Allen. Näkeehän sen jokainen selvästi.
Moonika. Eipä näe toivoakseni.
Allen. Eikä se juuri hauskaa ole.
Moonika. Tahdotteko pistellä?
Allen. Tahdonko minä – ? En, en kiitoksia, onhan sillä tosin omat tulonsa silläkin.
Moonika. Vai niin, – tuo oli kai kehumiseksi!
Allen. Kun joku on minulle ystävällinen, niin tiedän minä, että se tapahtuu minun itseni takia.
Moonika. Niin te vaan luulette.
Allen. Rouva Moonika!
Moonika (tulee esille). Minä olen valmis.
Allen (nousee). Se ystävyys, se kohteliaisuus ja auttavaisuus, jota te ja teidän rakastettava perheenne olette osoittaneet minulle, minulle —
Moonika. Vanhalle apulaisopettajalle.
Allen. Homehtuneelle kirjatoukalle —
Moonika. Kummitukselle —
Allen. Josta ei ole enää mihinkään —
Moonika. Noh?
Allen. On syvästi liikuttanut minua.
(Istuu taas).
Moonika, Tuon hän nyt on sanonut senkin seitsemän kertaa – mutta sitte hän Jumalan kiitos menee tiehensä. Hän ei pääse sitä pitemmälle.
Allen. Olette kai huomannut, että minä usein olen katsellut teitä salaisella tarkoituksella.
Moonika. Olette niin, tarkoitus on ollut ja pysynyt salaisuutena.
Allen. Jos minä uskaltaisin?
Moonika. Mitä nyt sitte?
Allen. Minulla on tuhat kolmesataa eläkkeenä.
Moonika. Aikookohan ukko lainata rahaa?
Allen. Lankoni Grönström lainaa minulle vielä toisinaan muutamia kollegiantiansa.
Moonika. Grönström?
Allen. Taloni on kunnossa ja velkoja ei ole.
Moonika. Taivahinen – eikös se ukko ole kosiotoimissa!
Allen. Jos vaan uskaltaisin, rohkenisin —
Moonika. Sanokaa pois vaan – minuako te tahtoisitte?
Allen. En millään muotoa, hyvä rouva Moonika.
Moonika. No, sepä oli ikävä seikka, sillä minulta olisitte te saaneet —
Allen. (hämmästyneenä). Suostumuksenko – ?
Moonika. Ette – vaan rukkaset.
Allen. Mikä onni!
Moonika. Mitä sanotte?
Allen. Näyttää siltä, kun teidän sisarenne, neiti Sally – ehkä —
Moonika. Sally? – No, siitäpä tulisi soma pari!
Allen. Sanokaa vaan jotakin rohkaisevaa.
Moonika. Onko tässä nyt semmoisiin aikaa? Grönström niinhän te sanoitte?
Allen. Kuinka? Jahaa, niin oikein.
Moonilta. Ja hän lainaa teille kollegiantia; mitä rahaa ne ovat?
Allen. Ne ovat poikia, jotka lukevat matematiikkiä.
Moonilta. Ja tuo Grönström – on siis matematiikin dosentti? On teidän lankonne?
Allen. Aivan oikein.
Moonika. Ja siitä ette ole sanonut sanaakaan, nyt kun minun sisareni poika – Eevan poika – suorittaa ylioppilastutkintoa? Eikö teistä se tutkinto ole minkään arvoinen.
Allen. Tietysti, rouva Moonika, se on suurestakin arvosta. Siitä ja sen oikeasta käsityksestä riippuu usein ylioppilaan koko tulevaisuus. Kun vielä sen lisäksi pitäisi saataman apuraha, vieläpä suuri apuraha. Minulla on ollut kaksi onnellista päivää elämässä, näin vanha kuin olenkin. Silloin kuin ensi kerran pääsin ripille oli toinen, ja ylioppilaaksi tullessani oli toinen.
Moonika. Mutta Akselille ette soisi samaa onnea, Ette puhu mitään siitä, että pahimman aineen tutkija on teidän lankonne! Mutta minun langokseni aiotte pyrkiä. Ei, ei siitä lankoudesta tule mitään, ellette heti suoriu matkalle. Ehkä on vielä aikaa, sillä matematiikin piti tulla viimeiseksi – Matkaan heti puhuttelemaan lankoanne ja sanomaan pari sanaa Akselin hyväksi.
Allen. Mutta hyvä rouva Moonika —
Moonika. Tuossa on hattunne. Ja sanokaa herra Grönströmille, että me kyllä osaamme hänen ainepahasensa, vaikka enemmän pidämme huolta latinasta, kreikan ja hebrean kielistä, jotka ovat jotain. No, niin, tietysti olette kohteliaampi puheissanne kuin me tässä.
Allen. Rouva Matematiikissa —
Moonika. Niin, niin, kaksi sivua on yhteensä enemmän kuin kolmas sivu, mutta ellette saa minua puolellenne, ei meistä kahdesta ja Sallystä tule koskaan kolmiota, sen minä takaan.
Allen. Minä lähden ihan lennossa. —
Moonika. Niin, lentäkää, lentäkää. Ja odottakaas. Nähkääs jos se herra Grönström tyytyisi pieniin illallisiin lankonsa ja meidän seurassamme, niin, sanokaa hänelle, että täällä on eräässä kaupungin loukossa muuan vanha eukko, joka kernaasti sulkee koko maailman syliinsä, jos hänen sisarensa pojalle vaan käy hyvin tänään, mutta joka tulee ihan hulluksi, jos Aksel saa huonon todistuksen matematiikissa.
Allen. Muistetaan sanoa – Ja sitte rouva Moonika, onko minulla toivoa —
Moonika. Hyvästi, hyvästi!
(Työntää hänet ulos peräovesta.)
Allen (kohtaa Maalinin ovessa). Kaikkein nöyrin palvelijanne (menee).
Maalin. Kaikkein nöyrin palvelijattarenne. (Moonikalle.) Siinä hän sai jäähyväissanan, melkein yhtä pitkän kuin täällä olonsakin! Ei, mutta, täti olettehan te muuttanut pukua —
Moonika. Mitäs tehdä! Täällähän se istui koko puolituntisen. Ja sitte hän on niin likinäköinen, se äijä paha! Hän on nyt menossa täyttä vauhtia. Kas sepä hyvä! Sallykin on muuttanut vaatteita.
Sally (tulee juhlapuvussa). Mitä Allen haki, kun viipyi niin kauan?
Moonika. Herra tiesi mitä se lateli, puuta ja heinää. Onko kahvi kunnossa? Jes – sehän on totta! Niin hän kosi.
Sally. Siunatkoon! Ketä?
Moonika. Etkö sinä pane mitään päähäsi? Ketäkö? Sinua, Sally kulta. Onneksi —
Sally. No, voisit sinä puhua asiasta vähän toisella tavalla.
Moonika. Onneksi! Hän on Grönströmin, matematiikin dosentin lanko.
Sally. No, mitä sinä vastasit hänelle?
Moonika. Vastasin? Käskin hänet heti lähtemään —
Sally. No, – sepä kummallista! Kysymättä minulta mitään?
Moonika. Hänen piti kiiruhtaa konsistooriumiin puhuttelemaan —
Sally. Pappiako?
Moonika. Ei – Grönströmiä, tietysti, niin että Aksel saa korkeimman arvolauseen.
Sally. Entäs kosiminen?
Moonika. Tatatata! Huomenna, huomenna, kuka tässä nyt semmoisissa joutaa huolimaan? Eevan sisar ei saa olla Eevan tytär. Loruja muutenkin koko juttu, emme me kaksi nyt vanhoilla päivillämme enää eroa toisistamme.
Sally. Mutta kuitenkin rakas Moonika.
Moonika. Kutsu minua nyt vaikka Zoonikaksi; suoraan minä puhun. Nyt menen ja panen myssyn päähäni. Huomenna Sally-kulta! Kenellä tässä nyt on tänään aikaa! (menee).
Sally (Maalinille, joka nauraa). No niin, ehkä hän on oikeassa. Voi hyvänen aika, leivokseni! (Menee).
Maalin (puuhaa kahvipöydän ääressä). Miten minun nyt pitää käyttäytyä hänelle, se on pääkysymys. Ei lapsuuden tavat nyt käy laatuun, mutta jos en ole ystävällinen, niin hän varmaan pahoittaa mielensä. No niin, se saa riippua hänestä itsestään. Jos hän on tyyni nähdessään minut, sitte pysyn minäkin yhtä rauhallisena, mutta jos hän tulee oikein kovasti iloiseksi sille – Jos hän todellakin ihailee minua, tietäisin minä vaan olenko minä toisinaan innostuttanut häntä ahkeroimaan, hankkinut hänelle loistavan voiton – ? Mutta eihän minun sovi syleillä häntä – ja suudella – No kädelle sopii, tietysti.
Sally (hiipii sisälle tuolinpeite kädessä). Kuuleppas Maalin! Tuolin hinnan olemme me jakaneet, mutta tämän minä olen salaa ommellut, Moonikan alinomaa hätyytellessä Akselia. Koska tuoli nyt on koristettu ja kaunis, niin pannaan tämä tyyny sinne kanssa, mutta pidä huolta siitä ettei Moonika saa nähdä sitä ennen Akselin tuloa. Hyvästi siksi! (Menee).
Moonika (tulee ja ottaa tuolinpeitteen erään akkunan loukosta). Maalin kultaseni! Tuolin hinnan olemme jakaneet, Sally ei suostunut muuhun. Mutta tämä tyyny on minun tekoani. Pane se nyt tuolille, mutta älä suinkaan anna Sallylle vihiä siitä, sitte se raukka menee ihan mielipahaiseksi. Mitä sinä naurat?
Maalin (tyyny kumpaisessakin kädessä). Oletteko nähnyt kummempaa, täti?
Moonika (huutaa suuttuneena). Sally, Sally! Sinä ilkimys! (Sally tulee.) Kuinka sinä kehtaat salaa täällä kyhäellä lahjuksia.