Kotisirkka

"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!"

"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "Minä en huoli siitä, mitä he juoruavat. Minä en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa, mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan heidän panettelustaan!"

Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin lapsi olisi hyväillyt nukkeansa.

"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! – Tahdotteko olla läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta, enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin seuraukset ansioni mukaan!"

"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!" suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit tehnyt. He olivat väärässä."

Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.

"He olivat väärässä", sanoi hän.

"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille. Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! Häntäkö voitaisiin moittia jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!"

Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui toisella puolella.

"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään, isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän. Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!"

"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi! Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani."

"Tunnustusko, isä?"

"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta, osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan."

Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: "Armoton!"

"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle."

"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.

"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät, joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset."

Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi syrjään likemmäksi ystäväänsä.

"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut tyhjillä kuvituksilla."

"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi muutella."

"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä tunnet, kyyhkyseni – "

"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa! Minulla kurjalla sokealla!"

Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.

"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi, hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa."

"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla, "miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi, viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala, kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!"

Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa vastaus.

Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä; ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin sade kesällä.

Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä ympärillä.

"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini on. Todellisuudessa on!"

"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki."

Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku vaimon syrjään.

"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti, kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?"

"En minä."

"Kuka sitten?"

Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.

"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt luottaa, voinko?"

"Voit, Bertha, voit!"

"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on – minun hyvä, armas isäni – ja kerro mitä näet."

"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen lohdutusta, Bertha."

"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. – Jatka."

"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön, miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen harmaata päätänsä ja siunaan häntä!"

Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi hänen harmaan päänsä vasten rintaansa.

"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea, mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!"

Kalebin liikutus oli sanomaton.

"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi. Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!"

Kaleb kykeni vihdoin virkkamaan: "Minun Berthani!"

"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä aavistanutkaan!"

"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoi

Kaleb parka. "Hän on kadonnut!"

"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on tallella – teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on tässä – tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa. Enkä minä enää ole sokea, isä!"

Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.

"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?"

"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä."

"Hän ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista hänestä?"

"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa, Bertha?"

Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.

"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni", sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?"

"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti."

"Tie – tie – tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista, rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä."

Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.

"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi! aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu askeleita ovelta – sama astunta, Bertha, eikö niin! – ja nyt!" —

Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.

"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko.

"Kaikki!"

"Onnellisesti?"

"Niin on!"

"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne jotakin senkaltaista?" kysyi Pirkko.

"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?" – lausui Kaleb vavisten.

"Hän elää!" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen niitä riemuisesti. "Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne terveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi elävä, rakastava veljesi, Bertha!"

Kunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen kyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen toisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui puoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä, ja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan tarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua hänen sykkivää sydäntänsä vastaan!

Ja kunniaa käellekin – miks ei! – kun hän kiiruhti esiin maurilaisen palatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle, juurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa!

Sisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen, kun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. "Katsokaa, Juho!" virkkoi Kaleb riemuiten, "katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta Etelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja lähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!"

Ajuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen kasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä.

"Edvard! sinäkö se olit?" kysyi hän.

"Kerro hänelle kaikki!" huusi Pirkko. "Kerro hänelle kaikki, Edvard, äläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään itseäni hänen silmissänsä."

"Minä se olin", lausui Edvard.

"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?" virkkoi taas ajuri. "Oli muinoin rehellinen poika – kuinka monta vuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä todistuksia, joihin luotimme? – hän ei olisi niin tehnyt."

"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle", virkkoi Edvard; "hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta kuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette minua."

Levottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri:

"Niin! Se on oikein. Minä kuulen."

"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana", lausui Edvard, "rakastin minä – ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin nuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä tahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä."

"Sinä!" huusi ajuri. "Sinä rakastit!"

"Niin", vastasi toinen. "Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin, ja nyt olen varma siitä."

"Jumala varjelkoon!" lausui ajuri. "Tämä on kauheinta kaikesta."

"Palasin uskollisena hänelle", virkkoi Edvard, "voitettuani monet vaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari peninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut ja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä soimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta. Toivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja vaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni ja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni vapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen läsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin tuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä. Te ette arvannut mitään, eikä – eikä hänkään", osoittaen Pirkkoa, "ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä ilmaista minut."

"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen takaisin", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo Edvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; "ja kun hän sai tietää hänen aikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä hänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja kömpelö mihinkään teeskentelyyn – hän on yleensä kömpelönlainen", sanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien – "salatakseen jotakin. Ja kun hän – minä, näet, Juho", itkeä nyyhkytti pikku vaimo – "kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut hänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet naimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi; ja kun hän – jälleen minä, näet, Juho – kertoi, etteivät he vielä olleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa tytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä hänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi pelkästä ilosta; silloin hän – jälleen minä, näet – sanoi tahtovansa esiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt, ja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että mitä hän – jälleen minä, Juho! – asiasta sanoi ja ajatteli, oli oikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho! Ja heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff ja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku vaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta – jos se asiaan kuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli tässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja sydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja morsiamelle.

Rehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että hän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä viittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin ennenkin.

"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet kuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin jotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut pahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla; mutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä, ja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja väärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka voit ajatella niin!"

Voi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea hänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi.

"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista. Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?"

Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.

"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho, ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi, niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho, ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka huomenna pääsisit kuninkaaksi."

"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni."

"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi, että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi."

Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka melkein liian myöhään.

"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä, jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin Jumalalta rukoilin – olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle, koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua muualle!"

Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.

Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin se olisi ollut jotakin juotavaa.

Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.

"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton. "Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin tähdellinen tehtävä tänä aamuna."

"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä puhettakaan."

"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.

"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle puheelle."

Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!

"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä."

Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.

"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte tämän tuleen? Kiitoksia."

"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä", lausui Edvard.

"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä unohtava", virkkoi May punehtuen.

"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?"

"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies.

"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille onnea!"

"Kiitoksia!"

"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.

Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista, jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi, jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-, kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.

Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta, koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa. Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin, kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan, aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja käski heidän jättää hänet rauhaan – sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala varjelkoon! ei mitään! – hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi: "Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä kankean kuin piispan hiippa.

Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä; mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.

Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko – tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei haittaa – rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä, vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen mukaan sangen hyväntahtoinen mies – mutta sivistymätön, ystäväni, hyvin sivistymätön!

En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En! enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut suurin vahinko.

Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen loppuun saakka.

Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin äkkiarvaamatonta.

Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?" tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:

"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse tarvitse kakkua, te söisitte sen."

Tämän sanottuaan hän lähti pois.

Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette. Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella ja ilolla.

Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen mytty kainalossa.

"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät ole rumia."

Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui sisään.

"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle! olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle. Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!"

Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!