"Minusta tuntuu, että luonto on tällä kertaa voitolla", sanoi lordi John katsellen ikkunasta ulos. "Olen lukenut muutamia johtavia kirjoituksia siitä, että te tieteelliset miehet vallitsette luontoa, mutta nyt se on hiukan pääsemässä voitolle."
"Tämä on vain väliaikaista taantumista", sanoi Challenger lujasti. "Mitä ovat muutamat miljoonat vuodet ajan suuressa kiertokulussa? Kuten näette, kasvimaailma on jäänyt eloon. Katsokaa tuon plataanin lehtiä. Linnut ovat kuolleet, mutta kasvi kukoistaa. Tästä lammikon ja suon kasvielämästä tulee aikanaan pienen pieniä matelevia, mikroskooppisia olioita, tienraivaajia siinä elämän suuressa armeijassa, jossa meillä on tällä kertaa erikoislaatuisena tehtävänämme esiintyä jälkijoukkona. Kun elämän alhaisin muoto on vakiintunut, on ihmisen lopullinen tulo yhtä varma kuin tammen kasvaminen terhosta. Vanha kiertokulku alkaa taas."
"Mutta myrkky?" kysyin. "Eikö se hävitä elämää nupussaan?"
"Myrkky saattaa olla pelkästään kerrostuma eetterissä – myrkyllinen Golfvirta siinä mahtavassa valtameressä, jossa uiskentelemme. Myöskin voi esiintyä myrkyn vastustamiskykyä, ja elämä mukautuu uusiin oloihin. Pelkästään se, että me verrattain vähän lisäämällä happea vereemme voimme kestää myrkkyä, on itsessään varmastikin todistuksena, ettei tarvittaisi kovin suurta muutosta, jotta eläinkunta voisi sitä kestää."
Savuava talo puiden toisella puolen oli leimahtanut liekkeihin. Me saatoimme nähdä korkeita tulikielekkeitä syöksymässä ilmaan.
"Se on vallan kauheata", mutisi lordi John. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin järkytettynä.
"Mitä sillä kuitenkaan on väliä?" huomautin. "Maailma on kuollut.
Polttaminen on varmaan paras hautaamistapa."
"Meidän elämämme lyhenisi, jos tämä talo leimahtaisi liekkeihin."
"Aavistin vaaran ennakolta", sanoi Challenger, "ja pyysin vaimoani ryhtymään toimiin sitä vastaan".
"Kaikki on ihan turvallista, rakkaani. Mutta pääni alkaa taas jyskyttää. Kuinka kauhea ilma täällä on!"
"Meidän täytyy sitä muuttaa", sanoi Challenger. Hän kumartui happilieriönsä puoleen.
"Se on melkein tyhjä", sanoi hän. "Se on riittänyt meille noin kolmeksi ja puoleksi tunniksi. Nyt on kello melkein kahdeksan. Me pääsemme mukavasti yön yli. Luulisin lopun tulevan noin kello yhdeksän huomenaamulla. Näemme vielä auringonnousun, joka on kokonaan meidän omamme."
Hän väänsi toisen putkensa auki ja avasi puoleksi minuutiksi oven yläpuolisen ruudun. Sitten kun ilma huomattavasti parani, mutta meidän omat oireemme kävivät tuskallisemmiksi, hän sulki ruudun.
"Ohimennen sanottuna", virkkoi hän, "ihminen ei elä pelkästään hapesta. Nyt on päivällisaika ja sen ylikin. Minä vakuutan teille, herrat, että kun kutsuin teidät kotiini, toivoen kohtauksemme olevan kaikin puolin hauskan, oli minulla myös tarkoituksena, että keittiöni kunnostautuisi. Nyt täytyy mukautua siihen, mitä voimme. Tietysti te olette yhtä mieltä kanssani, että olisi typerää kuluttaa liian nopeasti ilmaamme sytyttämällä öljykeittiö. Minulla on pieni varasto kylmää ruokaa, leipää ja vihanneksia, jotka yhdessä parin punaviinipullon kanssa saattavat soveltua tarkoituksiimme. Kiitoksia, rakkaani, nyt kuten aina sinä olet kunnon emäntien kuningatar."
Oli tosiaan ihmeellistä, kuinka emäntä, jossa oli brittiläisen taloudenhoitajan itsekunnioitusta ja säädyllisyyttä, oli muutamissa minuuteissa koristanut keskipöydän lumivalkealla liinalla, pannut sille lautasliinat ja tuonut yksinkertaisen aterian, noudattaen sivistyksen kaikkea aistikkuutta, siihen laskettuna keskellä seisova sähkötaskulamppu. Myöskin oli ihmeellistä huomata, että meillä oli ruokahalu kuin susilla.
"Se on mielenliikutuksemme mittana", sanoi Challenger alentuvan näköisenä, pakottaessaan tieteellisen mielensä selittämään halpoja tosiasioita. "Me olemme kestäneet suuren jännityksen. Se merkitsee molekyylien häiriintymistä. Se vuorostaan merkitsee korjaamisen tarvetta. Suuri suru tai ilo herättäisi kovan nälän – ei ravinnosta kieltäytymistä, kuten romaaninkirjoittajamme esittävät."
"Sentakia maalaisilla on hautajaisissa suuret pidot", sanoin umpimähkään.
"Aivan niin. Nuori ystävämme on keksinyt erinomaisen esimerkin.
Sallikaa minun tarjota toinen viipale kieltä."
"Samoin on villien laita", sanoi lordi John leikaten palan paistia. "Minä olen nähnyt heidän hautaavan päällikköään Aruwimi-joella, ja he söivät virtahevon, joka varmaan painoi yhtä paljon kuin kokonainen heimo. Uudessa Guineassa on sellaisiakin, jotka syövät kaivatun vainajan itsensä, ikäänkuin korjatakseen ruoat pois. Niin, luulenpa, että kaikista hautajaisaterioista se on omituisin, jota me nyt syömme."
"Merkillistä", sanoi rouva Challenger, "etten mitenkään voi surra niitä, jotka ovat menneet. Isäni ja äitini ovat Bedfordissa. Tiedän, että he ovat kuolleet, enkä kuitenkaan voi tässä kauhistavassa yleismaailmallisessa murhenäytelmässä tuntea katkeraa surua yksilöiden kuolemasta, en edes heidänkään."
"Ja vanha äitini mökissään Irlannissa", sanoin minä. "Voin sieluni silmillä nähdä hänet huivi hartioilla ja pitsimyssy päässä, kun hän lepää silmät ummessa vanhassa korkeaselkäisessä tuolissaan lähellä ikkunaa, silmälasit ja kirja vierellään. Miksi surisin häntä? Hän on mennyt ja minä olen menossa ja saatan jossakin muussa elämässä olla häntä lähempänä kuin Englanti on Irlantia. Kuitenkin on haikeata ajatella, ettei rakasta äitiäni ole enää."
"Mitä tulee ruumiiseen", huomautti Challenger, "niin me emme murehdi kynsiemme leikkaamista emmekä tukkamme lyhentämistä, vaikka ne kerran ovat olleet osana meistä. Myöskään ei yksijalkainen mies sure hentomielisenä puuttuvaa jäsentään. Aineellinen ruumis on meillä ollut pikemmin tuskan ja vaivan lähteenä. Se on rajoitustemme alituisena osoittajana. Miksi siis tuskailisimme siitä, että se eriää sielullisesta puolestamme?"
"Jos ne tosiaan voivat eritä", murisi Summerlee. "Mutta joka tapauksessa on yltyleinen kuolema kauheata."
"Kuten olen jo selittänyt", sanoi Challenger, "täytyy yltyleisen kuoleman olla luonteeltaan paljon vähemmän pelottava kuin yksinäisen".
"Samoin kuin taistelussa", huomautti lordi John. "Jos näkisi yksityisen miehen makaavan tuossa lattialla rinta puhkaistuna ja kasvot ruhjottuna, tulisi siitä sairaaksi. Mutta minä olen nähnyt kymmenentuhatta selällään Sudanissa, eikä minussa herännyt mitään sellaista tunnetta, sillä kun tehdään historiaa, on yhden miehen henki liian mitätön murehdittavaksi. Kun tuhat miljoonaa siirtyy yhdessä pois, kuten tänään, ei voi eroittaa yksityistä joukosta."
"Soisin, että meidän kohtalomme jo päättyisi hyvin", sanoi rouva miettivästi. "Oi, George, minä olen niin peloissani."
"Sinä olet urhoollisin meistä kaikista, pikku rouvani, kun aika tulee. Minä olen miehenäsi ollut kovin ylvästelevä, rakkaani, mutta sinun on pidettävä muistissa, että G.E.C. on sellainen, joksi hänet tehtiin, eikä hän sille mitään voi. Sittenkään et kaiketi olisi tahtonut ketään muuta mieheksesi?"
"En ketään koko maailmassa, rakkaani", sanoi rouva ja kietoi käsivartensa miehensä häränniskan ympäri.
Me kolme astuimme ikkunan luo ja seisoimme kummastuneina näystä, joka kohtasi silmiämme.
Oli tullut pimeä, ja kuollut maailma oli verhoutunut hämärään. Mutta eteläisen taivaanrannan poikki kulki pitkä, heleä, tulipunainen juova, joka paisui ja häipyi kuin elämän valtimo, leimahtaen äkkiä tulipunaiseksi ja heiketen sitten kyteväksi tuliviivaksi.
"Lewes on liekeissä!" huudahdin.
"Ei, Brighton siellä palaa", sanoi Challenger, astuen huoneen poikki luoksemme. "Te voitte nähdä ylänköjen kaarevan harjan hehkua vasten. Tuo tuli on mailien päässä toisella puolella. Koko kaupunki on varmaan tulessa."
Eri kohdissa näkyi useita punaisia leimahduksia, ja rauniokasa kyti yhä rautatiellä himmeästi, mutta ne näyttivät kaikki neulankärjiltä verrattuina siihen hirvittävään tulipaloon, joka leimusi mäkien takana. Mikä mainio selostus siitä olisikaan tullut Gazetteen! Onko sanomalehtimiehellä milloinkaan ollut sellaista tilaisuutta ja niin vähän mahdollisuutta sitä käyttää – mestarikaappaus, mutta ketään ei ollut pitämässä sitä arvossa? Ja sitten minussa äkkiä heräsi vanha selostusvaisto. Jos nämä tiedemiehet saattoivat olla noin uskollisia elämäntyölleen loppuun asti, miksi en minä vähäpätöisellä tavallani voisi olla yhtä luja? Ei yksikään ihmissilmä ehkä koskaan sattuisi siihen, mitä kirjoittaisin.
Mutta tämä pitkä yö oli vietettävä jollakin tavoin, eikä minun puolestani ainakaan voinut olla puhetta nukkumisesta. Muistiinpanoni auttaisivat kuluttamaan väsyttäviä tunteja ja pitämään ajatuksiani toimessa. Tästä johtuu, että minulla nyt on edessäni muistikirja töherrettyine sivuineen, jotka on sekavasti kirjoitettu polvellani ainoan sähkölamppumme hämärässä, häipyvässä valossa. Jos minulla olisi kirjallista aistia, olisivat muistiinpanoni ehkä olleet tämän tilaisuuden arvoisia. Mutta ne voinevat vieläkin hyödyttää esittämällä toisille tuon hirveän yön laajalle ulottuvia mielenliikutuksia ja kauhunaiheita.
IV
Kuolevan päiväkirja
Kuinka omituisilta näyttävät ne sanat, jotka on töherretty tyhjän kirjani sivun yläreunaan! Mutta omituisempaa vielä on, että juuri minä, Edward Malone, olen ne kirjoittanut – minä, joka vain noin kaksitoista tuntia sitten läksin asunnostani Streathamin varrelta ajattelematta ollenkaan niitä ihmeitä, joita päivä toisi mukanaan! Katsahdan taaksepäin tapausten sarjaan.
Siinä on keskusteluni McArdlen kanssa, Challengerin ensimmäinen hälytyskirjoitus Timesissä, mieletön junamatka, hauska murkina, mullistus, ja nyt on jouduttu tähän: me oleskelemme yksin tyhjällä kiertotähdella, ja kohtalomme on niin varma, että voin pitää näitä rivejä, jotka on kirjoitettu koneellisesta ammattitottumuksesta ja joita ihmissilmä ei koskaan näe, jo kuolleen ihmisen sanoina, sillä niin likellä hän on sitä varjojen peittämää rajaa, jonka yli kaikki ovat jo menneet paitsi tätä pientä ystäväpiiriä. Minä tunnen, kuinka viisaita ja tosia Challengerin sanat olivat, kun hän sanoi, että todellinen murhenäytelmä esiintyisi silloin, jos me jäisimme eloon, kun oli mennyt kaikki, mikä on jaloa, hyvää ja kaunista. Mutta siinä suhteessa ei varmaankaan voi olla vaaraa. Toinen happiputkemme lähenee jo loppuaan. Voimme melkein minuutilleen laskea elämämme kurjan jäännöksen.
Meitä on juuri kestitty Challengerin luennolla, joka oli runsaan neljännestunnin pituinen. Hän oli niin kiihtynyt, että ulvoi ja mylvi ikäänkuin olisi kohdistanut sanansa entisille tieteellisille epäilijöille Queen's Hallissa. Hänellä oli tosiaan omituinen kuulijakunta: vaimonsa, joka hyväksyi täydellisesti kaikki eikä lainkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, Summerlee, joka istui varjossa valitellen ja arvostellen, mutta hartaasti kuunnellen, lordi John, joka vetelehti nurkassa hieman ikävystyneenä koko esityksestä ja minä itse, joka ikkunan luona tarkastelin tätä kohtausta tavallaan haikeamielisenä, ikäänkuin kaikki olisi ollut unta tai sellaista, mihin minulla ei ollut mitään omaa mielenkiintoa. Challenger istui keskipöydän luona ja valaisi sähkövalolla lasipalloa mikroskoopin alla, jonka hän oli tuonut pukukammiostaan. Kuvastimesta tuleva pieni, eloisa valkea valokehä toi puolet hänen karkeista parrakkaista kasvoistaan loistavan sädekimpun piiriin ja jätti toiset puolet syvimpään varjoon. Näytti siltä, että hän oli äskettäin käsitellyt elämän alimpia muotoja, ja tällä hetkellä kiihdytti häntä se, että hän oli edellisen päivän mikroskooppisessa valmisteessa huomannut limaeläimen olevan yhä elossa.
"Te voitte itse nähdä sen", toisteli hän suuresti kiihtyneenä. "Summerlee, tahdotteko tulla tänne ja tarkastaa? Malone, olkaa niin hyvä ja todistakaa oikeaksi, mitä sanon. Nuo pienet värttinän tapaiset oliot keskellä ovat diatomeja, joista ei tarvitse välittää, koska ne lienevät pikemmin kasveja kuin eläimiä. Mutta oikealla puolella näette selvän limaeläimen, joka liikkuu hitaasti kentän poikki. Yläruuvia vääntämällä voi sovittaa kohdalleen. Katsokaa itse sitä."
Summerlee teki niin ja myönsi ilmiön todeksi. Samoin tein minäkin ja huomasin pienen olennon, ikäänkuin murskattua lasia, jäykästi uiskentelevan valaistun kehän poikki. Lordi John oli valmis uskomaan ilman muuta.
"Minä en vaivaa päätäni sillä, onko se elävä vai kuollut", sanoi hän.
"Me emme tunne toisiamme edes ulkonäöltä, miksi siis välittäisin siitä?
Minä en luule, että se on huolissaan meidän voinnistamme."
Se nauratti minua, ja Challenger katsahti minuun päin kylmimmällä ja ylpeimmällä tavallaan. Tämä oli mitä ällistyttävin kokemus.
"Puolisivistyneen suulaus on tieteelle suuremmaksi haitaksi kuin tietämättömän typeryys", sanoi hän. "Jos lordi John Roxton alentuisi – "
"Rakas George, älä ole niin kiivas", sanoi hänen vaimonsa, silittäen mustaa tukkaa, joka kumartui mikroskoopin yli. "Mitä väliä sillä on, onko se itikka elossa vai ei?"
"Se on hyvinkin tärkeätä", sanoi Challenger jurosti.
"No, kertokaa sitten", sanoi lordi John suopeasti hymyillen. "Me voimme yhtä hyvin puhua siitä kuin jostakin muusta. Jos luulette, että olen ollut liian suorasukainen sitä oliota kohtaan tai loukannut sen tunteita, niin pyydän anteeksi."
"Minä puolestani", huomautti Summerlee narisevalla, riidanhaluisella äänellä, "en voi nähdä, miksi te pitäisitte niin tärkeänä, että se on elossa. Se on samassa ilmapiirissä kuin mekin, joten myrkky tietysti ei vaikuta siihen. Jos se olisi tämän huoneen ulkopuolella, olisi se kuollut kuten kaikki muutkin eläinkuntaan kuuluvat."
"Teidän huomautuksenne, hyvä Summerlee", sanoi Challenger äärettömän alentuvaisesti (jospa voisin maalata nuo pöyhkeät, ylimieliset kasvot, jotka näkyivät mikroskooppipeilin heijastamassa kirkkaassa kehässä!) "osoittavat, että te käsitätte epätäydellisesti, mitä tämä merkitsee. Tämä valmiste suljettiin eilen ilmanpitävästi. Happemme ei voi sitä ollenkaan saavuttaa. Mutta eetteri on tietysti tunkeutunut sen luokse kuten kaikkeen muuhunkin. Se on siis jäänyt myrkystä huolimatta eloon. Siitä voimme päätellä, että jokainen limaeläin tämän huoneen ulkopuolella on tosiaan jäänyt mullistuksen jälkeen eloon eikä siis ole kuollut, kuten virheellisesti väititte."
"Mutta minä en sittenkään tunne halua hurrata sen takia", sanoi lordi
John. "Mitä se vaikuttaa?"
"Se vaikuttaa vain sen, että maailma on elossa eikä ole kuollut. Jos teillä olisi tieteellistä mielikuvitusta, voisitte tästä yhdestä tosiasiasta tehdä päätelmiä ja käsittää, että muutamia miljoonia vuosia tämän jälkeen – mikä on vain haihtuva hetki aikakausien äärettömässä jonossa – maailma on taas täynnä eläin- ja ihmiselämää, joka saa alkunsa tästä pienoisesta juuresta. Te olette nähnyt ruohoaavikon tulipalon, jossa liekit ovat vieneet jokaisen ruohon tai taimen jäljen maan pinnasta ja jättäneet ainoastaan mustunutta autiutta. Silloin ehkä ajattelitte, että paikan täytyy ikuisesti jäädä autioksi. Mutta kasvullisuuden juuret ovat jääneet maahan, ja kun käytte siellä pari vuotta myöhemmin, ette enää voi sanoa, missä mustat täplät olivat. Tässä pienoisessa olennossa ovat eläinmaailman kasvamisen juuret, ja synnynnäisen laajenemis- ja kehittymiskykynsä nojalla se varmasti aikanaan poistaa kaikki jäljet tästä ennenkuulumattomasta hävityksestä, johon nyt olemme joutuneet."
"Hiton hauskaa!" sanoi lordi John kävellen laiskasti luoksemme ja katsoen mikroskooppiin. "Hullunkurinen pikku vekkuli ripustettavaksi numero yhtenä perhemuotokuvien joukkoon. Se on saanut niskaansa aika komean paidannapin!"
"Musta pilkku on sen tuma", sanoi Challenger kuin lapsenhoitaja, joka opettaa kirjaimia pikku lapselle.
"No, meidän ei tarvitse tuntea itseämme yksinäisiksi", sanoi lordi John nauraen. "Paitsi meitä on maan päällä joku muukin elossa."
"Te näytätte pitävän selvänä, Challenger", sanoi Summerlee, "että tämä maailma luotiin tuottamaan ja ylläpitämään inhimillistä elämää".
"Niin juuri, mutta minkä tarkoituksen te luulette sillä olevan?" kysyi
Challenger, kuohahtaen vähimmästäkin vastaväitteestä.
"Joskus ajattelen, että vain ihmisen hirveä itserakkaus saa ajattelemaan maailman olevan luodun näyttämöksi, jolla hänen sopii rehennellä."
"Me emme voi olla siitä aivan varmoja, mutta ainakin voimme ilman sitä ominaisuutta, jota uskalsitte sanoa hirveäksi itserakkaudeksi, varmasti väittää, että me olemme korkeimpia olentoja luonnossa."
"Korkeimpia niistä, joita tunnemme."
"Se on itsestään selvää."
"Ajatelkaahan kaikkia niitä miljoonia tai mahdollisesti biljoonia vuosia, joina maapallo on pyörinyt tyhjänä avaruuden läpi – tai jollei tyhjänä, niin ainakin osoittamatta merkkiä tai ajatusta ihmissuvusta. Ajatelkaa, kuinka sade on sitä huuhdellut, aurinko polttanut ja tuuli tuivertanut noina määrättöminä ajanjaksoina. Ihminen ilmestyi vasta eilen, mikäli on puhe geologisesta ajanmitasta. Miksi siis tulisi pitää selvänä, että kaikki tämä suurenmoinen valmistelu on tapahtunut hänen hyväkseen?"
"Keitä tai mitä varten siis?"
Summerlee kohautti hartioitaan.
"Kuka sitä voisi sanoa? Jotakin varten, mikä on kokonaan käsityskykymme ulkopuolella, – ja ihminen on ehkä ollut pelkästään sattuma, sivutuote kehityksen mukana, samoin kuin vaahto valtameren pinnalla voisi kuvitella, että meri on luotu sitä tuottamaan ja ylläpitämään, tai kirkon hiiri, että rakennus on sen oma, sille vartavasten määrätty asuinpaikka."
Olen häthätää pannut paperille heidän väitteensä sanasta sanaan, mutta nyt niistä tulee pelkästään äänekästä kiistaa, jossa esiintyy paljon monitavuisia tieteellisiä erikoissanoja kummallakin puolella. Epäilemättä on mainio asia saada kuulla kaksien sellaisten aivojen pohtivan korkeimpia kysymyksiä, mutta kun ne aina ovat epäsovussa, niin tavalliset ihmiset, kuten lordi John ja minä, saamme siitä vain vähän todellista hyötyä. He kumoavat toisensa, ja me jäämme yhä tyhmiksi kuin ennenkin. Nyt meteli on loppunut, Summerlee kyyröttää tuolillaan, ja Challenger, yhä hypistellen mikroskooppinsa ruuveja, jatkaa yhtämittaista, syvää, epäselvää murinaa ikäänkuin meri myrskyn jälkeen. Lordi John tulee minun luokseni, ja me katselemme yhdessä yöhön.
Siellä näkyy kalpea uusikuu – viimeinen kuu, mitä ihmissilmät milloinkaan näkevät – ja tähdet ovat kirkkaimmillaan. Etelä-Amerikankaan ylätasankojen kirkkaassa ilmassa en ole nähnyt sen loistavampia. Tällä eetterin muutoksella lienee jokin vaikutus valoon. Brightonin hautajaisrovio leimuaa yhä, ja läntisellä taivaalla on hyvin kaukainen tulipunainen täplä, joka saattaa merkitä häviötä Arundelissa tai Chichesterissä, jopa mahdollisesti Portsmouthissakin. Istun mietiskellen ja teen välistä jonkun muistiinpanon. Ilmassa on suloista alakuloisuutta. Nuoruus, kauneus, ritarillisuus ja rakkaus – tähänkö se kaikki loppuu? Tähtien valaisema tienoo näyttää vienon rauhan unimaalta. Kuka kuvittelisi, että se on ikäänkuin kauhistava Golgata, jolle on sirotettu ihmissuvun ruumiita? Äkkiä purskahdan nauruun.
"Kuulkaapa, nuori mies!" sanoo lordi John tuijottaen minuun ällistyneenä. "Leikinlasku olisi paikallaan näinä kovina aikoina. Mitä te ajattelitte?"
"Ajattelin kaikkia suuria ratkaisemattomia kysymyksiä", vastaan hänelle, "niitä, joihin olemme kuluttaneet niin paljon vaivaa ja harkintaa. Ajatelkaahan esimerkiksi Englannin ja Saksan kilpailua – tai Persian lahtea, josta vanha päällikköni oli niin innostunut. Kuka olisi arvannut silloin, kun olimme niin kiihdyksissä näistä asioista, kuinka ne lopullisesti ratkaistaisiin?"
Me vaivumme taas äänettömyyteen. Kuvittelen, että jokainen meistä ajattelee ystäviä, jotka ovat menneet edeltäpäin. Rouva Challenger nyyhkyttää rauhallisesti, ja hänen miehensä kuiskailee hänelle. Ajatukseni kääntyy mitä erilaisimpiin ihmisiin, ja jokaisen heistä näen makaavan valkeana ja jäykkänä, kuten Austin poloinen viruu pihalla. Niinpä esimerkiksi Mc Ardle.
Tiedän tarkalleen, missä hän on, kasvot kirjoituspöydällä ja käsi omalla puhelimellaan, niinkuin kuulin hänen kaatuvan. Ja myöskin Beaumont, päätoimittaja, – otaksun, että hän makaa sinipunaisella turkkilaisella matolla, joka koristi hänen pyhättöään. Ja toverit uutistenhankkijain huoneessa – Macdonna, Murray ja Bond. He olivat varmasti kuolleet ollessaan kovassa työssä, käsissään muistikirjat täynnä eloisia vaikutelmia ja omituisia sattumuksia.
Saatoin hyvin kuvitella, että yksi oli ajettu haastattelemaan lääkäreitä, toinen Westminsteriin ja vielä kolmas St. Pauliin. Mitä mainioita otsakerivejä he varmaan ovat nähneet viimeisenä kauniina näkynä, mutta niiden kohtalona oli ainiaan jäädä aineellistumatta painomusteen avulla! Voin nähdä Macdonnan lääkärien joukossa – "Hyvää Harley Streetiltä" – Mac suosi aina alkusointuja. "Haastattelu herra Soley Wilsonin kanssa." – "Kuuluisa erikoistuntija sanoo: Ei saa olla toivoton!" – "Erikoiskirjeenvaihtajamme tapasi mainion tiedemiehen istumassa katolla, jonne hän oli peräytynyt välttääkseen kauhistuneiden potilaiden laumaa, kun ne olivat vallanneet hänen asuntonsa. Käyttäytyen tavalla, joka selvästi osoitti, että kuuluisa lääkäri piti tätä tapahtumaa äärettömän tärkeänä, hän kieltäytyi tunnustamasta, että kaikki toivo oli lopussa." Tällä tavoin Mac aloittaisi.
Sitten oli nuori Bond, joka luultavasti kävisi St. Paulissa. Omasta mielestään hänellä oli kirjallista aistia. Tästä hän saisikin hyvän aiheen! "Seisoessani pienellä parvekkeella tuomiokirkon kuvun alla ja katsellessani epätoivoista, yhteensulloutunutta ihmisjoukkoa, maassa maaten rukoilemassa tällä viime hetkellä sitä valtaa, josta se oli niin itsepäisesti ollut välittämättä, nousi aaltoilevasta ihmismerestä korviin sellainen matala, rukousta ja kauhua ilmaiseva valitus, sellainen värisyttävä Tuntemattoman puoleen kohoava avunhuuto, että – " ja niin edelleen.
Niin, se olisi suuri loppu uutistenhankkijalle, vaikka hän samoin kuin minäkin kuolisi käyttämättä aarteitaan. Mitä antaisikaan Bond, poikaraukka, nähdäkseen kirjaimet "J.H.B." sellaisen palstan lopussa?
Mutta mitä pötyä nyt kirjoitankaan! Se on vain yritys kuluttaa väsyttävää aikaa. Rouva Challenger on mennyt sisempään pukukammioon, ja professori sanoo, että hän nukkuu. Professori tekee muistiinpanoja ja tutkii kirjojaan keskipöydän luona yhtä rauhallisena kuin hänellä olisi edessään moniaita rauhallisia työvuosia. Hänen kovaääninen sulkakynänsä tuntuu kirskuvan ylenkatsettaan kaikille, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan.
Summerlee on vaipunut kokoon tuolillaan ja päästää aika ajoin perin ärsyttävän kuorsauksen. Lordi John makaa taaksepäin nojautuneena kädet taskussa ja silmät suljettuina. Kuinka ihmiset saattavat nukkua tällaisissa oloissa, sitä en osaa kuvitella.
Klo 3.30 a.p. Olen juuri hätkähtäen herännyt. Kello oli viisi minuuttia yli yhdentoista, kun tein viimeisen muistiinpanoni. Muistan, että vedin kelloni ja panin ajan merkille. Olen siis tuhlannut noin viisi tuntia siitä pienestä ajasta, joka meillä on vielä jäljellä. Kuka olisi uskonut sitä mahdolliseksi? Mutta nyt olen paljon virkeämpi ja kohtalooni valmistunut tai koetan uskotella itselleni, että olen. Ja kuitenkin, mitä valmiimpi ihminen on ja mitä korkeammalla hänen elämänsä virta juoksee, sitä enemmän hänen täytyy väistää kuolemaa. Kuinka viisas ja armollinen onkaan luonnon huolenpito, jonka ansiosta hänen maallinen ankkurinsa tavallisesti heltiää monin pienin huomaamattomin nykäyksin, kunnes hänen tietoisuutensa on ajautunut kestämättömästä maallisesta satamastaan toisella puolella olevaan suureen mereen!
Rouva Challenger on yhä pukuhuoneessaan. Challenger on nukahtanut tuolilleen. Mikä kuva! Hänen mahtava vartalonsa nojautuu taaksepäin, suunnattomat, karvaiset kädet ovat ristissä liivien yli ja pää niin vinossa, etten voi nähdä mitään hänen kauluksensa yläpuolelta, lukuunottamatta rehevän parran sotkuista harjaa. Hän vapisee oman kuorsauksensa täristyksestä. Summerlee liittää silloin tällöin korkean tenorinsa Challengerin täyteläiseen bassoon. Lordi John nukkuu myöskin, pitkä ruumis koukussa syrjällään korituolissa. Sarastuksen ensimmäinen kylmä valo hiipii juuri huoneeseen, ja kaikki on harmaata ja surullista.
Katselen ikkunasta auringon nousua – kohtalokasta aamunkoittoa, joka valaisee asumatonta maailmaa. Ihmissuku on mennyt, sammunut yhdessä päivässä, mutta kiertotähdet liikkuvat ja vuorovesi nousee tai laskee, tuuli kuiskii ja koko luonto on entisellään, mikäli näyttää, limaeläimeen asti, osoittamatta merkkiäkään siitä, että ihminen, joka oli nimittänyt itseään luomakunnan herraksi, olisi milloinkaan läsnäolollaan siunannut tai kironnut maailmankaikkeutta. Pihalla makaa Austin raajat hajallaan ja kasvot loistavan valkeina sarastuksessa, letkunpään pistäessä yhä näkyviin hervottomasta kädestä. Koko ihmissuku esiintyy kuin tyypillisesti tuossa puoleksi lystikkäässä, puoleksi liikuttavassa hahmossa, joka makaa niin avutonna ennen hoitelemansa koneen vieressä.
* * * * *
Tähän loppuvat silloiset muistiinpanoni. Sitten olivat tapaukset liian nopeita ja vaikuttavia, jotta olisin ehtinyt mitään kirjoittaa, mutta ne ovat niin selviksi hahmoittuneet muistiini, että mikään sivuseikka ei jäänyt minulta huomaamatta.
Jokin tukehtumisen tunne kurkussani sai minut katsomaan happilieriöitä, ja silloin hämmästyin. Elämämme hiekka oli valumassa loppuun. Jonakin yön hetkenä Challenger oli muuttanut putken kolmannesta lieriöstä neljänteen. Nyt oli selvää, että tämäkin oli jo melkein tyhjä. Kauhea tukehtumisen tunne ahdisti minua yhä pahemmin. Kiirehdin lieriön luo, irroitin hanan ja muutin sen viimeiseen varastoomme. Omatuntoni soimasi minua siitä, sillä tunsin, että jos olisin pidättänyt kättäni, he mahdollisesti kaikki olisivat siirtyneet pois unessaan. Sen ajatuksen karkoitti kuitenkin sisemmästä huoneesta kuuluva rouvan ääni, joka huusi:
"George, George, minä tukehdun!"
"Kaikki on kunnossa, rouva Challenger", vastasin samalla kun muut hypähtivät pystyyn. "Minä olen juuri vääntänyt auki uuden lieriön."
Sellaisellakaan hetkellä en voinut olla hymyilemättä Challengerille, joka hieroen karvaisilla nyrkeillään kumpaakin silmäänsä oli kuin iso parrakas vauva juuri herätessään. Summerlee värisi kuin vilutautinen, sillä kun hän huomasi asemansa, voitti inhimillinen pelko hetkeksi tiedemiehen tyyneyden. Lordi John oli kuitenkin yhtä rauhallinen ja virkku kuin olisi juuri noussut metsästyspäivän aamuna.
"Viidenneksi ja lopuksi", sanoi hän katsahtaen putkeen. "Kuulkaahan, nuori mies, älkäähän vain sanoko, että olette kirjoitellut vaikutelmianne tuolle polvellanne lojuvalle paperille."
"Vain muutamia muistiinpanoja ajankuluksi."
"No, enpä usko, että kukaan muu kuin irlantilainen olisi niin tehnyt. Kaiketi teidän on odotettava, kunnes pikku veli limaeläin kasvaa suureksi, jotta saatte lukijoita. Hän ei näytä juuri nyt paljonkaan välittävän asioista. No, herra professori, minkälaiset ovat mahdollisuutemme?"
Challenger katseli vahvaa aamusumua, joka leijaili maiseman yllä. Siellä täällä nousivat metsäiset kukkulat kartiomaisten saarten tavoin tästä villamerestä.
"Se voisi olla käärinliina", sanoi rouva Challenger, joka oli tullut huoneeseen aamupuvussaan. "Siinä nyt on sinun laulusi, George: 'Loppukoon vanha, jotta uusi saa alkaa!' Niinhän sinä ennustit. Mutta te värisette, rakkaat ystävä-parkani. Minä olen ollut lämpimässä peitteen alla koko yön, ja te palelitte tuoleillanne. Mutta pian minä saan teidät kuntoon."
Uljas pikku olento kiiruhti pois, ja kohta kuulimme kattilan sihinää. Hän tuli sitten takaisin mukanaan viisi höyryävää kakaokuppia tarjottimella.
"Juokaa nämä", sanoi hän. "Se virkistää."
Niin olikin asian laita. Summerlee kysyi, saiko hän sytyttää piippunsa, ja meillä oli kaikilla savukkeita. Tupakanpoltto vahvisti luullakseni hermojamme, mutta se oli huono temppu, sillä se pilasi ilman tässä umpinaisessa huoneessa. Challengerin täytyi avata tuulettaja.
"Kuinka kauan, Challenger?" kysyi lordi John.
"Mahdollisesti kolme tuntia", vastasi professori kohauttaen hartioitaan.
"Ensin minua peloitti", sanoi hänen vaimonsa, "mutta mitä lähemmäksi loppua tulemme, sitä helpommalta se näyttää. Etkö luule, että meidän pitäisi rukoilla, George?"
"Sinä rukoilet, rakkaani, jos tahdot", vastasi iso mies hyvin lempeästi. "Meillä on jokaisella oma tapamme rukoilla. Minun tapani on täydellinen mukautuminen kaikkeen mitä kohtalo ehkä lähettää minulle – iloinen mukautuminen. Korkein uskonto ja korkein tiede näyttävät yhtyvän siinä."
"Minä en voi totuudenmukaisesti sanoa sieluntilaani mukautumiseksi, saatikka iloiseksi", murahti Summerlee piippunsa takaa. "Minä alistun, koska täytyy. Minä tunnustan, että olisin mielelläni ottanut vielä yhden elinvuoden päättääkseni liitukivettymien luokittelut."
"Teidän päättämätön työnne on pikku asia", sanoi Challenger mahtipontisesti, "kun se pannaan sen tosiasian rinnalle, että oma suurteokseni, 'Elämän portaat', on vielä alkuasteellaan. Aivoni, opintoni, kokemukseni – itse asiassa koko ainoalaatuinen valmisteluni – piti tiivistää tähän käänteentekevään kirjaan. Ja kuitenkin, kuten sanon, minä mukaudun."
"Luultavasti meiltä kaikilta jää jotakin kesken", sanoi lordi John.
"Mitä teillä on tekeillä, nuori mies?"
"Aioin julkaista runoja", vastasin minä.
"No, maailma on päässyt ainakin niistä", sanoi lordi John. "Aina voi jostakin iloita, kun vain penkoo."
"Kuinka on teidän laitanne?" kysyin.
"Jaha, sattuu juuri niin, että olin laittautunut matkakuntoon. Olin luvannut Merivalille lähteä Tibetiin metsästämään keväällä lumileopardeja. Mutta teidän on vaikea lähteä, rouva Challenger, kun olette juuri saaneet valmiiksi tämän sievän kodin."
"Missä George on, siellä on minun kotini. Mutta kuinka paljon antaisinkaan, jos saisimme vielä kerran yhdessä kävellä raikkaassa aamuilmassa noilla kauniilla ylängöillä!"
Sydämissämme vastasi kaiku hänen sanoihinsa. Aurinko oli päässyt esiin harsomaisista sumuista, ja kultainen hohde valaisi laajaa maisemaa. Istuessamme hämärässä ja myrkyllisessä ilmassa näytti ihana, puhdas, tuulen hivelemä seutu suorastaan kauneuden unelmalta. Rouva Challenger piti kättään kaihoisasti ojennettuna sitä kohti. Me siirsimme tuolit puoliympyrään ikkunan luo. Huoneessa oli ilma jo hyvin ummehtunut. Minusta tuntui kuin varjot olisivat kokoontuneet meitä tavoittamaan – rotumme viimeisiä. Näkymätön verho oli sulkeutumassa joka puolelta.
"Tuo lieriö ei kestä kovin kauan", sanoi lordi John vetäen syvään henkeänsä.
"Sen määrä vaihtelee", sanoi Challenger, "ja riippuu paineesta ja siitä, kuinka huolellisesti happi on siihen pantu. Minäkin luulen, että tämä lieriö on vaillinainen."