Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi.
He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta vavisten. Paul kirjoitti:
"Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen elätettäväksi. Vastaa ensi postissa!
Sinua rakastava poikasiPaul."
Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti toistensa edessä.
Vihdoin lausui Rosalie:
– Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi jättää.
Jeanne vastasi:
– Lähde, kultaseni!
He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie:
– Pankaa hattu päähänn', rouva, niin mennään Goderville'en notaarin tykö. Jos se toinen kuolee, niin on herra Paulin nyt hänet naitava sen pikkase vuoks'.
Sanaakaan sanomatta pani Jeanne hatun päähänsä. Sanomaton, syvä ilo täytti hänen sydämensä, kavala ilo, jonka hän tahtoi salata mistä hinnasta tahansa, noita inhoittavia iloja, jotka nostavat punan kasvoille, mutta joista äärettömästi nauttii sielunsa sisimmässä sopessa: hänen poikansa jalkavaimo oli, näet, kuolemaisillaan.
Notaari antoi Rosalielle tarkkoja tietoja ja Rosalien pyynnöstä lausui hän ne moneen kertaan. Ja kun oli sitten varma siitä, ettei erehtyisi, sanoi Rosalie:
– Olkaa huolet' ny'! Kyll' mä asian toimitan.
Ja samana yönä hän matkusti Pariisiin.
Kaksi päivää oli Jeanne pää niin sekaisin, ettei hän kyennyt miettimään mitään. Kolmannen päivän aamuna sai hän pienen kirjeen Rosalielta, joka ilmoitti vain tulevansa, saman päivän iltana, ei mitään muuta.
Kello kolmen aikaan antoi Jeanne naapurinsa valjastaa kärryt ja viedä hänet Beuzevillen asemalle, jossa hän odotti palvelijattarensa tuloa.
Hän seisoi asemasillalla tuijottaen koko ajan raiteita pitkin, jotka kapenemistaan kaveten häipyivät etäisyyteen. Vähä väliä katsoi hän kelloa. – Vielä kymmenen minuttia. – Vielä viisi. – Vielä kaksi. – Nyt oli aika junan tulla. – Mutta ei mitään näkynyt tuolla etäisellä tiellä. Yht'äkkiä huomasi hän sitten valkoisen kohdan, savua, ja sitten sen alla mustan pisteen, joka alkoi suurenemistaan suureta läheten kovaa vauhtia. Ja vihdoin kulki iso kone vauhtiaan hiljentäen ja puhkuen Jeannen ohi, joka katseli tarkkaan vaunuihin. Useita ovia avautui ja ihmisiä tuli ulos, puseroihin puettuja talonpoikia, naisia korineen ja pikkuporvareja, lerppahatut päässään. Vihdoin huomasi hän Rosalien, joka tuli kantaen sylissään jonkinlaista valkoista kääröä.
Jeanne tahtoi mennä häntä vastaan, mutta hänen jalkansa olivat käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi kaatuvansa. Kun Rosalie huomasi hänet, meni hän emäntänsä luokse rauhallisena kuten aina ja sanoi:
– Päivää, rouva! Täss' mä taas oon. Mut ei se vaivatt' kulunn'.
– No? – kysyi Jeanne.
– No, – vastasi Rosalie, – hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja täss' on pikkanen.
Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä.
Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja nousivat rattaille.
Sitten sanoi Rosalie:
– Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa.
Jeanne sai vain soperretuksi:
– Paul!..
Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla.
Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään.
Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot. Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla, nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan.
Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä:
– No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen:
– Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit' luulee.