He astuivat sinne. Jeanne sanoi:
– Tuonnehan voimme hiukan istahtaa.
Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä, jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä, leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien kylmään rotkoon.
He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne:
– Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä, jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin.
He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella, hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia. Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.
Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan, mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut maaelämän veroista.
Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne, mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet välittäneet vähääkään.
He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.
Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän kävelymatkan rannikkoa pitkin.
Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko, ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa loppua.
Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.
Vihdoin sanoi Jeanne:
– Minun tekisi kovin mieli matkustaa.
Varakreivi jatkoi:
– Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.
Jeanne mietti:
– Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin ihanaa haaveksia aivan yksinään.
Varakreivi katsoi häneen pitkään:
– Voi sitä haaveksia kahdenkin.
Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties. Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän sanoi verkkaisella äänellä:
– Tahtoisin käydä Italiassa … ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa … ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!
Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.
Jeanne sanoi:
– Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.
Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:
– Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.
Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka, innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen, niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista, mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.
Sitten he vaikenivat.
Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova, silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä veneen vanaveteen asti.
Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen, sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.
Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.
Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle, mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen tästä kevyestä kosketuksesta.
Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla, säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille ja käherretylle tukalle.
Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.
Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea, oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt, joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua toisiinsa ja siittää rakkauden?
Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa, sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.
Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.
Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.
Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:
– Somista itsesi huomenn'aamuna!
– Miksi niin, isä? – kysyi hän.
– Se on salaisuus, – vastasi isä.
Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.
Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.
Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri, ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.
Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:
– No kummi-kumppani, oletteko valmis?
Jeanne mutisi vastaukseksi:
– Mitä nyt? Mitä on tekeillä?
– Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.
Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:
– Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein ihastunut.
Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan, ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin, jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää lihalientä, lausui:
– Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.
Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.
Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan muitten edellä.
Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin kasteltiin pirskoitinta.
Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka, esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.
Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, Jeanne, oli maalattu kultakirjaimilla sen perään.
Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.
Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen, toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa, juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen aamu-ilmaan.
Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän puhaltaessaan soittokonettaan.
Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa, edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon, aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.
Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta käsi kädessä.
Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina, mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se, josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia. Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?
Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin. Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin, varmasti sanoi hän aivan selvään:
– Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?
Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman pisaran heidänkin sormilleen.
Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se pani voimakkaasti kurisemaan.
Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.
Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia. Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.
Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan sekaisin.
Hän kysyi vieruskumppaniltaan:
– Mikä onkaan ristimänimenne!
– Julien, vastasi toinen. – Ettekö sitä tietänyt?
Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:
– Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!
Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten "jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille. Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:
– Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?
Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:
– Vastatkaa, minä rukoilen!
Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön katseesta.
IV
Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen:
– Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.
Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä jatkoi:
– Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.
Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi paroni hymähtäen:
– Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi. Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä … sinuakin?
Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:
– Kyllä, isä.
Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:
– Sitä vähän aavistin, neitiseni.
Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä, erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä, vaikkei ollut kävellyt yhtään.
Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella, saapui varakreivi.
Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän, hellän ja kiitollisen suudelman.
Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa, sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen.
Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa.
He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa, istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun.
Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison, paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin luostarissa.
Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja elämässä yksinään oleville ihmisille.
Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän perheessään.
Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti. Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse; kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan; hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut vähääkään.
Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu, jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu välinpitämättömästi.
Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta.
Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa".
Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin hämärän sumun verhoon.
Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet, tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt ottaa elukka hengiltä.
Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella, välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen olemassaolosta.
Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen" tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, – siinä kaikki.
Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut, ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt Lisonia tänään".
Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja, jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon elämään – niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin.
Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia".
Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea, mitä hän liikutti.
Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat hänen tuomiaan.
Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.
Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin, Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:
"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"
Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää, hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.
Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen, sanoen:
– Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.
Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:
– Menkää vain, lapsukaiset.
Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina sen perällä olevaan pensaikkoon asti.
Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi:
– Täytyy kutsua rakastuneet sisään.
Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi varjoa hiljakseen kuljeksivat.
– Antaa heidän olla, – sanoi hän. – On niin ihana ilma. Lison kyllä odottaa heitä; vai kuinka, Lison?
Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:
– Tietysti odotan.
Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä väsynyt, sanoi:
– Minä menen myöskin maata.
Ja hän seurasi vaimoaan.
Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä, villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa yötä.
Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta, aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.
Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka lampun valo kirkasti.
– Kas, – sanoi hän, – täti Lison katselee meitä.
Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään ajattelematta, sanoi hänkin:
– Niin, täti Lison katselee meitä.
Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa.
Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen.
– Menkäämme jo sisään, – sanoi Jeanne.
Ja he palasivat takaisin.
Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä. Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä.
Jeanne meni hänen luokseen.
– Täti, nyt menemme maata.
Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi:
– Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät?
Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle. Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin, hermostunein nyyhkytyksin.
Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan suunniltaan ollen:
– Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison?
Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana vastasi sitten vanhapiika:
– Kun hän kysyi sinulta, … eivätkö kul … kul… kultaiset pikku jalkasi ole kylmät… Minulle … ei ole koskaan … koskaan puhuttu … sillä lailla.
Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana, teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan.
Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven.
Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.
Ja Jeanne kuiskasi:
– Täti parka!
Johon Julien lisäsi:
– Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.
He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen, hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.
Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian kyyneleitä.
Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt suloisista mielenliikutuksista.
Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.
Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.
Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä, jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein olevan paikoillaan.
Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt. Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään; hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.
Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen. Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli astumaisillaan odottamaansa.