XIII
Kun Lily heräsi suloisesta unesta, löysi hän kaksi kirjettä vuoteensa vierestä.
Toinen oli rouva Trenorilta, joka ilmoitti tulevansa iltapäivällä pistäytymään kaupungissa ja toivoi, että Miss Bart voisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Toinen oli Seldeniltä. Hän kirjoitti lyhyesti, että tärkeä asia kutsui häntä Albanyyn, josta hän ei voinut palata ennenkuin illalla ja pyysi Lilyn ilmoittamaan, mihin aikaan hän tahtoisi tavata häntä seuraavana päivänä.
Lily tuijotti mietteissään Seldenin kirjeeseen. Kohtaus Bryn kasvihuoneessa oli ollut kuin unennäköä; hän ei ollut odottanut heräävänsä sen niin ilmeiseen todellisuuteen. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kiusaantuminen: tämä odottamaton Seldenin toimi synnytti toisen pulman. Seldeniltä ei olisi voinut odottaa taipumista tuollaiseen järjettömään mielijohteeseen! Aikoiko hän todellakin naida hänet? Lily oli hänelle kerran osoittanut tuollaisen toiveen mahdottomuuden, ja Seldenin johdonmukainen käyttäytyminen näytti todistavan hänen mukautuneen tilanteeseen sellaisella järkevyydellä, että se jollakin tavalla loukkasi Lilyn turhamaisuutta. Oli mieluisampaa huomata, että tämä järkevyys säilyi vain sillä edellytyksellä, ettei Selden nähnyt häntä. Mutta vaikkei mikään ollutkaan niin suloista kuin hänen valtansa Seldeniin, näki hän sen vaaran, mikä siitä koituisi, jos hän antaisi edellisen illan episoodin toistua. Koskei hän kerran voinut mennä Seldenin kanssa naimisiin, niin olisi parempi Seldenille, samoin kuin helpompi hänelle itselleenkin kirjoittaa rivi, jossa hän ystävällisesti epäisi Seldenin pyynnön tavata häntä: Selden oli mies, joka ymmärsi sellaisen vihjauksen, ja he tapaisivat ensi kerralla tavallisina ystävinä.
Lily hypähti sängystä ja meni suoraan kirjoituspöytänsä luo. Hän tahtoi kirjoittaa heti, kunhan vielä saattoi luottaa päätöksensä voimaan. Hän oli vielä raukea niukan unen ja illan ilojen jälkeen, ja Seldenin kirjeen näkeminen taittoi hänen voitoltaan kärjen, minkä muodosti hetki, jolloin Lily oli lukenut Seldenin silmistä, ettei mikään filosofia kyennyt vastustamaan hänen valtaansa. Olisi mieluista tuntea vielä tuota… ei kukaan muu kyennyt saamaan sitä hänessä aikaan täydellisesti. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kiireesti: Huomenna kello neljä; mutisten itsekseen pistäessään paperin kuoreen: "voinhan helposti toimittaa hänet pois huomenna."
Judy Trenorin kutsukirje oli Lilylle hyvin tervetullut. Hän sai nyt ensi kerran suoranaisia tietoja Bellomontista sitten viimeisen käyntinsä siellä, ja hänellä oli yhä pelko siitä, että hän oli joutunut Judyn epäsuosioon. Mutta tämä pyyntö näytti palauttavan ennalleen heidän entiset suhteensa; ja häntä hymyilytti se ajatus, että Judy pyysi häntä tulemaan luultavasti kuullakseen Bryn herrasväen kekkereistä. Rouva Trenor oli jäänyt niistä pois ehkä suorastaan siitä syystä, jonka hänen miehensä ilmoitti, ehkä, kuten rouva Fisher ilmaisi sen hieman toisin, koska "hän ei voinut sulattaa nousukkaita, jollei hän ollut itse keksinyt niitä." Joka tapauksessa, vaikka hän jäikin ylimielisesti Bellomontiin, oletti Lily hänen olevan hyvin halukkaan kuulemaan, mitä häneltä oli jäänyt näkemättä ja missä määrin rouva Wellington Bry oli voittanut kaikki entiset kilpailijat seuraelämän tunnustuksesta. Lily oli aivan valmis tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, mutta sattui, että hänen oli oltava kaupungilla päivällisillä. Hän päätti kuitenkin tavata rouva Trenoria edes vähäisenkin ajan ja soitti palvelustyttöään viemään sähkösanoman, jossa lupasi tulla ystävänsä luo illalla kello 10.
Hän oli päivällisillä rouva Fisherin kanssa, joka oli koonnut yksinkertaiseen juhlaan muutamia edellisen illan esiintyjiä. Päivällinen oli oleva musikaalinen illanvietto atelierissä, – sillä rouva Fisher oli ruvennut muovailemaan ja liittänyt pieneen ahtaaseen taloonsa tilavan huoneiston, jota hän käytti paitsi plastillisiin harrastuksiin myöskin väsymättömän vierasvaraisuutensa harjoittamiseen. Lily lähti niiltä vastahakoisesti, sillä päivällisillä oli hauskaa ja hän olisi halunnut polttaa paperossin ja kuulla muutamia lauluja. Mutta hän ei saattanut rikkoa sopimustansa Judyn kanssa ja vähän yli kymmenen hän pyysi emäntänsä soittamaan ajuria ja ajoi Viidettä avenuetä Trenorien luo.
Hän odotti kyllin kauan ovella ihmetelläkseen, ettei häntä pikemmin päästetty sisään huolimatta Judyn kaupungissaolosta, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi, kun odotetun lakeijan asemesta huonostipuettu ihminen vei hänet halliin, jonka uutimet olivat alaslasketut. Trenor ilmaantui kuitenkin äkkiä salongin kynnykselle, tervehtien häntä tavattoman innokkaasti ja ottaen hänen päällysvaatteensa vei hänet salonkiin.
"Tulkaa eteenpäin valkean ääreen, se on ainoa mukava paikka koko talossa. Eikö tämä huone ole sen näköinen, kuin se odottaisi vain työvoimaa joutuakseen alasrevittäväksi? Teitä näyttää vähän palelleen matkalla: siellä on jokseenkin kipakka pakkanen. Huomasin sen kävellessäni klubilta. Seuratkaa minua, annan teille ryypyn konjakkia, ja te voitte lämmitellä takan ääressä ja koetella uusia egyptiläisiäni ja jos pidätte niistä, niin annan niitä teille koko joukon: niitä ei ole täällä, mutta sähkötän niitä."
Hän vei Lilyn talon läpi suureen huoneeseen, missä rouva Trenor istui tavallisesti, ja mikä näytti kodikkaalta hänen poissaollessaankin. Nytkin siellä oli kukkia, sanomalehtiä, epäjärjestyksessä oleva kirjoituspöytä; lamput olivat sytytetyt, niin että oli yllättävää ettei näkynyt Judyn tarmokasta olentoa nojatuolissa takan ääressä.
Trenor itse oli nähtävästi istunut tuolla paikalla, sillä sen yläpuolella oli sikarinsavupilvi ja sen vieressä oli yksi noita kääntöpöytiä, jotka ovat tehdyt helpottamaan tupakan ja alkoholin tarjoilua. Tuollaisten laitosten näkeminen salongissa ei ollut tavatonta Lilyn seurapiirissä, missä tupakanpoltto ja juominen olivat riippumattomia ajasta ja paikasta, ja hänen ensimmäinen liikkeensä tarkoitti yhtä Trenorin suosittelemia paperosseja, kun hän pysähdytti Trenorin kielevyyden luoden hämmästyneeni silmäyksen: "Missä Judy on?"
Trenor hieman hengästyneenä tavattomasta puhetulvastaan kumartui viinikarahvien yli selittääkseen niiden hopeisia etikettejä.
"Kas tässä, Lily, tippa konjakkia selterveden kanssa – näytätte kylmettyneeltä; vannon, että nenänpäänne on punainen. Minä otan toisen lasin seuran vuoksi – Judy? – niin, nähkääs, Judy sai päänsärkykohtauksen – on poloinen melkein menehtyä siihen – hän pyysi minua selittämään – Tulkaa tulen ääreen kumminkin; te näytätte todellakin paleltuneelta. Antakaa nyt minun laittaa olonne mukavaksi, enhän minä tässä tyhjän takia häärää!"
Hän oli tarttunut Lilyn käteen puolileikillä ja veti häntä matalalle tuolille takan ääreen. Mutta Lily pysähtyi ja irroitti itsensä nopeasti.
"Tarkoitatteko, ettei Judy jaksa tavata minua? Eikö hän halua, että minä menen hänen luokseen?"
Trenor tyhjensi lasin, jonka hän oli täyttänyt itselleen, ja pani sen pöydälle ennenkuin vastasi.
"Ei – seikka on se, ettei hän voi tavata ketään. Se tuli niin äkkiä ja hän pyysi sanomaan teille, miten kauhean pahoillaan hän oli – jos hän olisi tiennyt, missä te olitte päivällisillä, olisi hän lähettänyt teille sanan."
"Hän tiesi, missä minä olin päivällisillä; mainitsin sen sähkösanomassani. Mutta eipä sillä väliä, tietenkään. Luultavasti hän on niin huono, ettei hän voi matkustaa takaisin Bellomontiin aamulla, niin että voin tulla tapaamaan häntä silloin."
"Juuri niin – se on oivallista. Sanon hänelle, että tulette huomenaamulla. Ja nyt istutaan minuutiksi ja pakistaan kaikessa rauhassa yhdessä. Ettekö ota ryyppyä, juuri seuran vuoksi? Sanokaa, mitä pidätte tuosta paperossista. Kuinka, ettekö pidä siitä? Miksi se ei teille kelpaa?"
"Koska minun täytyy lähteä. Tahdotteko olla niin hyvä ja kutsua minulle ajuria", vastasi Lily hymyillen.
Hän ei pitänyt Trenorin tavattomasta vilkkaudesta, millä oli liian kouraantuntuva tarkoitus, ja ajatus, että hän oli yksin hänen kanssaan, hänen ystävättärensä ollessa saavuttamattomissa suuren aution talon toisessa päässä, ei antanut hänelle halua jatkaa heidän kahdenkesken-oloaan.
Mutta Trenor oli kiepsahtanut hänen ja oven väliin ketteryydellä, joka ei jäänyt häneltä huomaamatta.
"Miksi teidän täytyy lähteä, haluaisin sen tietää? Jos Judy olisi ollut täällä, niin te olisitte istuneet juttelemassa täällä tuntikausia – voittehan minulle myöntää viisi minuuttia! Ainako sama juttu? Eilen illalla en päässyt teitä lähellekään, ja jokainen puhui teistä ja kysyi minulta, olinko koskaan nähnyt mitään niin suurenmoista, ja kun koetin tulla puhumaan sanan kanssanne, ette te ollut huomaavinannekaan, vaan nauroitte ja laskitte leikkiä niiden aasien kanssa, jotka vain halusivat saada kerskailla jälkeenpäin ja olla tietävän näköisiä, kun teitä mainitaan."
Hän pysähtyi, sillä sanatulva rasitti häntä, ja kiinnitti Lilyyn katseen, jossa viha oli se aines, mikä oli Lilylle vähimmin vastenmielistä. Mutta tämä oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja seisoi tyynenä keskellä huonetta, hänen hymynsä näyttäessä yhä lisäävän välimatkaa hänen ja Trenorin välillä.
Tämän jälkeen hän sanoi: "Älkää hassutelko, Gus. Kello on yli yhdentoista, ja minun täytyy todellakin pyytää soittamaan ajuria."
Trenor ei liikahtanutkaan mataline otsineen, jota Lily oli ruvennut inhoamaan.
"Luulen, etten soita ketään – mitä te sitten tekisitte?"
"Menen ylös Judyn luo, jos te pakotatte minun häiritsemään häntä."
Trenor tuli askeleen lähemmäksi ja pani kätensä Lilyn käsivarrelle. "Katsokaas, Lily; ettekö suo minulle viisi minuuttia omasta tahdostanne?"
"Ei tänä iltana, Gus, te —"
"No hyvä sitten! Minä otan ne viisi minuuttia. Ja niin monta enemmänkin kuin tahdon." Hän oli asettunut kynnykselle, kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hän viittasi takan ääressä olevaan tuoliin.
"Menkää istumaan tuonne, olkaa hyvä: minulla on sanottava teille yksi sana."
Lilyn kiivas luonne oli voittamaisillaan hänen pelkonsa. Hän kulki oveen päin.
"Jos teillä on jotain sanottavaa minulle, niin voitte sen sanoa joskus toiste. Menen Judyn luo, jollette kutsu minulle ajuria heti."
Trenor purskahti nauruun. "Menkää ylös ja olkaa siellä tervetullut, ystäväiseni. Mutta Judya te ette löydä. Hän ei ole siellä."
Lily loi häneen hätääntyneen katseen. "Tarkoitatteko, ettei Judy ole koko talossa – ei kaupungissakaan?" huudahti hän.
"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Trenor ja hänen pöyhistelynsä aleni nyrpeydeksi Lilyn katsoessa häneen.
"Hupsutusta – sitä en usko. Menen ylös", sanoi Lily kärsimättömästi.
Trenor vetäytyi odottamatta sivulle antaen Lilyn esteettömästi päästä kynnykselle.
"Terve menoa ylös, mutta vaimoni on Bellomontissa."
Mutta Lily ei ollut niin helposti vakuutettavissa. "Jollei hän olisi tullut, olisi hän lähettänyt minulle sanan —"
"Sen hän tekikin. Hän soitti minulle tänään iltapäivällä, että ilmoittaisin teille."
"En saanut sanaa."
"En lähettänytkään."
He katsoivat toisiinsa hetken ajan, mutta Lilyn katseessa kuvastui yhä iva, mikä samensi kaikki muut ajatukset.
"En voi kuvitella, että ryhtyisitte pelaamaan niin typerää peliä kanssani. Mutta jos olette täysin tyydyttänyt tavattoman huumorin tarpeenne, niin minun täytyy taas pyytää toimittamaan minulle ajuri."
Se oli väärä sävy ja Lily tiesi sen puhuessaan. Ei ole sanottu, että ivaa käsitetään, ja suuttumuksen viirut Trenorin kasvoilla olivat varmaankin viimeisen piston aiheuttamat.
"Katsokaapas, Lily, älkää käyttäkö noin ylvästä ja mahtavaa kieltä minun kanssani." Hän oli jälleen mennyt ovelle ja vaistomaisesti häntä väistäen Lily päästi hänet taas kynnykselle. "Tein teille kepposen, tunnustan sen. Mutta jos luulette, että olen hämilläni, niin erehdytte. Luoja tietää, että olen ollut kärsivällinen – olen pyörinyt perässänne ja näyttänyt aasinnaamaa. Ja tämä sillä aikaa kuin te annoitte muiden veijarien mielistellä itseänne… tehdä minusta pilkkaa, totta tosiaan… Minä en ole tarkka, enkä saata ystäviäni naurunalaisiksi, kuten te… mutta voin sanoa, kun minusta tehdään pilkkaa… Voin sanoa kyllin tiukasti, kun minua…"
"Ah, sitä en osannut ajatella!" pääsi Lilyn suusta; mutta hänen naurunsa jähmettyi Trenorin katseen alla.
"Eipä ei, ette ole tahtonut ajatella sitä; mutta nyt te paremmin tiedätte. Sitä minun piti sanoa teille toissa iltana. Olen odottanut sopivaa hetkeä puhellakseni kanssanne, ja kun sen nyt olen saanut, aion saada teidät kuulemaan itseäni."
Hänen ensimmäistä sanattoman vihansa puuskaa oli seurannut äänensävyn järkähtämättömyys ja keskitys, mikä vielä enemmän saattoi Lilyn levottomaksi kuin edelläkäynyt kiihkeys. Hetken ajan Lilyn mielenmaltti petti. Hän oli useammankin kuin kerran ollut tilanteissa, missä sukkela leikillisyys oli tarpeen peittämään hänen pettymistään; mutta hänen pelästynyt sydämentykytyksensä sanoi hänelle, ettei tässä auttaisi sellainen taito.
Voittaakseen aikaa hän toisti: "En ymmärrä, mitä te tarkoitatte."
Trenor oli työntänyt tuolin Lilyn ja oven välille. Hän heittäytyi itse siihen ja nojasi taaksepäin katsoen Lilyyn.
"Sanon teille, mitä tahdon: Tahdon tietää tarkalleen, missä te ja minä olemme. Totta vieköön, miehellä, joka kustantaa päivällisen, on tavallisesti paikkansa pöydässä."
Lily kuohahti suuttumuksesta ja samalla hän oli masentunut.
"En käsitä, mitä te tarkoitatte – mutta teidän täytyy ymmärtää, Gus, etten minä voi jäädä puhelemaan kanssanne tähän aikaan —"
"Lempo soikoon, te käytte kyllin rohkeasti miesten asunnoissa keskellä kirkasta päivää – minua kummastuttaa, että te ette aina ole niin riivatun tarkka sopivaisuudesta."
Näiden sanojen raakuus antoi hänelle huumauksen tunteen, mikä seuraa lyöntiä. Rosedale oli siis puhunut – sillä tavalla miehet puhuivat hänestä —. Hän tunsi äkkiä heikkoutta ja avuttomuutta, sääliä itseään kohtaan. Mutta koko ajan toinen puoli hänen olennostaan terästi häntä kuiskaten hänelle hätäisen varoituksen, että jokainen sana ja liike oli punnittava.
"Jos olette tuonut minut tänne herjataksenne —" hän alkoi.
Trenor naurahti. "Älkää puhuko roskaa. En halua herjata teitä. Mutta miehellä on tunteensa – ja te olette leikkineet minun tunteillani liian kauan. Minä en alkanut tätä hommaa – pysyin syrjässä ja pidin radan selvänä toisille veijareille, kunnes te huomasitte minut ja ryhdyitte työhön tehdäksenne minusta aasin – se oli teille helppoa se, liiaksikin helppoa. Siitä hämmennys – se oli teille liian helppoa – te tulitte häikäilemättömäksi – ajattelitte, että voisitte kääntää minut nurin ja heittää katuojaan kuin tyhjän kukkaron. Mutta lempo vieköön – se ei ole puhdasta peliä: se on pelisääntöjen vääristelemistä. Tietystikin minä tiedän mitä te tahdoitte – minun kauniita silmiäni ette jahdanneet – mutta sanon teille, Miss Lily, mitä olette saanut maksaa siitä, että olette saanut minut ajattelemaan näin —"
Hän nousi asettaen olkapäänsä kuin hyökkäysasentoon ja astui Lilyä kohti otsa punehtuen. Mutta Lily pysyi urheasti paikoillaan, vaikka jokainen hermo käski hänen peräytymään Trenorin lähestyessä.
"Saan maksaa?" sammalsi Lily. "Tarkoitatteko, että olen teille velkaa?"
Trenor naurahti jälleen. "Oh. En vaadi maksua rahassa. Mutta on sellaistakin kuin puhdas peli – ja rahan korko ja – piru minut vieköön, jos olen saanut teiltä edes yhtä katsetta —"
"Teidänkö rahanne? Mitä minulla on tekemistä teidän rahanne kanssa? Te neuvoitte minua sijoittamaan omat rahani… varmaankin näitte, etten ymmärtänyt raha-asioista mitään… Te sanoitte minulle, että kaikki oli hyvin."
"Kaikki oli hyvin – se merkitsee, Lily: olette kaikkeen siihen tervetullut osanottaja. Ja kymmenen kertaa enemmänkin. Pyydän vain yhtä kiitossanaa teiltä."
Trenor oli yhä salaperäisempi ja suljetumpi. Ja Lilyn pelästynyt olento tukahdutti hänen olentonsa toisen puolen.
"Minä olen kiittänyt teitä; olen osoittanut, että olin kiitollinen. Mitä te olette tehnyt enemmän kuin jokin ystävä tekisi, tai jokin ottaisi vastaan ystävältä?"
Tämä herätti Trenorin ivahymyn.
"En epäile, että olette ottanut vastaan yhtä paljon ennenkin ja sysännyt pois muut veijarit, kuten te niin mielellänne sysäätte minut. Älkää katsoko minuun tuolla tavoin – tiedän, etten puhu kuten miehen luullaan puhuvan tytölle – mutta, hitto vie, jollette pidä siitä, niin voitte kyllä nopeasti tukkia suuni – te tiedätte, että olen hullaantunut teihin – viis rahoista, niitä kyllä on enemmänkin – jos se teitä kiusaa… Minä olen järjetön elukka, Lily – Lily! – katsokaa suoraan minuun —"
Lilyn ympärillä kohosi nöyryytyksen meri – laine tapasi lainetta, niin että moraalinen häpeä yhtyi fyysilliseen pelkoon. Hänestä näytti, että hänen itsekunnioituksensa olisi tehnyt hänet haavoittumattomaksi – että hänen oma häpeänsä saattoi kauhistuttavan yksinäisyyden hänen ympärilleen.
Trenorin kosketus oli töytäys hänen uinuvaan tietoisuuteensa. Hän peräytyi ylenkatseellisesti.
"Sanoin teille, etten ymmärrä – mutta jos olen teille velkaa, niin maksun saatte —"
Trenorin kasvot punehtuivat raivosta. Lilyn inhon ilmaus oli herättänyt hänessä eloon alkuihmisen.
"Niin – te lainaatte Seldeniltä tai Rosedalelta – ja onnistutte hullaannuttamaan heidät kuten olette hullaannuttanut minut! Jollette – jollette ole jo tehnyt muita sopimuksia – ja minä olen ainoa, joka on jätetty kylmään värjöttämään!"
Lily seisoi hiljaa, jähmettyneenä paikalleen. Sanat – sanat olivat pahempia kuin kosketus! Hänen sydämensä tykytys tuntui yli koko ruumiin – hänen kurkussaan, jäsenissään, toimettomissa käsissään. Hänen katseensa tarkasteli epätoivoisesti ympäri huonetta – se osui soittokelloon, ja hän muisti, että hän saattoi kutsua apua. Niin, mutta entä häväistys – kauhistuttava kielenpieksäminen. Ei, hänen täytyi päästä täältä yksin pois. Siinäkin oli jo kylliksi, että palvelijat tiesivät hänen olevan talossa Trenorin kanssa – ei saanut olla mitään, mikä herättäisi arveluja hänen täältä lähtiessään.
Lily nosti päätään ja suuntasi viimeisen kirkkaan katseen Trenoriin.
"Olen täällä yksin teidän kanssanne", sanoi hän. "Mitä teillä on sanottavaa vielä?"
Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat, vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan. Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen unissakävijän kauhistunut ilme.
"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" – sammalsi hän ja kääntyen Lilystä poispäin hän astui takan luo.
Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen. Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt. Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä ajasta, ja hän huomasi miehen varjon – oliko sen ääriviivoissa jotakin puoleksi tuttua? – mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.
Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella", valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan. Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän oli kerran saanut käsiinsä Eumenideen käännöksen, ja hänen mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien raudankalske kuului hänen aivoissaan… Hän avasi silmänsä ja näki katujen vilahtavan ohi – tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki, mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta – ja hän oli yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. – Yksin! Yksinäisyys häntä pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta puoli kaksitoista – miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa – ja pimeys peloittaisi häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan – sen rumuutta, sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään hänen omaansa.
Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli, jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä, vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.
Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! – He lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille – kun hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä – Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan, niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä avunpyyntöön.