LIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?
TORKKOLA. Ei mikään – ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos muuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla, että sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet sovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle. Sillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka kaiken ilon karkoittaa, – eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko talostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin että kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut pois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi kappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun tule ikävä.
LIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas iloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!
TORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.
LIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?
TORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka sydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on, sille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli vuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve kuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja kun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti piti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän vilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: "lanko, mitäs minä aina olen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole katunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon halvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi turmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen katumus kuin ei mikään katumus!" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan jutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, – niin oikeassa!
LIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan. Viisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa itseenne tyrkyttää.
TORKKOLA. Ole sinä laskematta leikkiä vakavista asioista, tyttöseni. Et tiedä mistä on kysymys. Mutta saat tietää. Saat oppia tuntemaan minut kaikessa synnillisyydessäni, niinkuin olet minun tuskanikin nähnyt. – Saat tuon vanhan jutun eväiksi matkallesi, niin on jotain tuumittavaksesi, joka voi olla sekä sinulle että muille opiksi ja hyödyksi. Siitä on kai nyt suunnilleen viisikolmatta vuotta, eukkoni vielä eläessä, kun otimme erään tytön palvelukseemme, pieni ja pyörehkö hän oli, ja ylpeä hän oli myös. Sillä hän ei vähääkään nuorista pojista piitannut – minuun hän silmänsä iski. Ja minun asiani olivat sillä viisiä, että eukkoni oli myötäänsä sairas ja huono ja minä olin silloin, kuten ainakin reipas mies, – ja silloin sattui niin, että minä jäin kahden kesken tytön kanssa ja niin sitten kävi, kuten semmoisissa tapauksissa ainakin. Ja liekö sitten eukkoni huomannut tytön tilan vai mitä, mutta hän se sai hänet lähtemään palveluksestani. Enkä minä ollut sitä juuri vastaankaan.
LIISA (Silittelee esiliinaansa). Siinä te tosin olette oikeassa, isäntä, että ette vallan oikein tehneet siinä, minkä kerroitte. Vaan ei kai se yksin teidän syynne ollut kun teitä siinä kaksi oli mukana!
TORKKOLA. Niin, semmoisessa pelissähän sitä tavallisesti ollaan kaksittain. Mutta minun asiani olisi ollut olla viisaampi kuin hän. Ja kun hän sitte joutui pois, oli hän kuin tuuleen haihtunut. Eikä yksikään koko paikkakunnalla nähnyt hänestä edes savuakaan. Mitenhän hänen on mahtanut käydä? Sano se minulle! Mieltäni niin pahasti painostaa, että hänet syntiin viekottelin, ja sitte päästin hänet menemään, yhä pitemmälle, synnin polkua – ken tiennee kuinka pitkälle, – ehkäpä aina alimpaan helvettiinkin. —
TAAVETTI. Ja siinäkö kaikki? Senkö takia te maasta ja mannustanne luovutte ja jätätte kaiken omaisuutenne vieraisiin käsiin, saadaksenne aikaa katumaan ja parannusta tekemään?
TORKKOLA. Niin, niin se on.
TAAVETTI. Niinkö te sitte arvelette, isäntä, siitä paranevanne, että nyt vielä suuremman tyhmyyden teette, kuin minkä jo teitte.
TORKKOLA. Sitä sinä olet liian tyhmä ymmärtämään. Ja ole iloinen, ettei sinun tarvitse oppia ymmärtämään sitä, niinkuin minun!
NYKÄNEN. Siinä oli tosi ja kristillinen oppi, Taavetti! Paina se mieleesi vain! Ja opi katselemaan elämää semmoisena, kuin olisi se yrttitarha täynnänsä hedelmäpuita ja pensaita, joista herra on kieltänyt sinua syömästä.
LIISA. Olkaa te siinä tekemättä herrasta linnunpelätintä. Itseppä hän on luonut kirsimarjat niin punaisiksi ja kauniiksi. Ja se, joka niitä liiaksi maistelee, pitäköön itse huolta siitä, että saa vatsansa kuntoon jälleen.
NYKÄNEN. Järjettömiä siinä haastelet. Sillä siitä ei ole koskaan ollut kysymystäkään, etteikö herra soisi meidän kylliksemme syödä. Vaan siitä ainoastaan, että me emme saa antaa rienaajan houkutella itseämme ylensyömiseen. Sillä ylellisyys tuottaa kärsimyksiä ja se koiruohotee, jonka me sitte saamme helvetissä juoda, parantuaksemme siitä taudista, se ei hyvälle maistu. Herran kirsikkapuun alle virittää rienaaja lankansa. Ja jos lankoni nyt haluaa päästä pirun pauloista ja katua ja parannusta tehdä, niin tekee hän siinä vallan oikein, että hän ratkoo poikki jok'ikisen uuden silmukan, jonka tuo peikko on verkkoonsa parsinut.
TORKKOLA. Nähkääs – nähkääs – niinikään sitä on haastettava. Se se totta vie asiansa taitaa.
TAAVETTI. Kyllä, herra paratkoon.
TORKKOLA. Ja riittäköön nyt tätä lörpötystä siitä asiasta. Ennen kuin lähdet, Liisa, niin käyhän nyt visusti katselemassa taloani. Ja tee se ilman kateutta, se ei sinua vahingoita. Päinvastoin. Monesta houkutuksesta säästyt, jos pääset saamasta sitä, mitä äitisi ajatteli. Ja tervehdä häntä, kun kotiin tulet, ja sano hänelle niinkuin tosi on, että liian myöhään tulit tänne! Sillä huomenna lähden minä kaupunkiin, jos ilma seestyy ja katkon poikki jok'ikisen langan, jonka paholainen on kokoon parsinut, ja luovutan talon Malakiakselle. Hän kyllä paremmin kuin minä, varoo siihen syntiin lankeemasta, jonka rikkaus mukanansa tuo. Jos haluttaa, niin käyhän taas katsomassa, kun olen syytingillä lankoni luona. Olen silloin kyllä iloisemmalla tuulella.
NYKÄNEN (Pudistaa hänen kättään). No siitä voit olla varma. Silloin ei haittaa, jos häntä tervehtimään tulet.
LIISA. Hyvästi sitten, isäntä!
TORKKOLA. Herran haltuun, lapseni. Muista käydä tervehtimässä.
LIISA (Tulee hänen luokseen). Kyllä, kyllä minä toki muistankin. En tiedä miksi, – mutta minä niin teitä säälin. – Minusta näet tuntuu aivan kuin olisi murhe teihin tyrkytetty. Ja sehän ei hyödytä jumalaa eikä ihmisiä. – Niin, mieluummin jäisin luoksenne, ja puhuisin kanssanne, – oikein kauniisti – ja kauvan, lohduttaakseni teitä. – Enkä kuitenkaan tiedä, mitä teille tahtoisin sanoa. Herra siunatkoon teitä, isäntä!
(Juoksee pois.)
TAAVETTI. Ja hänet päästätte te menemään? (Aapelin kohottaessa olkaansa) Isäntä, isäntä – hänet teidän täytyy pidättää! – Kutsukaa hänet takaisin taas! Tehkää se, isäntä!
TORKKOLA (Nauraen). Sekös olisi sinulle mieleen, vekkuli!
TAAVETTI (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa Liisaa. Mennessään). Tehkää sitten, kuten tahdotte. Mutta jos tuon kitupiikin tämän talon herraksi toimitatte, niin silloin minä lähden tieheni. Sillä tuota en isännäkseni huoli, – en, hitto minut vieköön, jos huolinkaan!
(Menee Liisan kanssa taloon.)
NYKÄNEN. Enkös sitä sanonut – Aapeli! Enkös sitä sanonut! Niin pian kuin huomaavat, että tässä talossa on jotain otettavaa, niin loikkivat tänne kuin ahmivat sudet, yksi toisensa perästä, joita et ikinä ole huolinut katsoakaan ennen vanhaan.
TORKKOLA. Kukin parastaan etsii tässä maailmassa! Tulevat ja nuuskivat, ja jolleivat mitään saa, niin menevät matkoihinsa taas! Vaan eipä minua nenästä vedetä. Ja sama kai se sinulle on!
NYKÄNEN. Niin, kun sinä sillä tavalla ajattelet, niin yhdentekeväähän se silloin minulle on. Vaikka sanoihan se sisar-vainaani, jonka kanssa sinä olit naimisissa, – niin miten se sanoikaan, – niin, näin ikään se sanoi; "Malakias", sanoi, "huolehdi miehestäni ja pidä häntä silmällä ja auta häntä sitte oikealle tielle, jotta hän taivaaseen pääsisi! Et sinä sitä suotta tee, se on varma. Sillä niin paljon pahaa kuin hän minulle on tehnyt, ja niin törkesti kuin hän on rikkonut omaa lihallista vaimoaan vastaan, niin eipä olisi liiaksi, jos hän antaisi sinun ja omaistesi periä kaiken omaisuutensa."
TORKKOLA (Joka on istunut pää käsien varassa, katsoo ylös). Hänkö on sinulle noin sanonut!? – Hän, joka ei sietänyt sinua nähdäkään. Mitä sinä tuota nyt esille vedät, kun kuitenkin jo olet määrän päässä? Varo itseäsi, jos yllätän sinut valheita laskettelemassa! Katua saisit – niin totta vie saisitkin.
NYKÄNEN. Varjelkoon, miten kiivastut!
TORKKOLA (Kiivaasti). Hän ei ole ikinä niitä sanoja sinulle sanonut.
NYKÄNEN. Oon, onpa niinkin. Mutta sinä olet sairas ja huono, – älkäämme siis riidelkö – se ei ole hyvä sinulle —
TEEMU (Rahtimies, leveähköt, punakat kasvot, viekas katse, leveälierinen hattu päässä, yllä sininen pusero, pitkävartiset saappaat jalassa, tulee veräjästä). He-hei! – Terve teille! Hyvä että sinut tapasin, Malakias. Eukkosi sanoi, että kyllä sinä täällä oleilet! Eihän minulla tietystikään paljon aikaa ole, hevoseni ovat kärsimättömät, – ne ovat kuin minäkin – eivät tahdo alallaan seistä.
NYKÄNEN. Mikä hätänä?
TEEMU. Ensiksikin, sinulla on tynnyrillinen etikkata kaupungissa odottamassa. Toimitusmies sanoi, että haettaisit sen niin pian kuin mahdollista. Ja rahtikirjan hän lähetti minun mukanani. – Tässä sen saat!
NYKÄNEN. Miks'et tynnyriäkin mukaasi ottanut?
TEEMU. Se kun ei vielä ollut maksettu.
NYKÄNEN. Vieläkö mitä on asiaa?
TEEMU. Niin, mielestäni nyt olisin voinut ansaita tuon ryypyn, josta niin kauvan on puhe ollut!
NYKÄNEN. Eipä tuo etikkatynnyri ole sen veroinen!
TEEMU. Kukas siitä pakisee? Onko muistisi käynyt niin huonoksi viimeaikoina? Niinkö oli, että vaan etikasta sinulle selvän ottaisin? Mitä?
NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Älä siinä suutasi piekse! – Lähde kanssani kotiin ja kerro siellä, mitä tiedät.
TEEMU. Enkä lähde laputtamaan sen takia vain. Sen asian me voimme selvittää yhtä hyvin täälläkin. Lankosihan tässä vain on kuulemassa.
NYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin, sanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!
TEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!
NYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.
TEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen mies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy kontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada kurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan isännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko mokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan raatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua läkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka ennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.
TORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä sanotkaan, Teemu?
TEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein kuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut, niin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi tulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto soikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.
TORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?
TEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan.
Ja niin se on.
NYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän saatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma sinä olet.
TORKKOLA. Älä hänestä huoli, Teemu. Mitä sinä puhuit Leenasta.
TEEMU. Minä hänestä selvän otin, minä!
TORKKOLA (Huudahtaa). Hän elää?!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Niin, piru vie, elääkin! Vai niin – sinäkös se olitkin! Minä luulin, että Malakias se minulle taas kiljui!
TORKKOLA. Älä valhettele minulle! Älä herran tähden valehtele! Oletko varma siitä, että olet oikein nähnyt?
TEEMU. Varmaan minä olen. Olen sekä nähnyt hänet, että puhellut hänen kanssaan!
TORKKOLA. Se ei ole mahdollista! Kun tuomarit ovat perään kuuluttaneet häntä tuon tuostakin!
TEEMU. Tuomarit niin! Eikähän se muuten mikään ihme ollut, ettei huolinut periä niin velallista taloa.
TORKKOLA. Missä hänet tapasit?
TEEMU. Mitä lie ollut kolmen tunnin matkan päässä täältä, heti yläkulmalle päästyä. Siellä hänellä on talonsa Autioitten kallioiden luona, tiedättehän!
TORKKOLA. Silloin minä lähden sinne, heti paikalla. Semmoisen matkan ajaminen ei henkeä vie. Mutta minä tahdon nähdä hänet omin silmin, ja ottaa selvän, miten hänen on ja missä kurjuudessa hän nyt elää. (Menee ovelle). Tilta, tule tänne – joutuun – kuuletko sinä! – (Lähestyy Teemua, liivintaskuaan kopeloiden). Et tule tätä ilman edestä tehneeksi, Teemu. Hyvän työn teit vallan. Ja kiitos siitä!
(Antaa hänelle rahaa.)
TEEMU. Mitäs nyt tuossa – jopahan kannatti puhua! (Pistää rahat taskuunsa). Kiitos vaan!
TILTA (Ovella). Kutsuitteko minua, isäntä?
TORKKOLA. Niin, joudu ja käske Mikon valjastaa, – hän paraiten tuntee tiet sillä yläkulmalla. Me lähdemme siinä siunaamassa.
TILTA. Mutta, isäntä, vallanko te olette järjiltänne!
TORKKOLA. Ei auta, vaikka mitä sanoisit, sinne minun täytyy lähteä, muuten en saa rauhan hetkeäkään enään. Sano Taavetille, että olen pahoillani hänen tähtensä. Mutta hän jääköön kotiin taloa vartioimaan – antakoon tyttönsä mennä yksin. Minulla ei ole aikaa menetettävänä sen takia. Joudu nyt ja tuo palttooni ja hattuni. Lammasnahkaturkkini voit panna vankkureihin, sillä kyllä yöksi kylmä tulee!
TILTA. Mutta isäntä —
TORKKOLA. Älä jaarittele. Tee kuin käskin.
(Tilta menee.)
TORKKOLA (Menee ottamaan tyynyn penkiltä).
NYKÄNEN (Hyökkää sitä ottamaan). Minä kannan!
TORKKOLA (Tempaa tyynyn). Anna olla!
NYKÄNEN (Ei hellitä). Mutta lanko!
TORKKOLA. Sinä et enään koske minun omaani! Ettäs sen tiedät!
NYKÄNEN (Hellittää). Mutta, rakas lanko!
TORKKOLA. Rakas lanko, niinhän! Eikös hän eläkin, häh!? Eikös eläkin, vai? Onko helvetti kolmen penikulman päässä täältä, Autioitten kallioitten luona, hä? Valhettelija!
(Menee ovea kohti huitoen tyynyllä aina kun Nykänen yrittää tulla lähelle.)
NYKÄNEN (Seuraa ovelle saakka). Rakas Aapeli.
(Tarttuu hänen takkinsa liepeeseen.)
TORKKOLA (Hirmustuneena.) Valhettelija!
(Heittää tyynyn hänen päälleen, riistäytyy irti ja menee sisään.)
TEEMU. Jumaliste, jopa tuli kyytiä ukkoon! – Älä ole sinä milläsikään!
Lähde matkaan, niin tarjoon sinulle ryypyn. (Näyttää saamansa rahat).
Ja toisenmoista paloviinaa annetaankin, kuin mitä sinä tarjosit.
NYKÄNEN. Selkääsi pitäisi sinun saada!
TEEMU. Niinkö luulet. Hyvää yötä sitten! Nuku makeasti. – päänalunenhan sinulla jo on!
NYKÄNEN. Piru itse sinut varmaan päälleni lennätti!
TEEMU. Piruko lie? Eukkosihan sen teki!
(Menee.)
NYKÄNEN. Senkin perhanan ämmä retale, ettei ollut sen vertaa älyä päässään, että olisi pidättänyt tuon juopporatin kotona! Olisihan hän itsekin tänne jaksanut. Mutta mittasi sinä saat. – Tässä minä olen kulkenut ja huhtonut lähes puoli vuotta ja kiittänyt luojaani jokaisesta päähäni pälkähtäneestä juonesta, jolla voisin tämän syntisen omaatuntoa herättää! Ja hukkaan on kaikki mennyt, kaikki tyyni, vain siksi, että akkaväki on niin perhanan tyhmä. Vaan minäpä en antaudu – en piru vie hellitäkään! Minäkin ajan mukana sinne, tahtokoon eli ei! – Kätkeydyn hänen turkkinsa alle – sen minä teenkin.
(Aikoo hiipiä taloon, kuulee sieltä puhetta, kääntyy ja livistää pois nurkan taa.)
TAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).
TAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?
LIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun sinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi pimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan, miten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä siitä, minkä moisen aarteen minä sain.
TAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun luokseni!
LIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä tänne kauvemmaksi?
TAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla tavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi yhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen, olisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla. Mutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon, että ensin saan hyvän palveluspaikan.
LIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit.
Sillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.
TAAVETTI. No, niinhän se on.
LIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja lohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä minä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!
TAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!
LIISA. Herra olkoon kanssasi nyt, Taavetti!
TAAVETTI. Herra olkoon kanssasi, tyttöseni! Mielessäni sinut pidän yöt sekä päivät!
LIISA. Niin – päivisin teen minäkin samoin. Sen lupaan. Mutta yöt aijon nukkua.
TAAVETTI (Naurahtaa). Tee mitä tahdot, kunhan olet minun! Käy niin raskaaksi ajatellessa, että sinä olet niin kaukana minusta. – Joka päivä ja joka minuutti tahtoisin tietää, miten sinä jaksat ja mitä sinä teet, ja lähettää sinulle terveisiä vähintäin kymmenentuhatta kertaa päivässä, – jos vaan maailmassa löytyisi joku, jonka kanssa lähettää sinulle niitä.
TAAVETTI.
LAULU
(Sävel: Minä seison korkealla vuorella.)
Lirittele, pikku kirkas puronen, Kerkeästi vieri tie ja mun ystävällein pienellen tervehdykset multa vie.
LIISA.
Puro sulle pulpahtavi: "hulluhan lienet kaiketi, etkö nää: myllyä ma suurta kuljetan, sehän minua pidättää."
TAAVETTI.
Kyyhky pieni, lennä kultaseni luo, sinä syleillä häntä saat. Sitten häneltä mulle sa suukko tuo, sekä terveiset tunteikkaat!
LIISA.
Kyyhky pieni suuteloita itsekin tänäpäivänä odottaa kultasensa kaukaa kotihin lopultakin palajaa.
MOLEMMAT.