Runoelmia 2

Syysyöllä

 
Kas, kuinka kauniisti
Välkkyen vilkkaasti
Tähdet taas tuikkivat,
Taivaalla tanssivat.
 
 
Tuolla on toivoa,
Rauhaa ja riemua.
Täällä vaan vaivoja,
Tunnonkin tuskia.
 
 
Tuonnepa toivosin,
Matkata mielisin,
Voimat kun kannattais,
Kurja kun siivet sais.
 
 
Kas, kuinka kauniisti
Välkkyen vilkkaasti
Tähdet taas tuikkivat,
Taivaalla tanssivat.
 

Orja-tytön laulu

 
Nyt aurinkokin armainen
Taas nousee taivahalle,
Ja kastehelmi kaunonen
Välähtää hopealle.
Oi, miksi vainen minulle
On olo raskasta?
Ken loisi orjatytölle
Vaan hautaa hiljaista?
 
 
Oi, riemurinta käkönen,
Sa syystä helkyttelet,
Kun ilman piirit, miekkonen,
Vapaana vaeltelet.
Ja vapahana immelle
Sa kukut sulhaista.
Oi, kuku orjaneidolle
Vaan hautaa hiljaista!
 
 
Nyt luodut kaikki heräjää
Taas elon nautintoihin,
Ja ilon sävel heläjää
Jo kauas laaksoloihin.
Mut mielessäni kolkolle
Vaan tuntuu. – Suloista
Jos tietäis orjatytölle
Se hautaa hiljaista!
 

Öinen huokaus

 
En Luojaltani anele
Ma kunniata, valtaa.
En rikkautta rukoile,
Voin köyhyyttäkin kantaa.
 
 
Mik' onkaan onni maailman?
Vaan kupla vetten päällä,
Mi häilyy hetken muutaman,
Mut särkyy myrskysäällä.
 
 
Vaan tää on harras pyyntöni:
Luo mulle nöyrä mieli.
Tee lempirikkaaks rintani
Ja vilpittömäks kieli.
 
 
Ma lakkaamatta horjahdan
Nyt synnin hetteheille.
Suo voimaa, että kiiruhdan
Taas siveöiden teille.
 

Kirje entiselle ystävälleni

 
Vaikk' aika muuttuneena
Nyt vastahani käy,
Elooni suuttuneena
En sittekään ma näy.
En etsikkään ma rauhaa,
En tyyntä toivokkaan.
Kun elon myrskyt pauhaa,
Ma nauran vaan.
 
 
Kas ystävitten mielet
Kuink' onkin muuttuneet!
Myös parjaajitten kielet
Ei okaa puuttuneet.
Ma isieni maata
Tok' lemmin ainiaan.
En valittaa siis saata,
Oon vaiti vaan.
 
 
Oil mulla muinoin kulta
Noin sievänlainenkin.
Oil myöskin lemmen tulta
Ja olis vieläkin.
Nyt yksinäni tulla
Saan illan kuutamaan.
Ei tuskaa tuosta mulla,
Ma laulan vaan.
 
 
Kun vanhempani kuoli
Ja maahan mullattiin,
Silloinpa raskas huoli
Poveeni painettiin.
Oi äiti armas! Kenpä
Sun sais unohtumaan.
Ma voisinkohan? Enpä;
Ma itken vaan.
 

Etsi valoa! ²

 
Etsi, etsi, suomalainen,
Järjellesi valoa!
Järki, miss' on siveellinen,
Siin on elo jaloa.
 
 
Guttenbergin keksintöä
Pidä aina arvossa.
Monta hyvää mietintöä
Löydät usein kirjassa.
 
 
"Mitäpä ma huolisinkaan
Viisauksista maailman.
Järkeni, – jos tylsä onkaan. —
Antama on Jumalan."
 
 
Näinkö mietit? Mutta muista:
Monta viittaa varmemmin
Erhetysten erämaista
Kotiin johtaa suoremmin.
 
 
Monestapa kukkaisesta
Mehiläinen metensä
Valmistaa, ja pisaroista
Meret saavat vetensä.
 
 
Valistushan kaikkialta
Harhaluulot hajoittaa,
Luonnon voimain vallan alta
Sua irti johdattaa.
 
 
Etsi, etsi, suomalainen,
Järjellesi valoa!
Järki miss' on siveellinen,
Siin' on elo jaloa.
 

Provessori metsästämässä

 
"No niin, no niin, nyt metsähän!
On raikas syksyaamu
*Heu, Phylax!* Jospa mennähän;
Jo poistuu kuunkin haamu.
Ei kuolemaks oo retki tää,
Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"
 
 
Jo loistaa rusko pilvestä,
Ja metsätorvi raikuu:
"Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä
Noin kalliotkin kaikuu;
Ja raitis, raitis on nyt sää,
Ei kuolemaks oo retki tää.
 
 
"Hau, hau", nyt kuuluu metsästä
Ja jänis vilahtelee:
"Pang, pang", myös paukkuu pyssystä,
Ja savu tuprahtelee.
"*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi,
Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!
 
 
Ei ollut tämä tepponen
*Diana*-immen ilkku.
Oon itse lyhytnäkönen
Ja *Phylax* – se on nilkku.
Niin; tässäkö nyt viivytään,
Vai karhujako etsitään?
 
 
Istunpa kuusen juurelle,
Sen huminata kuulen.
Se kelpo metsämiehelle
On luvallista, – luulen,
Ja raitishan on vainen sää,
Ei kuolemaks' oo retki tää.
 

Maljan ääressä

 
Ken eloni taivaalta varjon,
Tuon synkeän, pois tavi? Ken?
Maan päällä niin paljon, niin paljon
On aihetta murheesehen.
Mut saatua maljani täyteen
Sen pohjahan ryypiskelen.
Näin murheet kuin kiitävän höyteen
Keveiksi ma lieventelen.
 
 
Ma maljasta onnellisuutta
Ja intoa, riemua juon.
Oi, siitäpä unhetta uutta
Jo ammoin ma tuskille tuon.
Näin varjot, jos kuinkakin tummat
Luon purppura loisteesehen,
Ja taivahan ihmeet ja kummat
Ne laskeikse maljasehen.
 
 
Jos ystävät joskus mun pettää,
Ma maljasta ystävän saan.
Mua krouvarit häijyt kun kettää,
Suon anteeksi heillekin vaan.
Ma riemulla rintaani vasten
Jo sulkisin maailmankin
Ja mielellä hiljaisten lasten
Ma kärsin sen kurjuudetkin.
 
 
Kun ihmiset toistansa kalvaa,
Ma maljaani tyhjentelen.
Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa,
Ma lauluja luurittelen.
Jos rikkaana oisin, ma muille
Tuon heittäsin rikkauden.
Muun kaiken ma soisinkin heille,
Pait kultani muiskuja en.
 
 
Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää.
Ma tuostako huolehtimaan?
En; montapa murheista ylkää
Sai malja taas riemuitsemaan.
Näin ruusujen maata ma kuljen
Ja maljaani kallistaen,
Ma murheilta rintani suljen
Vaan taivaista haaveksien.
 

Ikävöitsevä

 
Istun rannan kivellä ja itken ikävääni,
Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.
 
 
Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni.
Rintaa polttaa, viluttaa, – et jää sa mielestäni.
 
 
Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani,
Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?
 
 
Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen,
Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.
 
 
Sitte riensit toisaalle… Voi toki ystävääni!
Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.
 

Vapaudelle

Vapautt' ääneni soi

Vapaus, vapaus, oi!

P. C

 
Oi, vapaus, perintö taivahasta
Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
Sa alkuasi olet Jumalasta,
Siks polviani sulle notkistan.
Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin,
Ma onnellisna sittäik' olla voisin,
Kun johtajanain vaan on vapaus.
 
 
Vapaus miettiä ja toimiskella,
– Ei hurjain teitä rientää raivona, —
Ja aattehet myös julki lausuella,
Kun totuus niissä vaan on pohjana.
Niin, – tyhmät vainen kauhistune niitä,
Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä
Ei murru miehen miel', ei rohkeus.
 
 
Oi vapaus, sa lahja taivahasta,
Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
Sa alkuasi olet Jumalasta,
Siks polviani sulle notkistan.
Jos auringonkin valotta ma oisin,
Niin onnellisna sittäik' olla voisin,
Kun johtajanain vaan on vapaus.
 

Miksi en?

 
Lintu pieni, lehdon puulla
Riemut sulla riittää.
Yhätippä laulusuulla
Kieles Luojaa kiittää.
 
 
Armahasi hempeyskö
Sulon sulle kantaa,
Vai tuon lehdon viileyskö
Ihastusta antaa?
 
 
Miks' en saattais minäkin näin
Laulaa linnun lailla;
Vei tieni vaikka minnepäin,
Mitä oonkaan vailla?
 
 
Kai'u toki kanteleeni,
Kai'u hartahasti
Ihanuudest' isänmaani
Kuolohoni asti!
 

Lintunen

(Suomennos)

 
Lauloipa pieni lintunen
Peitossa hongikon.
Hän päivän pitkän laulellen
Viel' uupumatoin on.
Puun korkehimman latvahan
Hän istui; – loistoa
Tuon aurinkoisen laskevan
Hän mielii katsoa.
 
 
Metsässä synkät alhot on
Ja puita taajahan.
Siell' ampuja käy armoton,
Ku tähtää tarkkahan.
Hän vaanii, ryömii, kurkistaa,
Hän hiljaa hiipiilee;
Korkeinta puuta katsastaa:
Eihän se mitään tee?
 
 
Vaan lintu pieni lauleli
Suv'illan ruskossa.
Hän Jumalata kiitteli
Vapauden riemussa.
Hän lauloi, eikä tietänyt,
Kuin kauaks' äänens' soi,
Kun kiivas luoti lensi nyt
Ja surman hälle toi.
 
 
Mit itket? Suotta kyynele
Nyt on. Ken auringon
Loistossa laulaen kuoli, se
Elää, vaikk' kuollut on.
Suv'illan kirkkaan sulohon
On kuolo herttainen.
Kun silmä tähtää valohon
Laulaja miekkoinen!
 

Keväällä vuonna 1882

 
Oi, kevätpäivää helteistä!
Jo lähtee jäätkin järvistä,
Vaan rinnastain ei lähde jää,
Voi, mistä tulle tää?
 
 
Nyt kevättäkö sille ei
Siis joudukkana? Kenpä vei
Sen lämmön, ruusut herttaiset
Ja runsaat toivehet?
 
 
Sen, Helmi, sinä tiedät kai,
Sun tähtes mulla talvi tai:
Sun kylmyytes mull' ankaran
Loi roudan rintahan.
 
 
Ja sitäpä ei sulamaan
Yks' aurinko saa konsanaan.
Vaan kaksi sais sen aikahan:
Nuot silmät armahan.
 

Epigrammeja

I

 
"Niin runsaasti kuin merten rannalla
On santaa, syntiä on tunnolla
Myös meidän pastorin", näin hoetaan.
Se parjausta on, sill' eihän hällä
Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.
 

II

 
On Pirjo-eukolla taas hampahat,
Näät ihko uudet, vaikka – irtonaiset.
Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko
Vaan siitä, ettei enää hampaissansa
Nyt kukaan taida pysyä. Voi toki!
 
 
On Pirjo-eukolla myös tukkakin,
Näät pulska, paksu, vaikka – irtonainen.
Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko
Vaan siitä, ettei enää tukassansa
Nyt Jonas-vaari pysykkään. Voi toki!
 

III

 
Ma tuot' oon usein miettinynnä, miten
On "pitkät kynnet" tullut varkahalle.
Nyt Darvin-ukon opista se selvä
Kuin päivä onkin, mitenkä ja miksi
Ne ovat muodostuneet sellaisiksi:
Näät, "taistelussa olemisesta."
 

IV

 
Morsiant' ystävyksen älä moiti sa sulhonsa kuullen.
Nurjaa mieltäpä tää i'än kaiken kohtaasi kantaa:
Sulhona suuttuvi hän, parjanneen syyttä sun luullen,
Naineena sen vuoks, ett' olit lausuillut hälle totta.
 

V

 
Liisa.
"Ma pelkään, – luulen"…
Pekka.
"Mitä?"
Liisa.
"Jos … vaan … te … suutelette."
Pekka.
"Oi, pelkäättekö sitä?"
Liisa.
"En tiedä… Koetelkaatte!"
 

VI

 
Se ihme oli meidän Pertin vai:
Hän viinaa joi, vaan vesitaudin sai.
 

VII

 
Niin… Aini-ryökinällä soitantoon
On oivat lahjat synnyinnältänsä;
Ja kykyänsä myöskin jokapäivä
Hän paremmaksi saada koettelee:
Hän suutansa, näät, yhä soittelee.
 
 
Ikävöitsevä.
 
 
Wienosti. Kansal.
 
 
[Nuotit]
 
 
Is-tun ran-nan ki-vel-lä ja it-ken i-kä-vää-ni
 
 
[Nuotit]
 
 
Mur-he-miel-lä hai-ke-al-la kai-paan ys-tä – vää-ni.