"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja osoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä."
"Pyydän, ei mitään skandaalia."
"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten sellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että tuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi aihetta haastaa hänet taisteluun."
"Eversti Gerard", sanoi lady Jane vakavana, "teidän täytyy antaa minulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule tunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko minulle sen?"
"Kai minun täytynee."
"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän teille matkan varrella kaikkityyni."
Hänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin kärki.
"Tuo herra", sanoi hän, "on mieheni."
"Teidän miehenne?"
"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"
Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.
"Sitä en tiennyt."
"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."
"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta asemastanne!"
"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."
Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin minut takaisin Plymouthista S: t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.
Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.
"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"
En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.
"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden! Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard! pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."
Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten, pelien, kilpa-ajojen yhteydessä – hänen irstailunsa olivat hankkineet hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse, jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu. Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää kuin lordi Ruftonilla ja minulla?
"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka; sinne jätämme hevoset", sanoi hän.
Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää, on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet, tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen. Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle asianlaidan olevan.
Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella, voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa me seisoimme.
"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."
Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin arvokkaasti kuin saatoin.
"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee, Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."
Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän häpeämättömin ilmein.
"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni kanssa?"
"Sir", sanoin minä, "sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole kysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan naisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella gentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni näyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne." Nämä sanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin kädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti hymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned", sanoi hän, "sinun pitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää tulevan."
"Niin minä teenkin", huusi lordi Rufton, "tahdon taistella tässä ja nyt heti."
"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen."
Hän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn laatikon. "Jumal' auta", sanoi hän, "joko tuo mies tai minä poistuu jalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan, Ned, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi yhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja ampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin ja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne lähellä."
Turhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla selvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua veljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon suurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei tulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi heidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla heidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään valitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan lävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan todisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua. "No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä minun kanssani", sanoi hän vihdoin, "niin jätetään se aikaiseen huomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on suorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan päästä."
"Mutta minä haluan niin, Ned", sanoi lordi Dacre.
"Minä myös", lisäsin minä.
"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa", huusi lordi Rufton. "Sanonhan vain sinulle, George, että jos tällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut oikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa."
"Sir", sanoin minä, "olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin."
"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä sinulta pyydän."
"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."
"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre. Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet biljardisalissa."
Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen. Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä, ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan oikein", sanoi hän, "aivan oikein."
"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."
Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.
"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton", sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."
Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre seisoi sen toisessa – ja minä toisessa päässä. Välillämme oli kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.
"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"
"Kyllä", me huusimme.
Hän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin pistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että pitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun. En ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri sain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos olisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani. Siinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi auki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit, hehkuvat kasvot olivat edessäni.
"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko", huusi hän. "Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on paras ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä."
Hänen kätensä tarttuivat pistooliin.
"Jane, Jane!" huusi lordi Rufton, "tule kanssani, sinä et voi jäädä tänne."
"Tämä on laitonta häiritsemistä", sanoi eversti.
"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu."
"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet", huusi lordi Dacre, "hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän asiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin ansaitsen."
Mutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle kaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.
"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti Gerard", sanoi hän.
Kuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin hetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua uhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään kalpenivat.
"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne", huusi eversti kaminan luota.
"Tehkää tästä vihdoinkin loppu", sanoi lordi Dacre.
Mieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen henkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin itselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen näkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä sikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman pituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.
"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir", sanoin minä kumartaen sellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten keskuudessa.
Olen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni. Saatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin sattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä viiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet kasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua. Olen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja hidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta tolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin kuin tuo eversti.
Lady Jane piteli käsiään korvissaan. "Rauhoittukaa, eversti Berkeley; te unohdatte itsenne", sanoi lordi Dacre vakavana; "ottakaa huomioon, että nainen on huoneessa!"
Eversti kumarsi jäykästi. "Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava ja poistua luotamme", sanoi hän, "niin sanonpa tuolle pienelle ranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin tempuistaan."
Tällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut kuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta sattumaa, joka oli ne aiheuttanut.
"Sir", sanoin minä, "olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi onnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi loukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan mahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen mieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla huono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En tuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te tämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille velkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä."
Tämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se taivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni ja tarttui käsiini. "Kautta pyhän Yrjön", sanoi hän, "en olisi koskaan uskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te olette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa."
Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi onnetonta sikaria. Ja hän – ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen, jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille; mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei, minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää, että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä – mutta enempää en sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan unohtaa.