KAHDESTOISTA LUKU
Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa, mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä, joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa, miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri tapauksessa.
Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa, sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.
Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme, kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman kaikkisuuden.
Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton, koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina, lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.
Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin, jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.
Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.
Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu ankarimpaan kirkonrankaistukseen.
Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.
Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?
Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen, kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt ensimmäisen poikalapsen.
Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia erakoita kivien kokoamisessa.
He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle
Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.
Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:
"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".
Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen, sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin, Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti vainajatansa ja hänen isäänsä ja – mikä kuitenkin oli parasta – kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!
Tiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.
Vuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada; mutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen kaunistuksen.
Mutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen kätensä koski siihen, hän ajatteli: "Kenellepä sen saattaisin tarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta elämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan se pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä kauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos nämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa tähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn niiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos elän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka itsensä alentaa – niin joka itsensä alentaa … Varmaan on minun kuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin ja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle tervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka olen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin tervetulleeksi". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan tätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä päivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.
Hän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin silloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli ehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle menevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.
Hän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän saakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus olisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet päästäksensä ulos maailmaan.
Paavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä asiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.
Me emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin, kun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli ystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.
Hän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva erakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän jo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä tuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän asti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja poikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse oli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. "Milloinka hän palannee takaisin kotiin?" hän kysyi Paavalilta.
"Viiden tai kuuden päivän kuluttua", tämä vastasi. "Kalastaja Ali, jonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen, kun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat Rikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on varmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä elossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä hänkin on ottanut kasteen".
"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän … jos hän…"
"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan", häntä Paavali keskeytti. "Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä etsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija niille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin mielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni eräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli taitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas vielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa, sillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut antautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan koettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia, vaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän semmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on vielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun hoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!"
"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa", vastasi vanhus. "Ruskea paimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli tänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten. Hän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle, niin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi tuonne ylös laskettuaan astian tähän".
"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää vuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen", sanoi Paavali. "Nyt menen etsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut? Katso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua pitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä kuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa, toinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen Memphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle. He tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin, että siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi".
Molempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän käyntinsä tarkoituksesta.
Molemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi tahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen edessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.
Aleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun Hilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali oli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt täydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan laumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.
"Pietarilta olemme saaneet kuulla", niin hän lopetti puheensa, "että poikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä vielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle siunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi hankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee kotiin".
Sitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja kummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.
Paavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi häneen ja käski häntä ulos huutaen: "Lähde pois meidän joukostamme!"
Kuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta mieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki tyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan ohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät huomasivat kyyneliä toistensa silmissä.
"Paavali", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti, jolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta Aleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki raivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle ja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen, vuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet seisahtumaan.
Aurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.
Hikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan porfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota ajatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä eipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän vapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa sydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava huuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä, jonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut hänestä langettamaan väärän tuomion.
Hänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta silloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin tuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta, ja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi: "Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin saavutan armon. Ja sitä paitse – jos vanhus olisi saanut nähdä samaa Hermaalle tehtävän, kuin tänään minulle – hyvä Jumala! luulenpa, että se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se olisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä – niin, sitä se kuitenkin on – tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut ja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin isä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin teurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan, ja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein yhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni anteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat verta vuodattaneet".
Tällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun sisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi mietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai etsisikö itselleen uutta asuntoa.
Hän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä raikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa olivat varsin kuivaneet.
Kauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä kasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli tyydyttänyt nälkänsä.
Hetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten hän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle, johonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se aleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.
Tämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia yksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri, joka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.
Näiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan löysi.
Virkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää kovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli vuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen jalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja tamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä ikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.
Pharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen silmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden kirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken aikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli suljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta ja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi itseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö taivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi, kuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin Aleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien amenen, joka oli kaikunut sokean saarnaan.
Kun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua, etsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha omistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:
"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua masentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun tarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani kanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä".
Näin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä olevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan hänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen syöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla kangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen kimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.
Paavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle Talibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar saattanut olla kaukana.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi tietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa rikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä etsiä.
Viivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut häntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän, sitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.
Vihdoinkin hän saavutti pakenijan.
Tämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja jyrkkänä kohosi syvyydestä – omituinen ja kammoittava näky! Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja aaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen rinnallaan ja hartioillaan.
Ainoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa riippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi ilmassa kurimuksen päällä.
Joka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti oikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan, mutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se mitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.
Niin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama mielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat niin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja kuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle häntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.
Paavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän ymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen soinnuttomat sanat käskivät häntä pois.
Mitä hänen oli tekeminen?
Jos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä pelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi; jos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti kiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan varmaan olisi hukassa.
Hän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän nimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen vuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen pois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat hurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni, liikkui paikaltaan.
Hän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle äänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään oli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän kuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut kuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin vuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki pakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.
Paavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi, vaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi mistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei hän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen mieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle Sironalle.
Nämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä kuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä lapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen, joka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa oppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen rintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.
"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi pettää onnetonta, eksynyttä naista – eikö niin? Mutta nyt sinä seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen. Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".
Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.
Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan kuilulta pois.
Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.
Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka olleet kiinteästi suljettuina.
Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen. Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".
Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"
Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen sinun luonasi".
Sirona seurasi silmillään poisrientävää.
Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri. Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.
Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin, ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.
Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.
Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin levähtämättä.
Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet haukunnallaan.
Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi, mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä ensinnä oli tehtävänä.
Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita maltillisesti ja ajatella vakavasti.
Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.
Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.
Mutta mitä hänen oli tekeminen?
Entä jos Hermas kohtaisi hänet?
Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä mieletön ja naurettava.
Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.
Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut isänsä vesikellon.
Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.
Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!
Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.
Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän päätti piillä päivän vuorella – sillä aamurusko oli jo sammunut, ja aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle – ja yön tullen koettaa päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja sieltä Aleksandriaan.
Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan rannerengas.
Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä, paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin huolellisesti kuin taikakalua.
Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa, ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.
Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.
Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä vaivasivat häntä.
Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.
Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.
Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan lepopaikan.
Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli repinyt alushameestaan.
Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.
Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.
Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet herättivät hänet.
Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.
Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin antautua vangiksi.
Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan, oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin; mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.