X
Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti hänen synkkiä päiviään.
Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista, hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen tuhlaaminen.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä, jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita, ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.
Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen, joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia, kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä samanlaista elämää kuin hekin – elämää, jossa työn suoritus näytti yhtä synkältä kuin epäonnistuminen – ja tuo ajatus sai hänen myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan; ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan Miss Farishin käteen.
Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden. Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.
Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut. Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.
Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.
Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.
Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa, koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli uusi erehdys.
Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.
Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."
Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen: "Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."
Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.
"Trenorit ovat parhaita ystäviäni – minun mielestäni me kulkisimme kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.
Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut rouva Trenoria tällä hetkellä – sanotaan, ettei Gus tee sitä aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut teille sievän summan viime kuussa."
Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.
"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"
Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.
Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin, ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut) "tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään seurustelussaan hänen kanssaan.
Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta, että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa, joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin – kuten Judy oli hänelle uskonut – Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä. Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus, saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla ensimmäisenä korjaamassa satoa.
Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian toisten vaikutusten tieltä.
Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen – sillä rouva Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.
Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan, joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen ja neron ruumiillinen vastine!
Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus, että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen, jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.
Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää raha-asioissa minua hyväksenne."
Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan tuttavallisuuden osoitukset.
"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin tätini luona – tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."
Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille! Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja pieksän kieltäni – mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä – kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan asemalta?"
Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden hänen otsallaan.
Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän asiat niin, että voimme jutella rauhassa."
"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van Osburghin häissäkin – mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä, että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte mieluummin jotain toista seuralaista."
Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi, mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä Trenorin käsivarrelle.
"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua, niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa, ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."
Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.
"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän tahtonut päästä minusta, Lily?"
Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi aukeni ja sisään astui George Dorset.
Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen, joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.
"No, tässä sitä ollaan taas alkamassa kuusikuukautisia naukujaisia", alkoi hän valittavalla äänellä. "Ei ole hituistakaan eroa tämän ja viime vuoden välillä, paitsi että naisilla on uudet puvut ja etteivät laulajat ole saaneet uusia kurkkuja. Vaimoni on musikaalinen, kuten tiedätte, ja pakottaa minut käymään läpi tämän kurssin joka talvi. Italialaisissa illoissa ei ole asiat niin hullusti, sillä ne alkavat myöhään, niin että on aikaa sulattaa ruokansa. Mutta kun ne esittävät Wagneria, niin täytyy hotkaista päivällisensä nopeasti, ja sen minä saan kyllä tuntea vatsassani. Kappas kun Trenor lähtee aitiosta odottamatta väliverhon nousemista! Oletteko koskaan tarkannut Trenorin syöntiä? Jos olette, niin varmaan ihmettelette, miten hän on elossa. Luulen hänen olevan sisältäkin nahkaa. – Mutta minähän tulin teille sanomaan, että vaimoni toivoo, että tulisitte meille ensi sunnuntaina. Luvatkaa tulla Herran nimessä. Sinne tulee liuta ikävää väkeä – intelligenssia, tarkoitan. Se on nyt hänen uusinta hommaansa, enkä minä tiedä varmaan, eikö se ole vielä pahempaa kuin musiikki. Muutamilla vieraista on pitkä tukka eivätkä he huomaa, kun heille tarjotaan ruokia. Seuraus siitä on, että päivällinen jäähtyy, ja minun vatsani ei sitä siedä. Se Silverton-aasi niitä kuljettaa taloon – hän kirjoittaa runoja, kuten tiedätte, ja Berthasta ja hänestä on tullut hirveän hyvät ystävät. Bertha voisi kirjoittaa paremmin kuin yksikään heistä, jos tahtoisi, enkä minä tahdo moittia häntä siitä, että hän haluaa seuraansa hyväpäisiä vekkuleita; tahtoisin vain sanoa: 'päästäkää minut näkemästä heidän syövän!'"
Tämä omituinen puhetulva saattoi Lilyn loistavalle tuulelle. Tavallisissa oloissa ei Bertha Dorsetin kutsussa olisi ollut mitään hämmästyttävää, mutta hiljainen vihamielisyys oli pitänyt heidät erillään. Nyt Lily tunsi sisäiseksi ihmeekseen, että hänen kostonhalunsa oli hävinnyt. Jos tahdot antaa vihamiehellesi anteeksi, niin anna hänelle ensin läimäys, sanoo malaijilainen sananlasku, ja Lily sai tuta sen totuuden. Jos hän olisi hävittänyt rouva Dorsetin kirjeet, niin hän olisi yhä vihannut häntä, mutta kun ne jäivät hänen haltuunsa, niin hänen kostonhalunsa oli tyydytetty.
Hän lupasi hymyillen tulla toivoen siten pääsevänsä Trenorin tungettelevaisuudesta.
XI
Sillävälin oli lupa-aika päättynyt ja sesonki alkoi. Viidennellä avenuella kulki joka ilta ja yö ajoneuvovirta, joka suuntautui Puiston puoleisiin hienoihin kaupunginosiin, missä valaistut ikkunat ja esiin vedetyt markiisit olivat kutsujen merkkinä. Toiset sivuliikennevirrat leikkasivat päävirtaa vieden ihmisiä teattereihin, ravintoloihin tai oopperaan. Ja rouva Peniston saattoi tähystyspaikastaan yläikkunan äärestä ilmoittaa tarkalleen, kun liikenteen tavallinen humu äkkiä kasvoi Van Osburghien tanssiaisiin menevistä ajoneuvoista tai kun ajoneuvojen lisääntyminen tarkoitti vain, että ooppera oli loppunut tai että Sherryllä oli suuret illalliset.
Rouva Peniston seurasi sesongin kulkua yhtä kiinteästi kuin innokkainkin sen huvituksiin osanottaja, ja päältäkatsojana hän saattoi vertailla ja yleistää paremmin kuin itse osanottajat. Ei yksikään olisi voinut seurata tarkemmin seuraelämän kulkua tai erehtymättömämmin erottaa jokaisen sesongin ominaisia piirteitä: sen uneliaisuutta, sen liiallisuuksia, sen tanssiaisten niukkuutta, sen aikana tapahtuneiden avioerojen lukuisuutta. Hän piti erikoisesti mielessään "nousukkaiden" vikoja joita sukelsi pinnalle joka nousuaikana, ja hänellä oli terävä silmä näkemään heidän lopullisen kohtalonsa, niin että heidän näyteltyään osansa loppuun hän melkein aina saattoi sanoa Grace Stepneylle – ennustustensa kuulijalle – että hän oli tarkalleen tiennyt, miten tulisi käymään.
Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin. Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.
Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.
Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle, täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen. Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi, että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet, joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.
Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin. Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia, jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin, mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.
Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet, joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin. Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen: hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä. Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle, olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?
Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla, vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?
Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena iltana – ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa olivat vapaita – tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.
Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.
"Gus Trenor? – Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä, että hänen vieraansa melkein hätääntyi.
"Ah, serkku Julia… tietenkään minä en tarkoita…"
"En tiedä, mitä sinä tarkoitat", sanoi rouva Peniston pelästynyt sävy vapisevassa äänessään. "Sellaista ei koskaan kuultu minun päivinäni. Ja minun oma veljentyttäreni! En ole varma, ymmärränkö sinua. Sanovatko ihmiset, että Trenor on rakastunut häneen?"
Rouva Penistonin kauhu oli todellista. Vaikkakin hän oli harvinaisen tarkoin perillä seuraelämän tapahtumista, oli hän kuitenkin viaton kuin koulutyttö, jonka mieleen ei koskaan juolahda, että skandaalit, joista hän lukee oppitunneilla, toistuisivat ensimmäisellä kadulla. Rouva Peniston oli säilyttänyt mielikuvituksensa yhtä puhtaana kuin salonkinsa kaluston. Hän tiesi kyllä, että seuraelämä "oli paljon muuttunut"; hän oli keskustellut avioeron turmeluksesta pappinsa kanssa ja oli ajoittain tuntenut kiitollisuutta siitä, että Lily oli vielä naimaton. Mutta ajatus, että jokin skandaali saattaisi kohdata nuoren tytön nimeä, ennen kaikkea, että siihen saattoi yhdistää naineen miehen, oli niin outoa hänelle, että hän oli yhtä hämillään kuin jos häntä olisi syytetty siitä, että hän oli jättänyt mattonsa alas koko kesäksi ja rikkonut jotain muuta taloudenpidon perussääntöä vastaan.
Miss Stepney alkoi ensi säikähdyksen hälvettyä tuntea avaramman ymmärryksen ylemmyyttä. Oli todellakin säälittävää olla niin tietämätön maailmasta kuin rouva Peniston!
Hän hymyili viimeiselle kysymykselle. "Ainahan sitä puhutaan ikävyyksiä – ja varmaankin he ovat paljon yksissä. Eräs ystäväni tapasi heidät toissa iltapäivänä Puistossa – hyvin myöhään, kun lamput olivat jo sytytetyt. On sääli, että Lily esiintyy niin silmiinpistävästi."
"Silmiinpistävästi!" tavaili rouva Peniston. Hän kumartui eteenpäin alentaen äänensä lieventääkseen kauhuaan. "Mitä ne puhuvat? Aikooko hän erota vaimostaan ja naida Lilyn?"
Grace Stepney nauroi kursailematta. "Eihän toki, hyvä ystävä! Hän tuskin tekisi sitä. Se on mielistelyä – ei mitään muuta."
"Mielistelyä? Veljentyttäreni ja naineen miehen välillä? Tarkoitatko sanoa, että Lilyn ulkonäöllä ja avuilla ei osaisi paremmin käyttää aikaa kuin hukata sitä seurustelemalla lihavan tyhmän miehen kanssa, joka voisi melkein olla hänen isänsä?" Tällä todistelulla oli niin vakuuttava voima, että se saattoi rouva Penistonin kyllin rauhalliseksi alkaakseen uudelleen työnsä odottaessaan, että Grace Stepney rohkaisisi hänen järkytettyä mieltään.
Mutta Miss Stepney oli hetken kuluttua taas asiassa. "Sepä se onkin pahinta – ihmiset sanovat, ettei Lily hukkaa aikaansa! Jokainen tietää, että hän on liian sievä ja – ja viehättävä uhrautuakseen sellaiselle miehelle kuin Gus Trenor, jollei —"
"Jollei?" tokaisi rouva Peniston.
Miss Stepney hengähti hermostuneesti. Oli mieluista järkyttää rouva Penistonia, mutt'ei järkyttää häntä hätääntymiseen asti. Miss Stepney ei tuntenut kylliksi klassillista draamaa tietääkseen, miten huonojen sanomien tuojia otetaan vastaan sananlaskuksi käyneellä tavalla, mutta nyt hänen aivojensa läpi välähtivät menetetyt päivälliset ja supistettu vaatevarasto hänen epäitsekkäisyytensä palkkana. Sukupuolensa kunniaksi viha Lilyä kohtaan voitti kuitenkin persoonallisemmat näkökohdat. Rouva Peniston oli valinnut väärän hetken veljentyttärensä kauneuden kehumiseen.