*****
Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.
Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta, lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886 hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.
Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin, Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4 kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä, Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.
Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä. Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori, kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi pian vilkkaaksi. – Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos! Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?
– Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.
– Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin. Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu? kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin. No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni. Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis, hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.
– Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin kanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme ilomme. – Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen; te voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja palatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi niiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin: Jumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät. Mutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä en ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista suomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän purskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta, Myöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä kotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin iloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut maapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon iloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua siunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän tuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni matkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä. Ainoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että hän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa muuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se liikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani näin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä tunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. —
Kun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran Suomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve. Vaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka on verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta, kesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat, ettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan terveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa lähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun hän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin pohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen voimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän laskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa kurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka muun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan lääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli ollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä edes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli ystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,49 joka näki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien, tullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä viimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä, hänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi Josef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja. Päivä oli 6:s huhtikuuta 1893.
Kun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun, vietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset: Albert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut kuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario Hans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut Parisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori Wecker, t: ri Duchatelet y.m.
Kuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten vahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä alkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä levottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen, tasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.
*****
Antellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden hänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin sivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen olen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja hänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä omaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa, mutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat käytettäväksi.
Tietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti testamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään on tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista suuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi (nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000 Muinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen, jääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita. Ilmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen ohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan, selvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus, jonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa oma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea tarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä muitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus Suomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi. Vaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä kohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän laski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle, sillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen lisääntymisen. – Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus puolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä työtä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi mitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa. Määrätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan suuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli hänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen kandidaattina – huomaa! isän eläessä – oli Tukholmassa, oli hänellä käytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle liian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin hän johtui mainittuun määrään, 8,000: een. Muuten hän mietiskeli seuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla niinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia, jotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on mahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä kärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä ei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään. Keväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti selvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. – Merkille pantava on, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti isävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää kohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto se kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan stipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa varmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä kodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.
Antell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä isänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna sinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen arkkuun. Kesäkuun 1 p: nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut vieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta ylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja edelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle (Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen. Kun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin virsi "Nu tystne de klagande ljuden", rovasti Joel Heikel siunasi vainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja oli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa esitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin seuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:
– "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta, jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä täältä tämä totuus mukanamme elämään!" —
Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg, rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A. Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren, Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on Vaasan entisten olojen tuntija.