen tässä katsellut kokoelmaa kirjoituksia, joita serkkusi yksinäisyydessään maalla on kyhäellyt", lausui hän.
"Mitäs pidät niistä?"
"Tämä on kirjallinen aarre!" sanoi hän vilkkaasti. "Olen vakuutettu, että ne hankkivat hänelle hyvän nimen ja antavat hänelle tilaisuutta hankkia itsellensä niin paljon varoja, että hän voipi saada halunsa päästä Parisiin lukemaan tyydytetyksi. Hän lähtee oitis teidän häittenne jälkeen neiti Ida van Arsdel'in kanssa. Minä olen hankkinut hänelle varoja siihen sen kautta, että onnistuin saada hänelle sangen edullisen paikan 'Cronicle' sanomalehden kirjeen-vaihtajana. Huomaat siis, että hänellä on tie avoinna."
"Mutta miten teemme 'nais-maailman' kanssa?"
"Sitä saamme hoitaa yhdessä. Karolina kirjoittaa silloin tällöin jonkun kappaleen siihen."
"Karolina!" Kun Bolton lausui tämän nimen, huomasin oitis syvän tunteellisuuden hänen äänessänsä. Monet ihmiset voivat ainoastaan nimen lausumisella ilmoittaa yhtäpaljon tuntoa, kuin joku toinen innokkaimpien lauseiden kautta. Minä olin tuossa omituisessa mielen-tilassa, joka varmaankin anastaa kunkin nuoren miehen, iltana ennen kauan odotettua hää-päivää. Minä olin onnellinen; senpätähden suretti minua tuo syvän surun värähdys, jonka huomasin Bolton'in äänessä.
"Bolton", lausuin minä hellästi, "miksi panet itsesi ja hänet altiiksi? Hän rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Miks'emme saa nähdä vielä yhtä avio-paria, vielä yhtä kotia?"
Hänen kasvonsa vapisivat hetken mielen-liikutuksesta; mutta pian levoittui hän ja lausui hymyillen:
"Harry, ystäväni, aivan luonnollista on, että sinä et ajattele tällä hetkellä mitään muuta, kuin naimista. Mutta kaikilla naisilla ja miehillä, jotka rakastavat toisiansa, ei ole oikeutta mennä naimisiin toistensa kanssa. Hän rakastaa minua", lisäsi hän melkeen läähättämällä, "ja hän jaksaa kantaa kaiken sen itsensä kieltämyksen, joka tekee naiset elämämme enkeleiksi."
"Siinä tapauksessa, miks'et – — – —"
"Siksi, että rakastan häntä liian suuresti voidakseni ottaa tuota uhria vastaan. Minä en jaksa ajatella, että hän ehkä turmelisi elämänsä minun tähteni. Se suru, jonka hän nyt tuntee minusta erotessansa, haihtuu pian, kun hän ihastuu uusiin toimiinsa. Jumalan kiitos, nyt koittaa jo aika, jolloin naisella, yhtä hyvin kuin miehelläkin, on toinenkin tie elämässä kuin sydämen. Anna hänen tutkia ammattiansa, muodostaa luonnollista taipumustansa, laajentaa ajatus-voimaansa, anna hänen kohota niin korkealle kuin hän voipi. Se ei estä häntä matkallaan muistelemasta, että hänellä on ystävä, joka aina rakastaa häntä yhtä hellästi; ja tieto että hän rakastaa minua, pelastaa minut – jos enää voin pelastua."
"Jos – — oi Bolton, ystäväni! Miksi sanot sinä jos?"
"Sillä vaara, joka minua aina uhkaa on sellainen, ett'en minä voi poistaa sitä. Kirous ehkä ei enää tule päälleni – rukoile Jumalaa, että hän tukee minua – mutta jos niin kävisi, että se jällensä alkaisi vaivata minua, en tahdo musertaa samalla toisenkin sydäntä."
"Bolton, kuinka voit ajatella noin, kun tiedät, että hän rakastaa sinua?"
"Nyt ei hän rakasta minua niinkuin hän rakastaisi, jos hän olisi vaimoni. Hänen kohtalonsa ei nyt ole niin kiinitetty minun kohtalooni, kuin se olisi jos olisimme avio-liitossa. Sitäpaitsi jos veressäni ja aivoissani on kätkettynä siemen tuohon onnettomaan himoon, niin uskallanko minä antautua mahdolliseen vaaraan jättää tämä kirous perinnöksi pienelle lapsi-paralle? Tuleeko minun antaa tuollaisen vaimon kärsiä uudestaan samoja tuskia äitinä, kuin hän jo on saanut kärsiä puolisona? Ei, niin totta kuin Jumala on tuomarini, en tahdo antaa vielä toisen vaimon kärsiä samoja tuskia, kuin äitini sai kärsiä tähteni."
Hän puhui innokkaasti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Hetken kuluttua levoittui hän jälleen ja lausui ystävällisesti:
"Älä, Harry, rakenna minulle mitään tuulen-tupia. Minä toivon kyllä hyvin tulevani toimeen. Ja nyt, katsokaammepa, ennenkun lähdet matkallesi, mitä voin tehdä edestäsi. Jim ja minä käymme kaikkialla hakemassa sinulle tuollaista pientä taloa, jossa on monta suurta huonetta, juuri sellaisia, joita vastanaineet aina haluavat. Kaikki ilmoitukset tahdon minä leikata irti sanomalehdistä ja lähettää sinulle ynnä tiedon, mitä kukin maksaa. Minä kyllä luen korrekturia kappaleihisi 'Talvitiessä' ja kirjoitan puolestasi 'Suureen kansanvaltaan.' Sen sijaan täytyy sinun olla meidän kirjeen vaihtajamme edenin kukka-tarhoista, sieltä voit lähettää meille matka-kertomuksia."
"Kiitoksia", sanoin minä. "Sinä kyllä saat kirjeitä minulta, mutta luultavasti et saa painattaa niitä 'Suureen kansan-valtaan'."
"Kun palaat takaisin matkoiltasi", lisäsi Bolton, "luulen varmaan ett'et saa paljon jouto-aikaa töittesi paljouden tähden, senpätähden: matkusta nyt ja nauti elämää, niin paljon kuin taidat. En minäkään ole aivan ilman kotoista huvia. Finettani on lahjoittanut koko sarjan miellyttäviä kissanpoikia. Katsos tänne vaan!"
Korissa, uunin edessä, makasi lömpöisellä vuoteella emä-kissa ynnä neljä silkki-karvaista pienokaista. Bolton otti lampun, istahti laattialle ja näytteli niitä suurimmalla ihastuksella. Stumpy'kin tuli korin luo ja katseli mielihyvällä tuota pientä perhettä korissa. Mitä Finettaan tulee, aukaisi se keltaisia silmiänsä ja oikaisi uneliaasti käpälöitään, haristeli kynsiänsä ja kehräsi ilonsa ja ylpeytensä osoitteeksi.
"Harry, minä säästän yhden näistä kissanpojista sinulle, sillä ei mikään perhe ole täydellinen, ell'ei siinä ole kissaa. Koiran sinun myöskin tulee hankkia itsellesi; mutta Stumpy'stä en minä voi luopua. Enpä luule koko maailmassa löytyvän sen vertaista koiraa."
"Sen kyllä uskon", vastasin minä. "Stumpy'n hyvät ominaisuudet ovat täydellisesti moraliset, jotta pelkään ett'ei niitä koskaan kyllin arvostella. Sitäpaitsi jos minä lahjoittaisin hänet jollekin toiselle, luulen minä varmaan, että hän kuolisi rakkaudesta minuun. Se on siinä kohden niin täydellinen, että harvat ihmiset ovat sen kaltaisia. Mutta, mene levolle nyt, Harry, muutoin olet huomenna liian väsynyt. Jumala siunatkoon sinua!"
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Hää-matka.
Hää-matka – mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän varaksi. – Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa tosi-rakkautta löytyy.
Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.
Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä, kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.
Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava "hieno-maailma,"
Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät, niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.
Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa, ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.
Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat; senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia, joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.
"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva korvaani.
"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."
"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.
"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.
Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät, ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi, katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.
Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien kauniimmassa seudussa.
Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme. Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä ihastuneena laskin hänen syliinsä.
Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot, siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla, mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä Evani lepoon ja rauhaan.
En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa, aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään pelkäämättä tulevaisuutta.
Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin, mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.
"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen joukosta tapasit sellaisen naisen."
Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin salaisuudet.
Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja. Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta, opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.
Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos, jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla – silloin tuntui ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.
Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"
"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta, jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa, minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."
"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole vaipunut!" huudahdin minä.
"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa – samoin kuin kaikki muut ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan, mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."
"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me olemme", sanoin minä.
"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä mukaan."
"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen luonto-elämään", sanoin minä.
"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."
"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."
"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon lapsia."
"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."
"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja hallita aivan yksivaltaisesti siinä."
"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla. Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."
"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."
"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"
"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone, esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä, marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille tuollaisen uneksuvan hohteen."
"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa elämän prosan runoudeksi."
"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo, 'elämän sulostaja'."