Tarina nenäliinasta
Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista, viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe valtiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi iloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun höysteeksi kerrottiin pieniä juttuja.
"Ensi kerran kun hänet näin", sanoi ruununvouti, "ei hän vielä ollut päässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin ratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, – hänen asemansa kunnassa – tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän ääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista, paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario Ben oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman tukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä – tietysti. Mutta parhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti ja arvokkaasti.
"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea kirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina ympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli tärkätty".
Ruununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä hänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa.
"Se oli siihen aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkään tarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä nenäliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella edes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja siinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä minä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein siellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain sanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot.
Mutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään puhunut: hänen vaimonsa.
Häntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli olemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni.
Hän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan, raamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23 vuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin oli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan seassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä hiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, – vapaaehtoista, uutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin hän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä siihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan. Hän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin käsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä nöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei mitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet säätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin puoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka sitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin yhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista selvemmin oli huomattavissa.
Kaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat suuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja keskuksena kaikessa oli hänen miehensä, – "isä", kuten hän häntä nimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin, tarttuipa palkollisiinkin.
Harvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään oli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan mitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi olleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä.
Hän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on arvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on vaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että aina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei kukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus nähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa mieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen luonteen, mikä hänellä oli.
Hänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli synnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti tunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa ristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan tarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin täytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi heikkohermoiseksi tullut.
Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi korkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde – niin vapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta – oli raitis ja turmeltumaton, ja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä ikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan kysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto tuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut kysymykseen minkätähden. "Per sen niin tahtoi", siinä oli kyllä.
Miehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko hänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät.
Siten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa perästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun säätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty hopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu; ketä varten tuo komedia olisi ollut?
Hän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta työssään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa ijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä mieheksi ja vaimoksi.
Vaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies ei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson; mutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se, minkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he eivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he eivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin yksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään pelot.
Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen pukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen yksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle ei mikään voinut tulla kyllin hyvää.
Ja tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista olennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta joita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat.
1885.
Fairbrookin kapakoitsija
Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja tänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä hänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti.
Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä. Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta hänellä oli "älyä".
Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo tuota tupaa ajatellessaan.
Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja. Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.
Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan kadehtinut.
Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena, että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon, että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.
Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa – ja humalassa hän oli kerran aamu- ja kerran iltapäivällä – vannoi hän, että hänen rouvansa oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee, ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.
Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi – ainakin ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.
Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner saa nähdä!
Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, – tiesi kyllä, että hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji. Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän tunsi ihmisluonnon.
Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen, jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.
Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.
Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli järjestetty näiden perusaatteiden mukaan.
Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä, kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta, tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.
Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina oleskeli, ja jossa hänen rouvansa – hän ei koskaan sanonut vaimoni – seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, – oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.
Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.
Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta, täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!
Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän vaihtelevaisuutta, – ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan, niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.
Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat, etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.
Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään, taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.
Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.
Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan Fairbrookin miehissä.
Mutta nyt olivat – kuten sanottu – Tom Millnerin päivät päättyneet. Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja – kuten näytti – hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.
Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.
Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois. Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.
Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja talvilakkeihin.
Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.
Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.
Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.
Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin. Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous, pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa; se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.
He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema, mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom – heidän seuransa sydän – oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.
Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.
Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman mielensä mukaan.
"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös, "ei totta tosiaankin … ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa kulkussani. En saa mitään alas… Kun ajattelee tätä kuolemantapausta! Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän oli meistä kaikista", – tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta nurkasta kuului nyyhkäys – "mutta niin se on: sitä tietä meidän kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena… Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut – ei koskaan enää!
"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! – Jos emme tienneet, mikä mies Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää… Minä en voi, minä en voi." – Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. – "Tämä on enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte."
Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.
Ja ääneti he lähtivät sieltä.
Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi, tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului – uusi aika, jota he eivät voineet ymmärtää.
1886.