"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys?Kaikesta … runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty, vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulinyöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstäKasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksenedessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta, runojen lukemisesta kreivitär M. D: n luona. Danton'ista, Cleopatrastaei suoi amanti, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressäänolevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakunatalviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minullekuulutte, pieni enkelini… Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitäähänen … tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee, että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, ettähänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoatapäivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveellisetvuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei häntoivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän ontyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki omanmielensä mukaan."
"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinenmaailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas,Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpivaltimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvatkyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneillaposkillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuinsilmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaasminulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpija hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä,haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijammeuuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneenasairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavansuloisella tuskalla sydämessään?"
"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaantyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan… Katselkaas häntä jatuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka, ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessamielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vainpettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero olitapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko nekaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä,kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä,ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavansoitannon ohella Palazzossa – tietysti Palazzossa – tuolla mirthienja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti ottinaamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapistenheittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin hesilmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hänsitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irtihänen tuskalloisesta syleilystään?"
"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksija punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhastavast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, tervenuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaaikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällähaavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomatononni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."
Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minullaoli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henkiliikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmänialkoivat hehkua… Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä jaremahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesinjo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästiolin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuinkirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanutitsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki, aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastukseksenivaikeni hän. – Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni jakainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:
"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"
"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttääsiltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"
"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaikenelämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä olesuloista?"
"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättäätunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaankuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vieläparemmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät, hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessanivieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatellatulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttäja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinenhengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoaääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."
"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "seei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksiehtoota!"
"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksisovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäniajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te ettenehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä,koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minäolen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisiahetkiä … kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten olemahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaikenmaltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikinkiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksenhetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"
"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että sevihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätönmielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvattomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy senoista pirstaleista tulla raketuksi."
"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksijatuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenääpuhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulellalämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinäkaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä verenpani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niinsuurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olentullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää,sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaantodellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vaintyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakinvoidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelenmäärättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapanimukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloanipalajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisenaniinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katujaja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, ettäminä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samallatunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtämurheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivatsilloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava, niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta, ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilmannoita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yölläanna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Japäätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Jataaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka oletsinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos, sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluuvuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuusja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvathaihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuinlakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä,eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki, mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä,kaikki vain petosta ja unta."
"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaankyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla,me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olenyksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulleopettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olenkokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessanikiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoaniin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt",lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensäkaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutteniin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minäkerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulleneuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotteminua."
"Voi Nastjenka", vastasin minä, – "vaikka en koskaan ole ollutneuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minäkuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahankukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka, millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niiniloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"
"Ei, ei", keskeytti Nastjenka minua nauraen, "minä en tarvitse vainviisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuinolisitte minua jo ikuisesti rakastanut!
"Oivallista, Nastjenka, oivallista!" huusin minä ihastuneena, "javaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin entulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!"
"Kätenne!" sanoi Nastjenka.
"Tässä se on!" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.
"Siis, aloitamme minun historiaani."
NASTJENKAN HISTORIA
"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla onvanha isoäiti."
"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi…" keskeytin minä hymyillen.
"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enäänkeskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten.Minulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen, kun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollutvaroissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hänopetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minäolin viidentoista vanha – nyt olen minä seitsemäntoista – loppuiopetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein,en tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos olivähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, ettäkun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähdenparsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainenikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme elleijotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna: alussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyityöskennellä, lukea, oppia – aivan mummoni vieressä.
"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani.Thekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaasijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin eräänystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessanija luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hänjotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinutymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, ottiparsinneulan pois ja juoksi tiehensä…"
Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänenkanssaan. Kohta pitkitti hän:
"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se onnaurettavaa… Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran onsellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minäasetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.
"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinenhuoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä onullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen…"
"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.
"Tietystikin", vastasi Nastjenka – "ja hän ymmärsi paremmin vaijetakuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän olivähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoinvoinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uudenvuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsimummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nytsattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa, otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:
"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'
"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikämikään vanhuskaan.
"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.
"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'
Sitten sanoi mummo:
"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen, ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusivuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidänaikanamme.'
"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinkopaistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloinoli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksimummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis.Sitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdinasian kokonaan siihen.
"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oliluvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoitoisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:
"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'
"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotinkokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisinhuomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoliseurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikkisuhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaanpaikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämähetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinäseisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä,kumarsi hän ja meni pois.
"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta, niinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen ainavuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovastipois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklankautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja, ainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajankuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudellatarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen olikone siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivatepäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessasaa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'
"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.
"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet vietteleväthyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansanaida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sittenjättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavallamenehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo,'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yötmyötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on häntänne lähettänyt?'
"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'
"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni?Katsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkaudenkirjettä?'
"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'
"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuoroistot!'
"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'
"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'
"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimmelukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia, jopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilmankirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselleprinssille.
"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissakohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan.Hän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hännauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:
"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'
"'Olemme', vastasin minä.
"'Mikä on niistä mieluisin teille?'
"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'
"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasinminä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänytminua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello olikolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.
"'Hyvää päivää', sanoi hän.
"'Hyvää päivää', vastasin minä.
"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivätmummon vieressä?'
"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi, minä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitäkyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen eiollut minulla voimaa."
"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaaanteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutanteille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eiköteillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'
"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt
Pskoviin.'
"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.
"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'
"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'
"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'