*****
Oltuaan lukuvuoden Porissa, jossa tietääksemme hänen kirjallinen toimensa supistui muutamiin sanomalehtikirjoituksiin ja jonkun esitelmän pitämiseen, ja vietettyään kesän äitinsä luona Sotkamossa Castrén syksyllä 1866 tuli Helsinkiin harjottaakseen opintoja filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Valitettavasti hänen varattomuutensa kuitenkin esti häntä pitemmälti antautumasta siihen työhön. Pian näet olivat vähäiset säästöt kotiopettajapalkkiosta lopussa, ja "toiveet turvallisesta taloudesta lukuvuoden aikana", hän mainitsee eräässä kirjeessä, "hukkuivat porilaisiin vararikkoihin", lehtori C. G. Borg kehotti häntä sentään jäämään kevätlukukaudeksikin yliopistoon kuvitellen hänelle mahdollisuuden saada notaarinvirka talollissäädyssä valtiopäivillä. Sihteeri oli kumminkin edeltäkäsin luvannut paikat toisille. Silloin Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa köyhien ylioppilaitten tapaa ja lainata rahaa yksityisten suosijain takausta vastaan.
Miten taloudelliset huolet Castrénia painoivatkaan, hän kuitenkin tällä ajalla kirjoitti historiallisen tutkimuksen, joka alkuaan vain oli aiottu tiedekunnalle esitettäväksi palkintokirjoituksena, mutta sitte huomattiin ansaitsevan tulla painetuksi. Joululomalla, talvella 1866 – 67, hän näet sepitti "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650 – 1750", joka painettuna (1867) käsittää 108 sivua. Alkulauseessa hän sanoo ensin ajatelleensa kirjoittaa koko Pohjois-Pohjanmaan historian, mutta sitte rajottaneen tehtävänsä, syystä että Kajaanin lääniä koskevat lähteet olivat täydellisimmät. Kirja oli tulos tutkimuksista Kajaanin, Oulun, Vaasan ja Senaatin arkistoissa, ja huomaa tästä kuinka Castrén ahkerasti oli käyttänyt väliaikansa tieteelliseen työhön. Teoksesta, jossa m.m. ensi kerran puhutaan Affleckista, joka nykyaikana on tullut runollisenkin käsittelyn alaiseksi, julkaisi K. F. Ignatius (K. Kuukauslehdessä 1868) suosiollisen arvostelun, mainiten loppupäätelmänä, että se oli "miellyttäväinen ja arvokas lisäys Suomen historiaan". – Kesäksi 1867 Castrén yliopistolta pyysi ja sai matkarahan jatkaakseen tutkimuksiaan Vaasan ja Oulun arkistoissa. Paha vain että lukuvuoden päättyessä hänen raha-asiansa olivat niin huonolla kannalla, että hänen oli mahdotonta ajatellakaan opintojensa ja tieteellisten töittensä rauhallista jatkamista. Helsingissä hän oli apua saanut, mutta turhaan hän Pohjanmaalla koetti järjestää asiansa vakavammalle pohjalle. Olihan siellä nyt surkea hätä ylinnä, ja se sai varakkaimmatkin kiristämään kukkaroansa. Sisältämättä mitään, jota voisi sanoa tavalliseksi valitukseksi, eräs kirje ystävälle E. Nervanderille antaa surullisen kuvan köyhän ylioppilaan asemasta silloisissa oloissa. Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen tiedustella kotiopettajanpaikkaa. Semmoisen hän saikin kauppaneuvos Fredrik Sovelluksella Raahessa, ja sinne hän hautautui kahdeksi pitkäksi vuodeksi.
Olennoltaan ja käytökseltään Castrén siksi erosi tavallisista ylioppilaista, että hän kaikkialla herätti huomiota ja myötätuntoisuutta. Hän seurusteli pikku kaupungin perheissä, joissa hänestä pidettiin, ja muun muassa hän oli ystävällisissä suhteissa neitiryhmän kanssa, jonka jäsenissä havaittiin enemmän henkevyyttä ja aatteellisia pyrintöjä kuin paikkakunnalla muuten tavallisesti oli nähtävissä. Yksi näistä on tallettanut Castrénin sepittämän "sadun", jossa hän vertauskuvallisesti julkilausuu mitä hyvää hän maailman pahasti pitelemänä oli neljältä naisystävältään saanut – sydämeniloa ja elämäntoivoa sekä uskoa hyvään ja jaloon ja kauniiseen. Huhu että Castrén Raahessa olisi ollut kihloissa on tuulesta temmattu; mutta jollei seurustelulla ollutkaan semmoista tulosta, todistaa tunteellinen satu, että siitä hänelle koitui mielentyydytystä. Niin, ja kumminkin Raahessa-olon kaksi vuotta oli hänelle raskas aika. Sen näkee kahdesta kirjeestä, molemmat keväältä 1869. Toisen hän 8 p. maalisk. kirjoitti minulle vastauksena kysymykseen, oliko hänellä antaa mitään lisää valmistuksenalaiseen Joukahaisvihkoon. Lähettäen pari runollista suorasanaista kuvausta, jotka merkittynä salanimellä "Leino" tavataan albumin VI: ssa vihossa, Castrén lausuu:
"Varmaankin näyttävät nämä kuvaukset Teistä vähän kummallisilta, mutta lähetän ne kumminkin. Muoto on kenties outo, kenties liian rikaskoristeinen ja hämärä, mutta ajatusta niissä on, vaikkei se olisikaan selvä muille kuin minulle taikka niille, joiden sisäinen katse on suunnattu sille puolen elämää. Runottarellani on ollut se suuri vika – että se on niin raskasmielinen. Kevyen ja leikillisen pitäisi oleman ylioppilasta lähempänä, mutta osakseni ei ole tullut koseria, eikä huumori eikä kevyt haaveilu eikä keijukaisilo – annan mitä voin." – [Luultavasti olin kirjeessäni kertonut vilkkaasta puuhailemisesta, joka kävi Lea-näytännön edellä toukokuun 10 p., sillä sentapaisista tiedoista näyttävät seuraavat sanat johtuneen: ] "Hyvä Jumala, kuinka minun on ikävä pois täältä ajatellessani Teidän ripeää elämäänne! Mais que faire? Kun on lantiksi lyöty, niin ei tule talariksi. 'Mihinkä sitä riitingistään pääsee?' sanoo suomalainen. Elän todella, niinkuin sanoit, eristettynä 'oppineesta maailmasta', mutta olen pakollisessa maanpaossa. Vapaaehtoinen se kuitenkin siihen nähden on, etten ole tahtonut ylläpitää mitään vilkkaampaa yhteyttä Helsingin kanssa – jotta en sitä muistaisi enkä niin paljon sinne ikävöisi. Kun sinne tullaan, levätään jumalien sylissä."
Toisestakin kirjeestä, veljelleni J. R. Aspelinille, kirjoitettu 18 p. toukok., siis vähän ennen Raahessa-olon loppua, otan tähän muutamia kuvaavia riviä: "Lähimmän ajan tarvitsen humanistisia ja tutkintolukuja varten. Olen väsynyt tähän, että en ole mitään ja että minulla ei ole mitään varmaa vitae genus'ta. Mieluummin olen kurja pedagogi, qvem Jupiter odit, kuin liber studiosus, jolla on paljo unelmia ja vähän todellisuutta; kultaa ja vihantia metsiä tulevaisuudessa, mutta ei vihreää oksaa, millä istua nykyaikana. Semmoinen asema on, kun kärsii tämän ylioppilasvapauden ja ylioppilasköyhyyden puutteellisuudesta, turmiollinen olennolle. Jos se saa kauan kestää, hyytyy se katkeraksi epäsoinnuksi, joka tulee soimaan koko elämän läpi, ajatusten ja toiminnan läpi." – Samassa kirjeessä Castrén arvelee kenties jotakin vaikuttaneensa suomalaisuuden virkistämiseksi kansantajuisilla esitelmillä, joita hän oli alkanut pitää sunnuntai-iltapäivinä. "Olen puhunut 1808 vuoden sodasta, Siikajoen tappelusta, Vaasan ryöstöstä ja Bergenstrålesta j.n.e. Esitelmien jälkeen olen lausunut Pilven veikon, Haudan Perhossa y.m. Tulevana kertana aion puhua Ison vihan päivistä. Kuulijat ovat olleet sekä työläisiä että säätyläisiä." —
Suven tultua Castrénin "maanpako" päättyi, ja sanotaan hänen raahelaisessa purjelaivassa matkustaneen Tukholmaan, jonka hän silloin näki ensikerran. Kuitenkaan hän ei siellä viipynyt muuta kuin jonkun viikon; arvattavasti hän pelkäsi loppuun käyttää mitä kotiopettajana oli säästänyt Helsingissä-oloa varten.
Vasta syksystä 1869 Castrén yhtä mittaa oleskeli lukuvuodet Helsingissä, jatkaen opintojaan ja samalla myöskin toimien eri aloilla, millä ansaitakseen toimeentulonsa, millä noudattaakseen palavaa intoansa olla mukana kansallisissa riennoissa. Laajempiin kirjallisiin töihin hänellä ei ollut aikaa, mutta kuitenkin on näiltäkin vuosilta yhtä ja toista mainittavana. Niin hän Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaisi kirjoituksen nimeltä "Tietoja Oulun läänin sota-asioista Kustaa III: n sodan aikana" ja s.v. (alkaen maaliskuun 25 p: stä) Hufvudstadsbladetissa sarjan "Historiska konturteckningar", se on kuvauksia 1808 – 1809 vuosien sodasta. Nämä ruotsinkieliset kuvaukset aiheutuivat siitä, että Castrén leipätyökseen oli ottanut hoitaakseen lehden korjauslukua ja siten tutustunut Hufvudstadsbladetin perustajaan ja päätoimittajaan, ystävälliseen August Schaumaniin. Kirjoitussarja herätti aikoinaan melkoista huomiota pirteän esitystapansa vuoksi, ja tietysti senkin tähden, että se oli ensimäinen kansantajuinen kertomus sodasta.21 Siihen aikaan E. Nervander oli Hufvudstadsbladetin ahkerimpia avustajia ja siitä johtui, että Castrén ja hän yhteistöinkin tuottivat erään lisän samaan lehteen. Vaasan hovioikeuden arkistossa selaillessaan vanhoja tuomiokirjoja 1600-luvulta Castrén oli tavannut sydäntä kouristavan kertomuksen tytöstä, joka mieron lapsena oli tullut muutamaan varakkaaseen taloon Kalajoella ja siellä varttunut täyskasvuiseksi, mutta joka sitte oli säälittömästi ajettu pois, kun huomattu oli, että talon perillisen ja hänen sydämessään keskinäinen rakkaus oli syttynyt. Vuosikausia tyttö pysyttäytyi loitolla talosta, jossa hetken oli kuvitellut tavanneensa elämän onnen, mutta sitte hän kerran kohtasi nuoren vaimon, naapuritalon entisen tyttären, joka oli astunut hänen sijalleen ja mennyt naimisiin hänen rakastettunsa kanssa, ja kohtaus päättyi niin, että onneton tyttö surmasi kilpailijattarensa. Todistajia kyllä ei ollut, mutta syyllinen itse tunnusti rikoksensa. Tästä tositapahtumasta Castrén oli kyhännyt novelliluonnoksen, mutta kun häneltä puuttui halua laajentaa taikka täydentää kertomusta, Nervander otti sen tehdäkseen. Näin syntyi "Katri, berättelse från 1600-talet", joka painettuna Hufvudstadsbladetissa (1/3 – 19/3 1870) on merkitty kirjaimilla "L. – E.", se on Leino – Emlekyl, Castrénin ja Nervanderin salanimet.22 – Nervander kirjoittaa minulle (26/1 1911), että Elias Lönnrot, tiettävästi lähemmin tuntematta Castrénia, oli kiinnittänyt huomionsa hänen kirjalliseen toimeensa ja myöskin ollut mielissään "Katrista" sekä siitä kirjailijayhtiöstä, Leino – Emlekyl, jonka novellin tekijät ranskalaiseen tapaan olivat muodostaneet. Ystävällisen tunnustuksen osotteena Lönnrot lahjotti heille yhteisesti pitkän, sirosti laatimansa käsikirjoituksen, joka oikeastaan oli kirje Fredrika Runebergille. Runoilijan puoliso oli nimittäin aikoinaan Lönnrotille valittanut, että hänen puutteellinen suomenkielentaitonsa esti häntä oikein nauttimasta vastailmestyneen Kantelettaren runoutta. Silloin Lönnrot oli häntä varten kirjoittanut laajan selostelun Kantelettaren sisällyksestä, liittäen siihen runsaan kokoelman kauniimpien laulujen ruotsinnoksia. Lahjottaessaan käsikirjoituksen Nervanderille ja Castrénille Lönnrotin tarkotus oli, että "nokkela" kirjailijayhtiö toimittaisi sen julkisuuteen sekä ruotsin- että suomenkielellä. Castrénilla ei kuitenkaan enää ollut voimia eikä halua työhön, jonka tähden se lykkääntyi. Myöhemmin kallisarvoinen käsikirjoitus tavalla, josta tässä ei ole oikea paikka kertoa – C. G. Borgin kautta – joutui tuntemattomille teille. – Toinen merkkimies, jonka huomio oli erityisesti kiintynyt Castréniin, oli Z. Topelius. Läheisten henkilöitten kertomuksista tiedetään, että Topelius toivoi hänestä itselleen seuraajaa Pohjoismaiden historian professorina.
Kevätpuolella 187 °Castrénin täytyi erota Hufvudstadsbladetin palveluksesta. Hän huomasi näet korjaustyön liian rasittavaksi; yön valvottuansa hän ei enää jaksanut päivällä tehdä työtä tarpeellisella vauhdilla. Kun asettaa tämän tosiasian yhteyteen sen kanssa mitä alempana kerrotaan Castrénin terveydentilasta, käy jotenkin selväksi, että vaivaloinen leipätyö joudutti sitä tautia, joka oli katkaiseva hänen elämänsä.
Lukuvuotena 1869 – 70 olin minä poissa Helsingistä, joten minulla tältä ajalta ei ole Castrénista mieskohtaisia muistoja. Kuitenkin olen kuullut, miten hän innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden tehtäviä. Veljeni ja hän söivät säännöllisesti yhdessä päivällistä, ja niin oli heillä, joiden isänmaallinen innostus oli yhtä suuri ja joiden harrastukset muutenkin olivat samanlaatuisia, tilaisuus toisilleen tyhjentää sydämensä. Heidän mielituumiansa oli yhteistöin kirjoittaa Suomen kansan historia, ja oli tehtävä siten jaettava, että veljeni osalle tulisi vanhempi aika ja Castrénin uudempi, Ruotsin suuruuden ajasta alkaen. Silloin ei vielä tietty, että Yrjö Koskinen oli ryhtynyt samaan työhön. Mutta puhumatta siitä, että ilmitullut kilpailu olisi voinut saada asian raukeamaan, oli se mahdoton sentähden että Castrénin työpäivä oli lyhempi kuin kukaan vielä aavisti. Kumminkin veljeni ja Castrén ennättivät ainakin yhdessä yrityksessä toimia yhdessä. Castrén oli näet J. R. Aspelinin lähinnä miehenä, kun tämä toukokuulla 1870 useiden muiden kansallismielisten ylioppilasten ja maisterien kanssa piti valmistavat kokoukset, joiden tuloksena oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustaminen seuraavan syyslukukauden alussa. Castrén valittiin yhdistyksen ensimäiseksi sihteeriksi, ja innolla hän tätä tointa hoitikin niin kauan kuin voimat riittivät, nimittäin yhden vuoden, ja pöytäkirjoissa23 monet kohdat todistavat hänen hartauttaan. Erittäin viittaan hänen laatimaansa kertomukseen ensimäisen vuoden toiminnasta, josta näytteeksi otan seuraavat hehkuvat rivit. [Siteerattuansa M. A. Castrénin ankaran tuomion nuoruuden innostuksesta, joka niin usein tyytyy ainoastaan huutamaan: "eläköön isänmaa!" Castrén lausuu: ] "Tunne ei riitä, sen on tultava joksikin enemmäksi, rakkaudeksi, antautumiseksi korkean ja puhtaan esineen palvelukseen, ja sen täytyy tulla niin voimakkaaksi, että se välttämättömästi on toimiva saman esineen hyväksi. Sydämen liekki on tuleva niin kuumaksi, että se lämmittää ja vaikuttaa laajemmissa piireissä kuin yksilön rinnassa, ja niin tapahtuu, kun sen sisällys ilmestyy työssä isänmaan eteen. Työ antaa voimaa isänmaantunteelle. Toiminta saa meidät ymmärtämään, ettemme ole ainoastaan päiväläisiä yhteiskunnassa, vaan sen suuren yhtiön osakkaita, jota sanotaan kansakunnaksi. Jotakin merkitäkseen tunne on ponnistautuva kirkkaaksi ja itsetietoiseksi ajatukseksi, elämänaatteeksi, joka yössäkin ja myrskyssä valaisee tietä. Isänmaantunne on tosin alku, mutta työ isänmaan hyväksi on kruunu, ja rakkaus on molempain yhdysside. Siis toimintaa vain!"
Keväällä 1871 Castrén suoritti kandidaattitutkinnon, ja hän oli samoin kuin minäkin yksi niitä filologeja, joiden julkinen tutkinto oli 5 p. toukok. klo 1/2 10 aamulla sangen omituisissa olosuhteissa. Professori A. F. Nordqvistille pidettyjen naukujaisten tähden peljättiin näet, että yliopisto juuri siinä päivänä suljettaisiin. Sentähden muutamien professorien hyväntahtoisesta myötävaikutuksesta viidelle valmistumaisillaan olevalle tentandille myönnettiin julkinen tutkinto, vaikka heillä vielä oli yksi tai pari ainetta suorittamatta. Kun olimme saaneet asianomaisten professorien suostumuksen, me klo 9.15 edellisenä iltana kokoonnuimme Esplanaadin kappeliin mennäksemme ilmoittautumaan Z. Topeliukselle, joka edeltäkäyneen tiedonannon johdosta istui meitä odottamassa. Noin klo 10 tulimme Topeliuksen luokse, joka mitä ystävällisimmin lupasi järjestää kaikki toivomme mukaan. Klo 9 aamulla professorit kokoontuivat scrutiniumiin ja kohta sen jälkeen alkoi tutkinto, jonka perästä päätös julistettiin. Puoli tuntia myöhemmin oli kokous juhlasalissa, missä se ankara keisarillinen reskripti luettiin, jonka johdosta sen kevään ylioppilasselkkaukset vihdoin saatettiin ratkaisuun24 – Päivän levottomuus ei estänyt meitä kolmea uutta pohjalaista filosofiankandidaattia (K. J. Herrgård oli kolmas) samana iltana ystäviemme kanssa viettämästä tavanmukaisia kekkereitä Kaisaniemen ravintolassa. "Oli hupaista ja suomalaista. Kutsuttuja oli noin 50 ja kaikki sitä oikeaa, uskollista sukujuurta, jolla on velvollisuutensa maatansa ja kansaansa kohtaan selvänä ja ankarana silmiensä edessä."
*****
Päästyänsä kandidaattitutkinnon huolista Castrén pyysi ja sai yliopistolta matkarahan harjottaakseen tutkimuksia Tukholman arkistoissa, ja siinä työssä kului hänen kesänsä – osaksi J. R. Aspelinin seurassa, joka myöskin tutkimuksia varten oleskeli Ruotsissa. Castrénin päämääränä lienee etupäässä ollut ottaa selkoa maamme edusmiesten mielipiteistä vapaudenajan säätykokouksissa, niinkuin todistaa ainoa hedelmä, joka ennätti ilmaantua matkan tuloksena, nimittäin esitelmä Porthaninjuhlassa 1871, "Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä". Painettuna esitelmä ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1872.
Miten ulkomaanmatka ja edistyneempi kultuurielämä, johon hän tutustui, Castréniin vaikutti, huomaa Historiallisen Arkiston III: n osan arvostelusta, jonka hän nähtävästi on kirjoittanut kohta (elokuun alkupuolella) palattuansa Helsinkiin painettavaksi K. Kuukauslehden elokuun n: oon. Hän valittaa siinä työmiesten puutetta historiantutkimuksen alalla ja mainitsee yhtenä syynä sen, että siihen halulliset eivät voi oleskella Helsingissä arkistojen ja kirjastojen lähimailla. Kumminkin hän arvelee, että maaseuduillakin voitaisiin historiallisia tutkimuksia harjottaa – "mutta meillä on", hän sitte jatkaa, "yleisö vielä kovin untelo, ja lukuisat koulunopettajat luulevat täyttäneensä kaiken vanhurskauden, kun luettavat poikia. Tieteellisyyden luulevat he yliopiston yksinomaiseksi privilegiumiksi. Ruotsissa sitä vastaan on elämä tässä suhteessa paljon virkeämpi. Lukukauden loputtua lähtevät useat koulunopettajat joko arkistoihin lähteiden kimppuun tai museoihin arkeologiaa oppimaan taikka he matkustelevat maaseuduilla historiallisissa asioissa. Eräs nuori upseeri [C. Silfverstolpe] tutkii paraikaa Ruotsin luostarien historiaa, ja etevät tiedemiehet kiittävät hyvin hänen työtään. Ruotsin ministereitäkin näkee istuvan valtioarkistossa asiakirjoja kopioimassa. Muutamiksi kuukausiksi vapaiksi päästyään istuvat Styffe, Malmström, Cronholm y.m. kernaammin kansansa historian lähteistä tietoja ammentamassa kuin lehdoissa kesäkauden levähtelevät. Meillä sitä vastaan ei oman historian tutkiminen innostuta monta. Se on sitä valitettavampi kuin meillä on niin äärettömästi lähteitä vielä tutkimatta ja tyhjentämättä, ja sitä kummempi kuin meillä tutkimustyö melkein aina maksaa vaivansa juuri sen kautta että niin paljon on tutkimatta ja lähteistä melkein aina saa jotakin uutta. Mutta toivokaamme, että tämmöisen valituksen syyt piankin katoavat, kun kansallisuusaate perin pohjaisemmin juurtuu yleisöömme ja kun tosityön tarpeellisuus kansallisten rientojemme tuleennuttamiseksi oikein selvenee innostuneen nuorisommekin mielissä".25 – Castrén itse pääsi tänä syksynä varsin miellyttävään asemaan, kun hän tuli silloisen, pitkälle ulkomaalaiselle tutkimusmatkalle lähteneen, valtioarkiston amanuenssin J. R. Aspelinin sijaiseksi. Oli vain surkeata että, niinkuin kohta saamme nähdä, hänen työpäivänsä oli laskemaisillaan juuri silloin kun hän oli joutunut mitä edullisimpaan työpaikkaan.
Syyskuun alusta 1871 Castrénilla oli toinenkin virka, hän oli näet ruvennut Uuden Suomettaren aputoimittajaksi, ja sanomalehtityöhön hänellä oli aivan erikoisen hyvät edellytykset. Hänellä oli, niinkuin jo tiedämme, sujuva kynä, hän oli joutuisa työssään, hänellä oli enemmän tietoja ja kirjallista kokemusta kuin tavallisesti hänen ikäisillään, ja jo kouluvuosinaan hän oli alkanut eri lehdissä julkaista pienempiä kirjoituksia. Toimen otollisuutta luonnollisesti enensi sekin, että Castrén joutui yhteistyöhön niin rakastettavan miehen kanssa kuin Viktor Löfgren (Lounasmaa) oli. Hän muutti asumaankin Löfgrenin luokse, jonka kodissa (Palmqvistin talon toisessa kerroksessa, Fabianin- ja P. Esplanaadinkadun kulmassa) lehden toimisto oli. "Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli", Lounasmaa sanoo muistelmissaan. "Aina hyvällä tuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen tuntija. – Hänen tehtävänä oli ulkomaanosaston ja 'kaikenlaisten' toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös 'tietoja eri aloilta', eikä ainoastaan mitä nyt 'kaikenlaiseksi' leimataan, sekä 'laillisten ja virallisten ilmoitusten' kokoileminen, joka työ silloin oli vaivaloisempaa kuin nykyaikana. Sen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin-kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin [oli siis 'Matin' edelläkävijä] ja joskus jonkun pääkirjoituksenkin." Vaikka Castrénin oli näin erilaisista seikoista huolehtiminen, ei työ kuitenkaan ollut kovin rasittava, sillä lehti ilmestyi ainoastaan kolme kertaa viikossa (maanant., keskiv. ja perjant.). Hänen kirjoituksensa eivät ole merkittyjä, mutta itse aineen laadusta sekä tyylistä voinee kuitenkin päättää, mitkä ovat hänen käsialaansa. Siten on esim. kirjoitus "Tukholman Suomalaisesta seurakunnasta" (1871 n: ris 118 ja 120) varmaan tulos Castrénin tutkimuksista Ruotsissa.
*****
Paitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla oli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti. Kansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni hänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen palvelukseen. "Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi", Lounasmaakin lausuu, "jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa parhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison opettajana." Jo aivan nuorena ylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. kansankirjastopuuha – se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus oli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin kauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai muun "kaupanpäällisen" sijasta maalaisille annettaisiin opettava kirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan, ja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia; mutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei tämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se kuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista se oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja vaikuttava. – Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan erikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin ei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus, jolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut muuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta enemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että hän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa ryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan kanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p. jouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä Tanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta. Mainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt ajatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen, syystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa harvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: "Minä vähäpätöisyydessäni kuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu koulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta sivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin korkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen tulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka ohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja – mikä on tärkeintä – suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että kansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden tehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia, että samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria summia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen avustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut noin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin vuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo näistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on tullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan kehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan tulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä ymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa."
"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen", kirjoittaja edelleen lisää, "on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys kansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan välillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan, ulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän vaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja samoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran vallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä kansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen korkeassa kansallisessa sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä kilpi."
Sen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta eduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi samanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä oli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka kykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi kansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja, semmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli peljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta. – Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén pyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista voisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. "Erittäin on mieleni kiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon vastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron välttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan siveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi luoda todellisesti voimakkaan kansan." – Toisessakin kirjeessä, jonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin Kööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu samasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston perustetuksi.
*****
Mutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli laskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli joutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa vetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin että sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli Castréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin toverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta hänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus sisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat heikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää rohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt merkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa Castrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä "satunnainen (!) raihnaisuus", sanotaan U. S: ssa, "esti häntä itseä esitelmäänsä esittelemästä") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10: tenä vielä oli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä, mutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä ulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat, että hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille, Görbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana laatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka annoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä "lainasi" ne Castrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties kieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän joutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja saapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p. kesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei ollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän kirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä toiveita annettu. "Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun saakka", tohtori oli sanonut, "mutta Teillä on suuri elämänpääoma vasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä siihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen vaaditaan aikaa (!)." Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista potilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.
Samassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista, tuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen rinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin suomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta: "Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin ihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä viettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa laitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan muilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä, kuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän tullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari kolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja! Usein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä mistä vainaja oli; kuka hän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla vieraassa maassa!"
Ikävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää työllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa, nimittäin "Kirkollinen asema Saksanmaalla", "Jesuiittakysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa" ja "Koulun erottaminen kirkosta". – Hän viipyi Görbersdorfissa syksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa Görlitzistä: "Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen jäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei ole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään."
Lokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää kyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan ("Uuteen klinikkaan"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti U. S: n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan, kauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua. – Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran sairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri – meitä oli kaikkiaan kahdeksan – oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton Morgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin kahvilarakennuksen26 itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva Catani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen jouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin Castrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla yhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää muista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran jäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä, nimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista, missä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia museoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K. Cronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander sekä tämän kirjoittaja.