Kaikille niille, jotka aina vaan ovat viisaita ja varovaisia, täytyy minun antaa se neuvo, ett'eivät seuraa minua nyt, sillä olen aikeessa tehdä jotakin, jota ei kenenkään varovaisen nuoren miehen, minun asemallani, pitäisi tehdä. Miehelle, joka vastustamattomasti ja toivottomasti rakastaa ihanaa naista, joka on toisen oma, ei löydy mitään muuta pelastusta, kuin paeta hänen seuraansa ja tehdä niin paljon työtä, ett'ei hän jouda mitään muuta ajattelemaan.

Tätä viimeistä keinoa olisin minäkin kyllä voinut seurata, sillä minulla oli yltäkyllin kirjoittelemista, ja kaikki pienet työt olivat ensin lopetettavat, voidakseni sitte käyttää kaikki voimani uuteen toimeemme. Narrimaista olikin sentähden mielestäni, että halusin Croquet-huviin, jonne minulla ei ollut mitään muuta syytä mennä, kuin se, että siellä oli nainen, jota minun piti paeta. Koetin uskoittaa itseäni ett'en voisi olla noin tyhmä, ja menin sentähden Bolton'in huoneesen kirjoittamaan, vaikka kyllä arvasin, että Jim minut sieltäkin löytäisi ja iskisi koukkunsa kaulukseeni, niinkuin hän tekikin.

"Tule nyt Harry", huusi Jim, tullen kiiruusti huoneesen. "Lupasin ihanimmalle naiselle koko maan piirillä tuoda sinut mukanani."

"Älä häiritse minua, Jim. En minä saata sinne tulla, sillä minun täytyy lopettaa tämä kappaleeni."

"Mene pellolle kappaleesi kanssa! Tule nyt, sanon minä. Ei se käy laatuun, että nuori mies pysyy aina huoneessansa, vanhojen kirjain keskellä. Sen minä sanon sinulle, Harry, jos ai'ot ihmisille kirjoittaa, niin sinun täytyy nähdä näitä ihmisiä ja olla heidän seurassansa. Etkö ymmärrä mikä kunnia sinulle tapahtuu? Seura on tarkasti valittu ja sinne tulee kauneimmat tytöt ja kaikki hienot perheet Newyorkista. Jo paljas croquet-kenttäkin ansaitsee nähdä. Se on virran rannalla ja sitäpaitse kerrotaan, että kihlaus julistetaan siellä; kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja uteliaisuudesta nähdäksensä tuleeko tuosta mitään tahi ei. Kaikki tytöt ovat teettäneet fantastisia croquet-pukuja itsellensä; Alice näytti vilahdukselta vaan minulle pukuansa ja se oli niin soma, että se pian tekee kurjan syntisen hulluksi. Kas niin, tule pois nyt", sanoi Jim, sysäten paperini syrjään, ja tarttuen käsivarteeni. "Meidän täytyy hankkia hansikkaat itsellemme ja tehdä itsemme mitä hienoimmiksi. Muista, että me olemme sanomakirjallisuuden edusmiehiä siellä, ja että meidän täytyy olla erittäin hienoja, maksoipa mitä maksoi! Tule pois nyt, äläkä sure huomisesta päivästä."

Kaikkia näitä houkutuksia auttoi vielä tuo onnetoin halu ihmisellä, joka pakoittaa meitä näkemään ja maistamaan vähän enemmän sitä, jota olemme jo liiaksikin nähneet ja maistaneet. Sitäpaitse halusin nähdä Evaa Wat Sydney'n seurassa, omin silmin vakuuttaakseni itseäni, että he ovat kihloissa, ja että Eva todella rakastaa häntä. Jos niin on, ajattelin itsekseni, on hän varmaankin läpi-liukas keikailija ja vaarallinen nainen, jonka seuraa tahdon välttää.

Kun minä, rouva van Arsdel'in äidillisen kanssapuheen jälkeen, ajattelin seurustelemistani hänen kanssansa, tuntui väliin kuin hän ainoastaan huviksensa, ikäviä hetkiä hauskuuttaaksensa, olisi koettanut herättää minussa tunteita, joita hän ei aikonut vastata. – Ja katsellessani asiaa tältä kannalta tunsin sisimmässäni vihaa ja ylenkatsetta, jonka tähden päätin näyttää kaunottarelleni, että minä olin yhtä kylmä kuin hänkin. Väliin minua vaivasi ajatus, että rouva van Arsdel hänen käskystänsä oli haastellut kanssani, ja että hän tämän kautta tahtoi huomauttaa minua, että hän oli keksinyt tunteeni ja päättänyt tehdä niistä lopun. Mutta luonnollisesti en ajatellutkaan tuota yksinkertaisinta ja järkevintä keinoa epäilyksistä päästäkseni, nimittäin pyytää selvitystä häneltä itseltänsä. Sitäpaitse oli ystävyytemme, viimeisen keskusteluni jälkeen rouva van Arsdel'in kanssa, käynyt yhä kylmemmäksi ja oli nyt ainoastaan tavallinen tuttavuus. Hän oli kylmä, melkeen ylpeä ja minäkin olin niin jäykkä ja kylmä kuin mahdollista. Kun muistin kuinka vapaita ja ujottomia olimme ennen olleet, tuntui varsin kummalliselta kun huomasin, kuinka vähän iloa me nyt tunsimme, tavatessamme toisemme, ja kuinka vähän meillä oli sanottavaa toisillemme. Näytti siltä kuin ilkeä noita olisi koskettanut meitä noita-sauvallansa ja tukehduttanut meissä kaikki ilon tunteet. Ennen odotin hauskoja, suloisia hetkiä, kun toivoin tapaavani häntä seura-elämässä – nyt oli toisin; ja kuitenkaan en voinut vastustaa haluani tavata häntä, maksoipa se vaikka henkeni, vaikka kyllä tiesin ett'ei tästä kohtaamisesta ollut muuta toivottavaa kuin tyytymättömyyttä ja tukaluutta. Mutta tänään, sanelin itselleni, tahdon taittaa kaikki kuvittelujen ruusupensaat ja astua todellisuuteen. Jos hänen kihlauksensa tänään julkaistaan, tahdon miehen tavalla tyytyä kohtalooni ja käydä luoksensa, toivottaakseni, kuten tapa on, hänelle onnea, ja niinhän meidän tuttavuutemme sitte haihtuu hääkynttiläin loistossa ja juhla-torvien raikuessa, ja sitte – pois viheriöille kentille ja tuoreille laitumille!

Sanalla sanoen, kun salaisesti haluamme jotakin, silloin haemme koko joukon järkeviä ja vastustamattomia syitä käytöksemme tueksi, ja niinpä minäkin määrättynä päivänä astuessani höyry-alukseen, joka oli täpötäynnä iloisia ja komeita vieraita. Matka pitkin Hudson-virtaa kevät-aamuna, hyvässä seurassa, on mitä ihaninta voi toivoa. Mitä luonnon ihanuuteen tulee, on Rein-virta paljon jäljessä Hudson'ia, ja meidän amerikalaiset höyry-alukset ovat varmaan yhtä paljon etevämmät Rein-virralla kulkevia virkaveljiänsä, kuin Aladdin'in palatsi tavallisia rakennuksia. Komein höyry-alus oli vuokrattu tätä tilaisuutta varten, ja muuan soittokunta piti valveilla iloa tässä kieltämättä hupaisessa ja komeassa seurassa.

Wat Sydney oli mitä kohteliain isäntä. Hän liikkui kaikkialla, piti huolta vieraittensa huvista ja mukavuudesta, ja erittäin osoitti hän innollista huomiota tuolle kirjavalle ja komealle lintuparvelle, jonka hän täksi päivää oli saanut huostaansa. Jim esitteli minut hänelle, ja minulla oli tilaisuus havaita, ett'ei hänellä, ell'emme ota lukuun hänen äärettömiä rikkauksiansa, löytynyt mitään sellaisia personallisia etuuksia, jotka olisivat tehneet hänet etevämmäksi satoja muita miehiä. Hänen pukunsa oli soma ja niin huolellisesti valittu, että kyllä voi huomata hänen koettaneen tehdä personansa niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Hän oli ko'oltaan keskinkertainen, vaaleilla hiuksilla ja vaaleansinisillä silmillä ja hänen ihonsa oli tuota hienoa laatua, joka miehillä tavallisesti muuttuu liian punertavaksi.

Ensimmäinen ajatukseni olikin siis, lyödessäni kättä hänelle, ett'ei Eva, jos hän todella rakasti häntä, sitä suinkaan tehnyt hänen kauneutensa tähden. Ja kuitenkin näin minä monen, kieltämättä kauniin silmäparin luovan häneen sellaisia silmäyksiä, että meidän on antaminen hänelle anteeksi, jos hän itse oli siinä luulossa, että olentonsa oli mitä viehättävin. Herra Sydney ei ollut ensikertaa säteilevien nais-silmäysten esineenä, ja hyvin tuntien tämän seikan, käveli hän nytkin edestakaisin pitkin laivan-kantta, sellaisen miehen vakavuudella, joka varmaan tietää miellyttävänsä. Rikas ja säädyllinen nuori mies, joka aina pitää loistavia juhlia, joka lahjoittaa kukkia ja makeisia melkein satamalla nais-tuttavillensa, ja joka veikan-lyönnistä antaa kalliita kiviä ja helmiä, ei tarvitsekaan olla niin idealisesti kaunis eikä niin korkeasti sivistynyt, ollaksensa miellyttävä. Kaikki huolelliset äidit olivatkin siitä ajatuksesta, ett'ei korkeampaa onnea voisi tapahtua heidän tyttärilleen, kuin päästä hänen vaimoksensa ja hänen tavaroittensa haltijaksi. Herra Sydney tiesikin tämän sangen hyvin. Hän oli liian tottunut vanhain rouvain hellään huomaavaisuuteen ja mitä noihin nuoriin, ihaniin naisiin tulee, niin oli hän varma heidänkin suosiostansa. Hän oli vakuutettu menestyksestä ja olikin yleensä päässyt toiveittensa perille maailmassa. Neiti Eva van Arsdel oli ensimmäinen nuori nainen, joka antoi hänen oppia vastoinkäymisen, hänelle ennen ihan tuntemattomia, alkeita, ja siitä päivin oli Eva koko hänen huomionsa esineenä. Huolettoman ja suopean pinnan alla piileili hänessä syntyperäinen itsepäisyys, hellittämättömyys, joka olikin monesti tuottanut suuren menestyksen hänelle asioimis-elämässä. Hän kuului niiden joukkoon, jotka innostuvat vielä enemmän esteistä ja vaikeuksista ja joiden uutteruus saa uutta kiihoketta vastoinkäymisestä. Hän oli varovainen, terävä-jarkinen ja aina valmis odottamaan sopivampaa tilaisuutta hyökkäyksilleen, mutta ei milloinkaan peräytymään pyrinnöistään. Hänen itseensä-luottamus lisääntyi joka kerta kun hän onnistui, ja jota vaikeampi hänen oli saada jotakin, sitä suuremmasta arvosta oli se hänelle.

Jo ensi tunnin kuluessa sain vakuutuksen siitä, ett'ei kihlausta vielä oltu julkaistu. Rouva van Arsdel ja Maria-täti olivat tosin sangen helliä herra Sydney'tä kohtaan ja keskustelivat hänen kanssansa, ikääskuin heillä muka olisi ollut suuria salaisuuksia toisillensa uskottavina, ja koettivat saada seuraa siihen luuloon, että juhla oli laitettu heidän perhettänsä varten. Mutta näihin heidän kokeisinsa ei Eva ottanut millään tavalla osaa. Hän oli ihmeen kaunis, sinisessä croquet-puvussansa, joka antoi vielä somemman vaikutuksen hänen vaaleille, kullanvärisille hiuksillensa ja hienolle punalle hänen poskillansa. Tavallisuuden mukaan oli hänellä suuri seura ympärillänsä, ja koko hänen käytöksensä varmuus osoitti, että hän oli tottunut olemaan ikääskuin seuran johtajana.

Eva ei miellyttänyt ainoastaan miehiä, hän taisi ilahuttaa myös nais-tuttaviansakin, joka ominaisuus harvemmin tavataan tällä sukupuolella; ja sentähden kokoontuikin tavallisesti hänen ympärillensä suuri parvi ihmetteleviä tyttöjä, ikääskuin henkivartijoiksi, muodostaen siten loistavan piirin, joka oli täynnä suloa ja eloa. Hänen luonnollinen hyväsydämisyytensä, ja taipuvaisuutensa ihmettelemään muita ja auttamaan jokaista saamaan pienen osan siitä suosion-osoituksesta ja ihmetyksestä, jota seura-elämässä aina ollaan valmiit antamaan, kaikki tämä teki hänet miellyttäväksi. Kun minä lähestyin tuota ryhmää, keskustelivat he innokkaasti kilpapelistä, jota oli ehdoteltu tänään pidettäväksi Clairmont'illa.

"Kas tuossa tulee herra Henderson", sanoi Eva lähestyessäni, "kysykäämme häneltä. Eikö herra Sydney teidänkin mielestänne ole tuuminut mukavasti siinä, että ensimmäisten pelien jälkeen valitaan neljä taitavinta pelaajaa, kilpailemaan kaksi kahta vastaan?"

"Siitähän tuo yksitoikkoinen croquet-peli saa vähän vaihettelevaisuutta", vastasin minä.

"Onko kummempia kuultu!" huudahti hän iloisesti; "te siis pidätte croquet-peliä yksitoikkoisena? Minun mielestäni on siinä alati kyllin vaihettelevaisuutta; ei kaksi peliä ole toistensa kaltaiset."

"Minun ajatukseni on", lausuin minä, "että kyllin harjaantuneet tulevat siinä melkein aina samaan loppuseuraukseen."

"Kuulkaas tytöt", huudahti hän, "minä huomaan, että herra Henderson on tottunut aina onnistumaan! Hän on kentiesi niin taitava pelaaja, että hän ensi lyömävuorollansa menee kaikkien kaarien lävitse."

"En suinkaan", vastasin minä. "Päin vastoin olisi ihme, ell'ei minulle heti ensi lyönnillä kävisi onnettomasti."

"Ei se seikka asiaa pahenna", sanoi Sydney; "minä olen monesti lyönyt harhaan pelin alussa, mutta kuitenkin voittanut lopulta. Kun kerran innostumme, tahdomme väkisinkin onnistua."

"Mitä minuun tulee", virkki neiti Alice, "niin, jota innostuneempi olen, sitä huonommin pelaan. En voi tähdätä, käteni vapisee ja minulle käy huonosti."

"Onni ei ole milloinkaan niin juonitteleva, kuin croquet-pelissä", sanoi Eva. "Väliin voin minä monen viikon ajat lyödä säntillensä ja alati voittaa; mutta äkkiä teen minä mitä hulluimpia virheitä, ja tavallisesti juuri silloin, kun minulla olisi voitosta kunniaa."

"Tahdon muistella, neiti Eva", lausui herra Sydney, "että te olitte taitavin croquet-pelaaja Newport'issa viime kesänä."

"Se seikka ei estä minua tänään joutumasta hirveästi tappiolle", vastasi Eva.

"Kuitenkin toivon minä, että meillä kaikilla on tilaisuutta näyttää taitoamme", lausui herra Sydney. Olen teettänyt neljä croquet-kenttää ja viidennellä, joka on kilpapeliä varten, on pitemmät matkat kaarien välillä ynnä muita vaikeuksia, saadaksemme kilpailun sitä vaikeammaksi. Voittaja saapi palkinnoksi…"

"Sepä oli oivaa! Mikä on tuo palkinto sitte?" huudahtivat nuoret tytöt.

"Katsokaat tänne, hyvät naiset", lausui herra Sydney, ottaen taskustansa sametti-kotelon, jossa oli kullasta tehty rinta-neula, pienen croquet-nuijan kaltainen, neljällä alasriippuvalla kulta-ketjulla, joihin kuhunkin oli pieni pallo kiinnitetty. Nämät neljä palloa olivat smaragd'ista, rubin'ista, ametist'ista ja topas'ista.

"Ah, kuinka erinomaista, kuinka viehättävää, kuinka kaunista, kuinka ihanaa!" kaikui kaikkialta tuosta loistavasta piiristä, joka oitis riensi aarretta katsomaan.

"Te teette heidät aivan hulluiksi, herra Sydney", sanoi rouva van Arsdel. "Croquet-peli on jo itsessänsä niin elähyttävä, että usein innostumme liiaksikin."

"Ah, äiti, teidän pitäisi nähdä rouva van Duzen'in ja Maria-tädin pelaavan; silloinpa näkisitte oikean mieltäylentävän pelin!" huudahti Eva nauraen. "Se on erittäin hauskaa nähdä! He ovat varsin kohteliaita ja varovat, ett'eivät turmelisi toistensa peliä; ja kuitenkin tiedämme kaikki, että croquet on mitä itsekkäimpiä peliä."

"Mutta eikö tuo ole hyvin kovaa", lausui rouva van Arsdel, "että me, kauan koeteltuamme saada pallomme kaaren läpi, tulemme karkoitetuksi siitä parikymmentä kertaa?"

"Se tapahtuu ainoastaan sentähden, että olisimme tilaisuudessa näyttää kristillistä kärsivällisyyttä", muistutti Eva. "Croquet on elämän peli".

"Se on totta", sanoi herra Sydney, hieroen käsiänsä, "se opettaa meitä, miten meidän tulee käyttää ystäviämme, auttaaksemme ensin itseämme eteenpäin ja sitte saattaaksemme heitä sellaiseen tilaan, joka on edullisin meille itsellemmekin; sillä sanotaanhan: käyttäkää ystäviänne, niinkauan kuin te heitä tarvitsette, ja lähettäkää heidät sitte…"

"Sinne missä pippuria kasvaa", huudahti Jim, jolla aina oli sana valmiina täyttämään aukkoa keskustelussa.

"Sitä en minä sanonut", lausui Sydney.

"Mutta te tarkoititte sitä, ja se on melkein yhdentekevä. Onhan se sitäpaitse pää-summa elämän filosofiasta", vastasi Jim.

"Niin, croquet on todellakin kuvaus elämästä", lisäsin minä. "Toiset kulkevat eteenpäin määrättyä maalia kohden vakavilla lyönnillä, kulkevat kaarien lävitse ja tapaavat palloihin, mutta tulevat karkoitetuiksi ja kadottavat pelin, jota vastoin toiset voittavat etuuksia erhetyksiensäkin kautta ja pääsevät taitavampien kanssapelaajainsa avulla paraimpiin paikkoihin."

"Meidän tyttöjen joukossa löytyy hyvin harvoja, jotka itse voivat kulkea elämän kaarien läpi", sanoi Eva; "isät ja äidit meitä auttavat eteenpäin."

"Ja nerokas vaimo auttaa monta miestä eteenpäin", muistutti Sydney.

"Mutta vielä useammin auttaa nerokas mies naisia eteenpäin", sanoi rouva van Arsdel.

Näiden lauseitten johdosta jatkettiin keskustelua tuolla vilkkaudella, joka aina syntyy, kun kumpaisenkin sukupuolen avut ovat keskustelu-aineena.

Siinä keskusteltiin ja naurettiin iloisesti, kunnes saavuimme perille.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Kilpailu.

Clairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin loistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis teltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput heiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja kirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin ympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit alkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän virvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.

Pelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko valaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät silmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät pelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella mielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä jatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; "hei!" ja "voi!" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin huonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut kovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki palloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani palloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta se poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi kanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia lyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja pysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan onnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja monta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore, joka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani, etenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen voiton.

Neiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa croquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee naiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.

"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!" huudahti hän miellyttävällä vallattomuudella. "Minä ihastuisin suuresti, jos voisin voittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä kaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne herra Henderson luulen varmaankin voittavamme."

"Älkää luottako liian paljon onneeni", vastasin minä; "yksi pääsky ei tee kesää."

"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut ainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva van Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa, pidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut viimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin harmittavaa – nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion! Olette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja luiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi väärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua."

Tästä keskustelusta huomasin, että neiti Sofie tällä hetkellä ei ajatellut muuta, kuin voittoa croquet-pelissä. Nyt heitettiin arpaa, ketkä saisivat ottaa osaa tuohon päättävään kilpailuun. Arpa lankesi neideille Sofie Elmore'lle ja Eva van Arsdel'ille sekä herra Sydney'lle ja minulle.

"Neiti Eva van Arsdel", lausui herra Sydney, "teidän täytyy tulla kanssa-pelaajakseni, sillä nähtyämme teidän sekä herra Henderson'in taitavuuden edellisissä pelissä, emme voi antaa teidän pelata samalla puolella."

"Se saattaa olla varsin yhdentekevää", sanoi Eva, "sillä minä tiedän ennestään, että Sofie on vaarallinen vastustaja, ja kun hän tuolla tavalla vetää croquet-hansikkaat sormillensa, merkitsee se taistelua elämästä ja kuolemasta – hän ei ai'o sääliä. Mutta niinkuin tahdotte – ja nyt, alkakaamme taistelu."

Kaaret tällä kentällä olivat kauempana toisistansa kuin tavallisesti, sentähdenpä ei ollut hyvä lennättää palloansa kahden läpi peräkkäin. Mutta neiti Sofie, joka pelasi vähän vallattomasti, löi palloansa niin ankarasti, että se lensi kahden kaaren läpi ja meni niin etäälle, ett'ei hän voinutkaan päästä seuraavan kaaren läpi.

"Voih, kuinka harmillista!" huudahti hän, "vaikka kyllä saankin lyödä kaksi kertaa perättäin, kun yhdellä lyönnillä pääsin kahden kaaren läpi; mutta siitä ei minulla ole hyötyä."

Näiden kahden lyönnin perästä asettuikin neiti Sofie'n pallo juuri sille kohdalle, jossa seuraavan pelaajan pallo paraiten siihen sattui.

Yhdellä lyömällä pääsi neiti Eva kahden kaaren läpi ja uudestaan lyötyänsä sattutti hän pallonsa neiti Sofie'n palloon.

"Oih! nyt on hän minut jo saavuttanut, ja ken tietää, missä hän pysähtyy!" huudahti neiti Sofie tuskissaan.

Eva leikitteli Sofie'n pallon kanssa samoin kuin kissa saaliinsa kanssa, ennenkuin se sen tappaa. Hän käytti taitavasti kaikkia etuja ja osoitti tässä tilaisuudessa kaiken neronsa, kulki loistavalla menestyksellä läpi kaaren toisensa perään, tapasi kääntö-paalun ja palasi takaisin keskimmäiseen kaareen, jossa onni hänet jätti.

Nyt oli minun vuoroni. Minäkin pääsin kahden ensimmäisen kaaren läpi, kosketin hänen palloansa, jota käytin, päästäkseni kanssa-pelaajani luo, jolloin lennätin Evan pallon kauaksi kentälle, jonka tehtyä autoin kanssapelaajani palloa kaarensa läpi ja asetuin sitte niin, että hän seuraavalla lyönnillä saavuttaisi palloni.

Nyt tuli herra Sydney muutamilla voimallisilla lyönneillä, karkoitti Sofie'n ja minun palloni erihaaroille ja kiiruhti sitte kanssapelaajansa avuksi.

Nyt kävimme innokkaiksi, ja taistelu oli, niinkuin Eva oli ennustanut, elosta ja kuolemasta. Mohawks-indianit eivät voi armahtamattomammasti vainota ja vahingoittaa toisiansa, kuin me; ja hetken ajan näytti siltä, kuin meillä ei olisi ollut muuta tehtävänä, kuin ahdistaa toisiamme ja karkoittaa vastustajamme pallot kentän äärimmäiseen reunaan. Kaikki olimme melkein yhtä taitavia ja kun alituisesti karkoitimme vastustajamme pallon kentältä pois, näytti peli hetken aikaa seisovan aivan samalla kannalla. Vihdoin pääsimme me, sen kautta, että vastustajamme tekivät moniaita onnettomia lyöntiä, voiton puolelle, ja neiti Sofie käytti tätä etuamme hyödyksensä, lyöden kummankin meidän pallomme kolmen kaaren läpi kääntö-paaluun ja sieltä takaisin, kunnes tuo harmittava keski-kaari esti häntä pitemmälle pääsemästä.

Iloisella huudolla toivotettiin onnea hänen menestyksellensä. Tuo pieni nainen hehkui kuin tuli, ja luulenpa, että hänen silmänsä säihkyivät, kun hän karkoitti Evan pallon kauas kentältä.

Wat Sydney teki onnellisen iskun nuijallansa ja muutti kokonansa pelin aseman. Nyt jouduimme me voittajat ahdinkoon, ja karkoitettu ruhtinatar pääsi jällensä valtakuntaansa.

Vilkkaat huudahdukset raikuivat joka kerta, kun onni näkyi muuttuvan tahi kun teimme kauniin lyönnin, ja katsojien into nousi korkeimmallensa. Naiset olivat niin innoissaan, että he olivat kuin palavat tulet. Joka jänne, joka hermo oli heillä pingoitettuna ja me miehet olimme heidän rinnallansa, kuin tunnottomat koneet, joita ainoastaan heidän kiihkoinen tuli sai liikkeelle. Vihdoin teki neiti Sofie onnellisen lyönnin, kiiruhti keskimmäisen kaaren läpi, karkoitti Evan pallon kauas kentälle ja herra Sydney'n pallon lähelle päätö-paalua, vei palloni läpi kaaren toisen perään, melkeen koko kentän ympäri, jätti minut hetkeksi ja ajoi sitte herra Sydney'n pallon päätö-paaluun kiini ja "kuoletti" sen.

Yleinen ihastus-huuto kaikui ympärillämme ja "voitto" sanakin kuului katsojain joukosta.

"Nyt luulen voivani pitää meitä voittajoina, sillä ensi lyönnillä toivon pääseväni loppuun", lausui neiti Sofie riemuiten, ja asetti pallonsa palloni viereen. "Toivoakseni ei Eva tapaa pallojamme näin pitkän matkan päästä."

"Voinhan toki koettaa", vastasi Eva, mennen kentän yli, ja asettui kalpeana ja tyynenä pallonsa viereen.

Hän katsahti Sofie'n palloon, punnitsi nuijaa kädessänsä, tähtäsi ja teki oivan lyönnin. Nuolen nopeudella kiiti pallo kentän yli, ja rientäen viimeisen kaaren läpi tapasi se Sofie'n palloon. – Hurraa-huuto kaikui katsojain joukosta ja voittajatar meni varovasti täyttämään työnsä, lyöden Sofie'n pallon kauas kentälle. Sitte kosketti hän minun pallooni, jonka avulla hän kulki niiden kahden kaaren läpi, jotka hänellä vielä oli kuljettavina. Tämän tehtyänsä, kosketti hän jälleen minun palloani.

"Nyt on teidän vuoronne", lausui hän, asettaen pienen, punaisella silkkikengällä varustetun jalkansa palloni päälle, ja kauas lensi palloni, samalla kun hänen oma pallonsa tapasi päätö-paaluun ja taistelu oli voitettu.

Riemu-huutoja raikui ympärillämme ja kolmenkertainen hurraa-huuto tervehti voittajaa, jonka ympärille katsojat nyt kokoontuivat. Notkistaen toisen polveni, laskin minä nuijani hänen jalkainsa eteen ja lausuin:

"Ihana impi, voitettu vihollisenne odottaa tuomiotansa."

"Nouse ylös, jalo ritari", vastasi hän nauraen. "Minä tuomitsen teidän kirjoittamaan runon tästä taistelosta; ja sinä Sofie," lisäsi hän ystävällisesti, "tule lyömään kättä kanssani taistelon loputtua. Ensi suvena saat kostaa minua Newport'issa." Ja riitasisaret löivät ystävällisesti kättä.

Wat Sydney lähestyi nyt ja antoi nöyrällä kumarruksella voiton palkinnon, jonka Eva lempeästi otti vastaan ja kiinnitti liinaan, joka liehui hänen hartioillansa. Sitte siirtyi seura kentän toiseen päähän, jossa tanssi-asema oli valmistettu. Soiton miellyttävät sävelet kaikuivat pian ja suurella vilkkaudella ja mielihalulla otimme osaa tanssiin.

Näin päättyi päivä Clairmont'issa ja me palasimme kotiin ihanassa kuutamossa, kuunnellen soiton kaikua yön hiljaisuudessa.