KUUDES LUKU.
Salakäytävä
Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin, niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.
Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla fleur-de-lis'llä muutetaan arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla, tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt – koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt lapsi.
Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta, kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.
Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.
"Te olette tavattoman hauska mies, herra – herra – no mikä se nyt olikaan teidän nimenne?"
"De Laval."
"Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte varsin hauskalta."
"Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa tapauksessa olette pelastanut henkeni", sanoin. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille siitä."
Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.
"Minä voin elää ilman kiitoksianne", sanoi hän kylmästi. "Te olette aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni, jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt, seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma, niin – silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä ihmistä ole olemassakaan. Niin", jatkoi hän hyvin katkerasti ja kiihkoisasti, "minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te herra … herra…"
"De Laval."
"Aivan oikein – se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä.
Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?"
"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä", sanoin. "Minä vain tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni."
En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.
"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä", sanoi seuralaiseni. "Minä luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista miestä."
Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan tavallista meidän päivinämme", sanoi hän. "Hän on muuan niitä, jotka vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä, vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta, kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi."
Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.
"Niin", sanoi hän, "minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on."
Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.
En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi, kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.
"Näettekö tulta takananne?" kysyi hän minulta.
Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle, vaan en mitään voinut huomata.
"No, se on hyvä", sanoi hän. "Menkää te ensin, minä tulen sitten jälestä."
Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme valkeassa seinässä.
"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi", sanoi hän.
Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta, äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.
"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin", sanoi seuralaiseni. "Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei ollenkaan."
"Olen vallassanne."
"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä."
Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän siellä ryömi.
"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka", sanoi hän. "Silloin tulee tilavampi ja me voimme ottaa tulta."
Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.
Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja sulkivat nyt tien.
"Kuulkaas", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, "oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?"
"En milloinkaan."
"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat."
"Minne tämä käytävä johtaa?" kysyin.
"Tänne", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.
Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät, rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa; vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä, vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.
Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.
"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä", sanoi hän.
Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi voitetuksi väsymykseni.
"Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra", sanoin. "Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla, missä olen."
"Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana.
Huomen aamulla puhelemme enemmän."
Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.
"Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?"
"Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten."
"Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain." Hän sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.
SEITSEMÄS LUKU.
Grosboisin isäntäväki
Isäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä huoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja tyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea ajatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen niin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti paremminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä lisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka hän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja olin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi tämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan hänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni viereen.
"Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että puvustonne ei ole runsaasti varustettu", sanoi hän minulle. "Minä luulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan kaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista voitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi, saippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa toivon teidän ehtivän pukeutua."
Minä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa hyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut ja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää vasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä kantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen.
"Käyhän se laatuun, varsin hyvin!" sanoi hän ja nyökäytti päätään arvostelevasti. "Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen tai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin Inrcoyablen keikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa aistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra."
Minua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan se unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me olimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka minusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa koossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin siitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun ja niistä näkyi leikillinen väike.
"Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval", sanoi hän.
"Jumalan nimessä", sanoin, "elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä te olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?"
Hän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan, laski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut suureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu ruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen kirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä huomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät piirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi silmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti.
"Sibylle", sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni "tämä on serkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on ainoa tyttäreni, Sibylle Bernac."
"Te olette siis…"
"Olen äitisi veli, Charles Bernac."
"Te olette eno Bernac!" änkytin kuin tyhmyri. "Vaan minkä vuoksi ette sitä sanonut minulle?"
"Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan, että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi."
Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa, ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa, että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.
Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.
"Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä", sanoi hän. "Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa, niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä Grosboisissa?"
Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka vuoksi sitä ei voitu käyttää.
"Aivan oikein", sanoi enoni. "Kun linna tuli minun haltuuni, oli ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi pakoa."
Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.
"Me saamme unohuttaa entiset", sanoi hän. "Ne ovat vanhojen polvien riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea."
Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani, vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.
"No, Sibylle", sanoi hänen isänsä, "sinä voit vakuuttaa Louis serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa."
"Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä", vastasi hän. "Se ei ole sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi, jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän."
Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:
"Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi", sanoi isänsä terävästi. "Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä seikasta."
"Hän ei tarvitse mitään muistutuksia", sanoi tyttö.
"Te teette minulle väärin", lausuin minä, sillä tytön viha ja halveksuminen suututti minua. "Totta on, että minä en voi unhottaa, että tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta – olisinhan aika rahjus, jos voisin sen unohtaa – vaan jos te luulette, että minä sen vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni miekallani."
"Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan", huudahti enoni. "Nyt on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?"
"Tahdon palvella maatani."
"Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu maa sekasortoon."
"Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia", sanoi serkkuni. "Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi olo Englannissa – ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa turvassa."
Kaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä tiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole koskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt vastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä paljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään yhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä.
"Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta toisesta", sanoi enoni.
"Kenestä toisesta?" kysyi tyttö.
"Se on sama", vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin hän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin olisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta.
Tyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja nousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti päätään ja nauroi epäilevästi.
"Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?" sanoi serkkuni minulle.
"En ole", vastasin hänelle.
"No, mitä arvelette hänestä nähtyänne hänet?"
Tuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein jotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi ihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut läheimpään ympäristöönsäkin.
"Vaiti-olonne on riittävä vastaus", sanoi hän, kun minä epäröin vastata. "Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui välillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä luulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän kysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti teitä tulemaan tänne, eikö niin?"
"Sain."
"Ettekö huomannut mitään kuorella?"
Minä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat minulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta.
"Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?"
"Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa."
"Vaan minkä vuoksi?"
"Kun minä en olisi halunnut teitä tänne."
"Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?"
Hän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu sanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton:
"Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa."
"Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?"
"Siitä olen varma."
"Kehoitatteko minua menemään täältä?"
"Viipymättä hetkeäkään."
"Mistäpäin minua vaara uhkaa?"
Hän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen, aivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun ja sanoi:
"Isäni puolelta."
"Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?"
"Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne."
"Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa väärin", sanoin hänelle. "Hän pelasti henkeni eilen illalla."
"Pelasti henkenne? Kenen käsistä?"
"Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan tietooni."
"Ah!" Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi.
"He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin."
"Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu. Hänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin avomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette samoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne – rakastunut?"
Kaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin kummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli kummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja minä en epäröinyt.
"Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö", sanoin. "Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen tytär."
Vastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen suuret, mustat silmänsä loistivat ilosta.
"Oletteko hyvin kiintynyt häneen?"
"En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet."
"Ettekö hänestä luovu?"
"En jumaliste!"
"Ette Grosboisin vuoksikaan?"
"En edes senkään vuoksi."
Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.
"Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni", sanoi hän. "Minä huomaan, että meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia."
Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.