Read the book: «Avioliittoja»

SADESÄÄLLÄ

Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainenhuvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuutavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihentottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekävaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivatruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, ettähän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanutainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvälläomallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät,vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; muttahänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteliomiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.

Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanutmaalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maallavaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänenmielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvatsadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Muttakaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, sielläsadeilmoja tuskin huomaakaan.

Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoityttäreensä.

– Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei

Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… Kylläpäs

Jumala antoikin ilman…

Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoiastella nurkasta nurkkaan.

– Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, muttatänään, kuulemma, se on taas laskenut.

Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.

– Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.

– Tietysti!

– Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnythäntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää,mutta nyt – onkos se laitaa? viisi päivää!.. Minä en ole hänenvaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarinnousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle,Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinutsietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.

– Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, muttaonhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.

– Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuintarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.

– Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilmanpalvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä.Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksiollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olensanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesitähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten?Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minuntähteni niin paljon kärsiä.

Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa, kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmatkatsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän AlekseiStepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä,autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään javäsynyt ja ikävöi perhettään…

– Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, jahänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niinminä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan tokitietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.

Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helpostitoteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut.Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemaltakaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa jamenivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.

– Ohhoh-hoh-hoo… Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kunsalin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!

– Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä

Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.

Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa paikoissa, jos niissäkään.

– Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntäsuojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!

Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaakuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuulivähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljetsavisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä.Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.

– Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtäänhartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissäoikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin…Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono.Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikkakylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.

Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.

Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänenäitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hänpaistaisi vävylleen illaksi.

Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen jasanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyivuoteelle ja painoi päänsä patjaan.

– Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?.. Missä

Aleksei Stepanitsh on?

Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silminäitiinsä.

– Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.

– Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosihänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!

– Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoivapista.

– Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.

– Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei olenäinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona!Ei asu kotona! Ei kotona!..

Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:

– Ei kotona! Ei kotona!

Hän sai hysteerisen kohtauksen.

– Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hänkirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhiennimessä!

Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään.Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijottisilmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.

– Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi häärätenitkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petämeitä… Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia?Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeuttapettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimmehaastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhattamyötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!

Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensariutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut, kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät, kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoapitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihinkiitävät pilvet kuvastuivat.

Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan jasai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaankäynyt talossa.

– Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikäollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen!Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!

Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sittentyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanutraskaan työn.

– Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nytolenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisivuorokautta… yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonanien käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellytStipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennelläGaldejevin toimistossa lähellä liikettä… En ole syönyt, en juonut, olen nukkunut penkillä, palellut… Ei ole ollut minuuttiakaan vapaataaikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin, rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt…

Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisikolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsanähdäkseen, kuinka hänen valheensa – eli hänen omien sanojensa mukaandiplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina,hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetunaarteen… Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät…

– Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä olenyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?

– Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetunkääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi!Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!

Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisinapitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä,joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytärhäpesi…

Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle jaliköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää,valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin jaIvantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivätirroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:

"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"

"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeenpehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä jajonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä,ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin…"

Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:

– Mainiota! Mainiota!

APTEEKKARINROUVA

Pienoinen B: n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolmeväärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin onaivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohtaalkaa aamu valjeta.

Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisoriTshornomordikin, B: n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hänon jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen – miksi?.. sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunanääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittavaolla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä – jamiksi?.. sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassanousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vainmuutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herraTshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunuthänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpähymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivätja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipähän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi taihyväilisi.

Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouvanäkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanrantavähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuinolisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisenpensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuuon aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.

Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannustenkilinää. Jo kuului puhettakin.

"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä",ajattelee apteekkarinrouva.

Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoisetviitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi jasolakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä jakeskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmatalkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.

– Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähännäkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olintäällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapannaamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasinleukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.

– Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Jahänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aikasievä.

– Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?

– Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenäkuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouvanukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!.. Hän lepää rentona kuumuudesta…suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängynlaidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullokarbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!

– Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytäänapteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarinsievän rouvan.

– Kylläpäs keksittekin! Yöllä!

– Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytäännyt, hyvä ystävä!

– Olkoon menneeksi.

Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuuleeovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhäautuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelitpaljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.

Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tultalamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, eiharmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laihaupseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin.Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet japarrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee,ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.

– Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.

– Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja!sanoo tohtori.

Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajateivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtoritirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti onvallan vakavan näköinen.

– Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.

– Eihän siinä ole mitään erinomaista… vastaa rouva katsellensalavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista; sentähden minä autan häntä.

– Vai niin, vai niin… Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljontäällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkääliikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!

Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalleviidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo… Miehetkatselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.

– Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.

Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.

– Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista… jupisee Obtesovnäpähdytellen sormillaan, sellaista… tuota noin… elävöittäväänestettä… vaikka seltterivettä… Niin, onko teillä seltterivettä?

– On, vastaa rouva.

– Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitämeille pari kolme pulloa.

Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovestaulos.

Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen.Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitäluulette, Obtesov? Mutta – kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkariitse siellä suvaitsee levätä.

Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän onjuuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennytpunaiseksi.

– Sht… hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaakorkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.

– No mitäs sitten, jos herätänkin?

– Hän nukkuu niin makeasti… näkee teidät unissa… Terveydeksenne!

– Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellenseltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvintekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksivähäsen punaviiniä!

– Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.

– Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia.Mutta… täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä vinumgallicum rubrumia?

– On.

– No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!

– Paljonko?

– Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sittensaamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera jasitten per se.

Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakitpäästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.

– Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. Vinum huonoissimum!Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Teolette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessänikättänne.

– Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sentodellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikkaelämäni!

– Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen jakäyden vakavan näköiseksi.

– Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtorihiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavatniin että!.. Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemmevoitetut!

Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuunteleeheidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvinhauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajainhartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.

– Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tännekaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihantäällä kuolee ikävään.

– Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas… tuollainenluonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanooGribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipahauska tutustua!.. Paljonko olemme teille velkaa?

Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.

– Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.

Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaarahojaan ja maksaa.

– Teidän miehenne nukkuu makeasti… näkee unta teistä… jupisee hänpuristaen hyvästiksi rouvan kättä.

– En tahdo kuulla tyhmyyksiä…

– Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin… ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä…

Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"

– Hellittäkää käteni!

Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä jaepäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvatapteekista.

Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa samanikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvatlaiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät jaalkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkiilujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi – sitä hän ei itsekääntiedä… Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyttuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.

Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähteeedelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran, toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin…Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.

– Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen.Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitäepäjärjestystä se on?

Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössähuojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.

– Mitä… haluatte? kysyy hän Obtesovilta.

– Antakaa… antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.

Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen, haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään…

Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulosapteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselletielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan… He tapaavattoisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.

– Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoenkiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oikuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valuaposkille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä…

– Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkarivetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon…

Ja samassa hän nukahtaa.

ONNETTOMUUS

Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noinkaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkuahuvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissailtapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia, untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistätaivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneetkorkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.

Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinenrautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä astelivartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen, kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.

– En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellenmaahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, muttahauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan!Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti, tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisiakirjeitä… enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee!Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?

Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:

– Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viimeviikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleettuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!

Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti, silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön, oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonkaon samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.

– Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovnakohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä tepidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni…minulla on tytär… Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitäpaitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä japerheen perusteista yleensä…

Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.

– Perheen perusteista… jupisi hän. Hyvänen aika!

– Niin, niin… Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidänperheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaaitseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensäonnettomuuteen… Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkääHerran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, muttaheittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaantästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.

Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseliylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. SofiaPetrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut, mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.

– Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä… sanoi Sofia

Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.

Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen, puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.

– Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkäänhyvitä rakastetun naisen ystävyys.

– Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähänpenkille…

Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkeinpahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hänjo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Jahänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekästunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuovoimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri mustaposkiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas miesistuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan.Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.

– Mitään ei ole vielä päätetty… aloitti vihdoin Iljin. Te luetteminulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni…mielipiteeni perheen perusteista…" Kaiken sen tiedän sanomattakin.Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisenaja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikilletunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulleennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?

– Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!

– Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kertakääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovattallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minäkamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan, jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. Envoi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä,mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!

Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.

– Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan jahalveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelentoisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun… äh!

Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.

– Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hänsurullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksisitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysinteiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoranvastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta"tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuillalauseparsillanne!

Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallistatunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksipukeutumattomana.

– Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin… rupesihän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja… tänäänkinpyytänyt teitä!..

– Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkittasanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältälähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan.Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minunkanssani tai…

Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. SofiaPetrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hänmuisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollutIljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajansanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on,ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisiajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:

– Ja syy on sitten vielä minun!

– En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noinvain puhuneeksi… Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista ettäasianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivatyhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.

Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsipuheenaiheen muutoksesta ja kysyi:

– Kuinka niin?

– Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerransivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyysenää ole paikallaan…

Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntäymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hänpiti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaistaasioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurtatyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, muttayhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosinymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuonykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsemattaratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.

Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.

– Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi tealoitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaahyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!

– Hyvä on, koetan vielä taistella!.. huokasi Iljin. Ahkeruus iloni…Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammunluodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missääntapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaanmyöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotteviiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päiväton silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästäinhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!

Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hänkallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli kokokasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.

– Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle SofiaPetrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minäkärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näinkärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!

Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisestikeksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen poistäältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili SofiaPetrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, eiSofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuritänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivatyhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hänjonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsitunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan olivoimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kutenjuopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessävain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitääsiis olla niin? Niinhän?"

Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän eivetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivatliikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhatsedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitähallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä janäytti katselevan penkkiin päin.

"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.

– Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisellaäänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?

– En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikävillekysymyksille.

Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä äänijokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.

– Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeastiseisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!

Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensinilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaanmatkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näyttisiltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.

Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosimetsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähtinopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jooma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaaheikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajajasaattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealletielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vainhiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.

Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaankatsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…

– Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hänyksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinäpäivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli olitehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämäoli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenuttavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseäänkorville.

"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimmanhellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti…kovasti!"

Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hänoli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkatapalvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koettikuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, säälihäntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennentehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä jasuuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitelläVarjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.

Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyäänja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassakärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavatkäsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra.Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä,mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviävarpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja etteihäntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän hetipäätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.

Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiinkeittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellenkuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitanhäntä, mutta… miksi hän syö noin rumasti?"

Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuintunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiintottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kutahartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaanIljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan…

"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenkominä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"

"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseenruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehellenija vältän siten vaaran".

– Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti, aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaitayltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.

– No?

– Muutetaan pois täältä!

– Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…

– Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…

– Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekinolen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskotkonttorin?

Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:

– Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!

Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, ettäIljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…

Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhävielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämänpieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törröttilankoja…

Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasiavasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaaja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päiväthellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovinkalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanooolevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repiitukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuuttahyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junastaväliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensähaaveilemasta…

– Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyymatkustaa kanssani!

– Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää ollavakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.

"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!.." ajatteli Sofia Petrovna.

Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa ollaturvassa.

Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensaliidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinämatkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna menivierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka ominvoimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskallemielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivätolisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneetpyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä jakärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jotaehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensäliikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaakatsoi itseään peilistä.

Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelatakorttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkiamuita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuinsairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä kokoiltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tälläkertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskelisilmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyiliväkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti.Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivatkömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljintuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaanpianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton miesei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän olihenkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, SofiaPetrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaatpäivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensanojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyttaistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkausvaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.

Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntäänoikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonuthänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollutvaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuotasanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuusja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niinvoimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton jaistui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliseltatämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehenläsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudellahänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkinmatkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisentunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntänauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivatniin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänenkaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennenhuomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä;niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmissuutelemaan sitä.

Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneellakiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoimurheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyylähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!

"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän sillointällöin naurun ja laulun lomassa.

Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia

Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.

Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.

Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että SofiaPetrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä jakuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinkahän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…

– Sonja, Sonitshka… minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia

Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!

Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi SofiaPetrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänellesinä, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersikätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.

– Minun armaani, minun ihana naiseni… kuiskasi hän suudellen hänenkaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!

Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsäilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään, sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen, jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:

– Oletteko mieletön!

– No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkinluona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuinminäkin… Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatteminua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa…

Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttuitämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:

– Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttäätämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksilykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?

Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään.Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauannuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikäajatella… Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauheaherpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illankuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko, tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään javielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta.Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hänistuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamattajotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä jaympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainousvallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä jasielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaanoli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.

Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaenajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennälaahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. SofiaPetrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsavaltaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet jaajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän olikoettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään… Hän käsittinyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitävastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus jaelämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisinojautua.

"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseäänvoimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"

Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niinsuunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla, mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaaviatosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollutsiveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisensyyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vainpilantekoa ja ilveilyä.

"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitätaistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti, ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkintaistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassapäivässä!"

Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänentunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivathäntä… Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!

"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunantakana.

"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.

Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.

– Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me… me matkustamme? Niinkö?

– Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!

– Mutta kuulehan… virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niinvoit menettää minut! Minä olen kai jo… rakastunut!

– Kehen? kysyi hänen miehensä.

– Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.

Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoikummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.

– Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyikuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamiaarvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä,uskottomuudesta… puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyitaas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassaon paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivätole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!

Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohihuvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan, seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli… Hänellä oli vielä senverran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:

– Nukutko sinä? Minä menen kävelemään… Tahdotko lähteä kanssani?

Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hänlähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenuttuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan… Vastustamatonvoima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.

– Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!

Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se, mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa…

VAIMOVÄKEÄ

Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinenrautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuuperheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja, mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovinkylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat jatilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suurenmaantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroitaja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovatkaupungin pankissa korkoa kasvamassa.

Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempanakoneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, etteihäneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuuappensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaanlääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinenAljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästäkodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis, terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaatjäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisiheille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.

Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän,lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjanpihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä:kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressäännoin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinäsuuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.

Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantiellejaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoonpäin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojankanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja, joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista, että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.

Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, ettämatkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajatiltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä.Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakanalla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressäsyöden auringonkukan siemeniä.

– Onko tuo poika omasi, vai…? kysyi Djudja matkustajalta.

– Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.

He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, jaDjudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita, talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt olimatkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaanpuutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen, kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivattaivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä,kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofjaseisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portillepäin.

– Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh.Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi.Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minunvieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas jaöljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinenleskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palvelijunailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni, asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia, viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Muttahänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaankomenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutaminapäivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojallaoli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteliniitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kunkyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja jakottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille… Joutavaahommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoonkuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat,ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä onjokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipaäitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista.Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista, vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleenmorsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimoSamohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidätnaitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori, seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleatkasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkämyötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä,vuode… Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän, muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkuaeikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaahänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuottaolivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasjavaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen, niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksiotettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille etmitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän sevielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvellekyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitäkatsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, ottiäitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyilapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikäännaimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksinlapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria, hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea – kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurinikun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Meninhänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita… Onhan selvää,että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaanteetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt,ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskinsivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipäkesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelleylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hänikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera… Lyhyesti, jottentässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, etteikulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvunvihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynythänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Jaminä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennähänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle,ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen, viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pariikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltämahdollisesti hävinnyt joitakuita" – ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaasiinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jotteiolisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassanaiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviinasioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkinovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edeskoettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellutmiestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun.Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhäliikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minunpihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää.Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuinMashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania…Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle – hänen porttinsa yläosaon sellaisista ristikoista – ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaaankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astuiluokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmätlempeät, uniset… Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoahänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla, vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhäsilmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, jaaloin selittää hänelle lemmentunteitani… Hän avasi portin, päästiminut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies javaimo.

Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle jariensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi uloshanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa janaksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.

– Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.

– Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus!Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelleotollisia.

– Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna.Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuoottaa siitä parantuakseen – mitä vielä, entistään kehnommaksi onkäynyt.

– Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi, lisäsi Djudja.

Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua.Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoriaja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivanhiljaista… Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällänaurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikkitahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan ainataivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaenkädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.

– Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.

Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasija jatkoi:

– Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimmesitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkölähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minäolin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minullekosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuostajoutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitäMashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä,jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaaminut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa;hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos, nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä enrupea elämään yhdessä hänen kanssaan". – "Onhan hän sinun miehesi?" – "Hyh!.. Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoanisuostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". – "Älä sinä, hölmö",sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossavihitty hänen kanssaan vai ei?" – "On", vastaa hän siihen, "mutta minärakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakootihmiset vain… Minä en siitä välitä…" Sinä olet jumalaapelkääväinen, sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?

– Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän, sanoi Djudja.

– Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanonhänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätäJumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän onrauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässämaailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellätuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettanieikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minärakastan" – eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamullavarhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hänjuoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuskakäsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle – kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää.Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti, hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna onhelluntai… miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyteivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istuikeskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleetvaluivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystäänrinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita jalevitteli niitä lattialle. Kuska – hän oli silloin kolmivuotias – kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoiuunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enääsinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" – ja sen semmoisiatyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Meolemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalantähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle: "Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä VasilijMaksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaaJumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, ettäolin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minäneuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleetnousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuliluokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoihän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain, nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hänensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan, niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edesnäytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksivoittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joiteetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin jailoitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasjamennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista!Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitäminua, ilman sinua en voi elää!"

– Kelvoton! huoahti Djudja.

– Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen jalukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minuaihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu.Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiähuomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkeinalastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsintarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki… "En voielää sen inhoittavan miehen kanssa!.. Voimani eivät riitä!.. Jolletsinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä parikertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaaepätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näyttimenettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikinvoimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan.Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset jarupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui: "hi-hi-hii!"

– Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!..murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme, kirotut!

– Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.

– "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihenajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimmeMashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltanalähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pääkääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. – "Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanutmitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään. – "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt!Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" – Minä istuin puolisen tuntiaMashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samallavähäisen. – "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässäparatiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toistenhaureellisten naisten kanssa… Älä vastusta miestäsi, vaan mene jakumarru hänen jalkainsa juureen!" – Mutta Mashenka ei virka sanaakaan,ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut..Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin jakuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla,hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoiympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisellatavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuliesivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänenvatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisitvangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, javeivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noinkahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinkahän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niinlaiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella.Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut.Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, muttatoiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minäolin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikkiomantuntoni mukaan. – "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääsemihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli…" Asiaa ruvettiinkäsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio; pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istuiMashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävintoisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä jasokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista, huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaarintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan poishäneltä. – "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin."Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minunneuvoani… itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" – Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" japainautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntälähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan – minä olinsaattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplanhänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka…Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.

– Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.

– Kuska lähetettiin kotiin takaisin… Minä ajattelin ja ajattelin jaotin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö,niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty… Sääliksikävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niinvaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.

Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivelläportin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin.Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.

– Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.

– Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.

Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää omanjärkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.

Taivaalla pihan yläpuolella kuu näytti kulkevan nopeasti eteenpäin; pilvet sen alla kiitivät päinvastaiseen suuntaan yhä kauemmaksi jakauemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä. Mutta kuu pysyi koko ajan pihanyläpuolella. Matvei Savvitsh rukoili kirkkoon päin kääntyneenä jatoivotettuaan hyvää yötä paneutui levolle maahan rattaiden viereen.Kuska rukoili myöskin, rupesi levolle rattaisiin ja peitti itsensänutulla; jotta hänen olisi mukavampi, hän sotki heiniin kuopan jakyyristyi siihen, niin että kyynärpäät sattuivat polviin. Pihaltanäkyi, kuinka Djudja sytytti kynttilän, pani silmälasit nenälleen jaseisoi nurkassa kirja kädessä. Hän luki kauan ja kumarteli tuontuostakin.

Matkustajat nukkuivat. Afanasjevna ja Sofja lähestyivät rattaita jaalkoivat katsella Kuskaa.

– Siinä se nukkuu, orpo raukka, virkkoi eukkovanhus. Kovin laiha jahintelä on, luita pelkästään. Omaa äitiä kun ei ole, niin kukapa häntäoikein ruokkiikaan.

– Minun Grishutkani on kai pari vuotta vanhempi, sanoi Sofja.Tehtaassa on kovassa työssä eikä ole hänelläkään äitiä. Isäntä häntälyö. Kun minä äsken katselin tuota poikaa, niin muistui Grishutkamieleeni, ja veri hyytyi sydämessäni.

Seurasi hetken äänettömyys.

– Eihän se äitiään muista, virkkoi vanhus.

– Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

– Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt… sanoi hännyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset, itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomineterävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan, kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin.Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassarauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koiraalkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyitoiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurinvartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen olipainostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie olileveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikänäkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enääpihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä olikuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelienpitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta, kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisenpuolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantientoisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshkasiellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa, oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissapyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoijotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttuanäkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Seliikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaanSofjan penkillä.

– Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

– Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luoja istuutui sille.

– Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

– Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surunomaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain, ettei sinun käy samoin.

– Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

– Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

– Lavertelet.

– Jumalavita!

– Synti! kuiskasi Sofja.

– Olkoon… Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoonsitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaamihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen, ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönäelin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin nepahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksijouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuonrupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisisitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo jaottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Jatyötä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saakuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojiltapuoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon…

– Synti! kuiskasi Sofja taas.

– Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolmeääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

– Puoliyön veisua… naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa, mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän,Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa.Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoinauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnellatoisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi ettäsääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuorija kaunis…

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

– On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudjavielä yllättää…

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

– Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi

Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

– Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

– Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

– Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni jakuiskasi korvaan:

– Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä jatuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

– Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

– Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkansanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

– Kauheata… Jumala rankaisee.

– Mitä siitä…

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

– Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu…

Nukutko sinä?

– En… Älä huoli siitä, mitä sanoin… kuiskasi Varvara. Kun olensuutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun.Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee… Nukutaan…

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmatmenivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasikotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensaolivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hänmeni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpäänrekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristitkirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kunpuiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen, silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaanlähtöä.

– Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskeapuku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sankokolisi… Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla, veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangostaläikähteli. Vilu puistatti häntä.

– Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minunkyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

– Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistäänvälitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivatpaimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan taivastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksikolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivätlöytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsäja meni taloon.

– Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevnahänelle. Senkin rouva!

– Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtäruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta laskukädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitäämaksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

– Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

– Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin jaajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakkioli kadonnut.

– Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitshvihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriärattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille, sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

– Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei

Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitäheinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilmekasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin, kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasiohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.

PELKO

(Ystäväni kertomus)

Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellutsen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansakolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelysonnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkinsiltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisiviisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena,pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla taiportailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnesvaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaanunen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänelläänesittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikäänmaanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oliselvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömäntarpeellista, vaan se, että päivä kului – ja siinä kaikki.

Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari, kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, senhedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hiemankaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestäitsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielänytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen, hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsinhyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidänsuhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopakiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisenatoveruutena.

Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevnamiellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänenkasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollenminä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkämielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuotanuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitäänerityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystäminun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensäpitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soittipianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelinhalukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hänrakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevnaitsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minämuutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasitavallisesti muutoksen ja virkkoi:

– Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaanhäntä vainiolta.

Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:

– Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.

Näin kului puolitoista vuotta.

Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun eimeillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kyläänostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessammekaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jotaluultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuankaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa mepäätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemmeoli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneetodottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimmeostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitämies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: NeljäkymmentäMarttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuinGavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaapalvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan.Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettusieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänenelämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsäoli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjäänetuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin mitentarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa, paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaistapaitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä meseuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksimieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä senkesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sittenkirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänetmyöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden"tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoianomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaaoikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, häntoimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, naikuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonkalokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhuietuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakinsalaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taastoimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsaoli kadonnut jäljettömiin.

Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseenodottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkinmatkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihenkohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksuiväkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksipilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinenpienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa, toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.

– Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.

– Erittäin kaunis… myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähtikohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullutlähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saadakeskustelun alkuun.

Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syväänja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:

– Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata

Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa… Suokaa anteeksi, Dmitri

Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkkosijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitsenäkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella jakirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä jahevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se olikylä… Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat jamaidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtienkajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetkimuotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toisetkumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohtikäsivartensa suurine pappisviittahihoineen… Luultavasti ne johtivatDmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyipuoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

– Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakinkauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden jahaudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

– Käsittämätön peloittaa.

– Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämääenemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsinhänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihatkasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansanokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta jahieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa.Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

– Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiäja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tuliaja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, onkäsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailmanilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noidenaaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänenkuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, olemilloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuinystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani; mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minuton vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, etteisekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin, aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, muttapelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen, normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee, olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", japäivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus – avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepäännurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikätajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, janäen siinä eläimessä oman itseni.

– Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

– Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähänsellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo,ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennenkaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykeneerottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minutlevottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minutvalheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuinainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten ollahuomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksakiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, muttahuomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissavirkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetaksenimaanviljelijäksi, ja pelästyin taas… Minä näen, että tietomme onpuutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin, parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät olemeille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämäminua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä ontarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkäänheitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkäylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä onnautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus japäämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, enkäsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketäänenkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitshosoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!

Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyriayskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:

– Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynäovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nytotettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisinjumalankuvaa. Minun sanani pitää!

Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoaköydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illanhiljaisuutta.

– Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin.Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitäjokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää.Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; sitenvoin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo – toisilla se on tavallista, mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!

Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.

– Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoihän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihanialapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olenkovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemmetulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinenperhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.

Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoikäsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:

– Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä.Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemmepainostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidänystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minunperhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurinonnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti, tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästija seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa, mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minunsuhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryöminpolvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hänvihdoinkin suostui… Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaanolla teille uskollinen…" Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloinkäsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä."Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" – mitä semerkitsee? Se on usvaa, se on hämärää… Minä rakastan häntä vieläkinyhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kutenennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedävarmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, muttaasummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä,meillä on lapsia, yhteinen omaisuus… Mitä se merkitsee? Miksi pitääasian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaakidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme, minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia; kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhätyperämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhäkauniimmaksi, viehättävämmäksi… Hänen tukkansa on suloinen, eikäyksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedänrakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla onjo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eiköse ole kummituksia kauheampaa?

Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, muttaonneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, jaNeljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hännäytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseenmeidän kallisarvoisia ruumiitamme.

– Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hänräpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalleotollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.

– No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet, niin sitten saamme nähdä.

– Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.

Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kunvihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja pitelikoko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan, vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikeinonnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaatieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suurenjoukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista javehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei olenimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä,taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hänfilosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamunatäytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.

Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä,että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta.Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaataivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa, vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakinerikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani, ettei se nainen rakastanut miestään.

Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevnakestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänentukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuinhän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään jakatseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuinolisin sen nähnytkin.

Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa.Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoisitten:

– Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jokello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.

Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minunkättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisinseuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisiyli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.

Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nytminä jostakin syystä iloitsin siitä.

– Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä jasoittakaa jotakin.

Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisinaloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoisoittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselinhänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänenkylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti jakatsoi minuun.

– Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.

Minä naurahdin.

– Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyydenosoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.

Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria

Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.

– Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret, kirkkaat silmänsä.

En vastannut mitään.

– Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käyttetäällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani, sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.

– Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekölähde puutarhaan vähäsen kävelemään?

– En.

Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmäkiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivanmerkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitäänerikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen, jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänäyönä tai ei milloinkaan.

– Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.

– Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.

Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädetnostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.

– Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?

– Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kunystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin… tämä ei huvittaneteitä.

Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hänsanoisi.

– Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hänkatsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jostahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekinDmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänenvaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!

Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, muttaminä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sittenminäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allammekuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekanyli lankesivat puiden mustat varjot.

– Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.

– Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoiMaria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte, jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin, että heittäydyn kaulaanne… Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuenpakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!

Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan olivihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä,intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, janyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeellisetkulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, ettäkohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunistatukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdinja suljin silmäni.

– Onpa tosiaan jo aika… Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.

– Minä en tahdo hyvää yötä… sanoin siihen nauraen ja menin hänenjälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.

Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovellenäin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kunminäkin ymmärsin hänet.

Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä DmitriPetrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otinkävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden japensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita jakapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikävahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!

Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisenläpikuultavassa ilmassa – kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissahiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohimuistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeastinukkuu tuossa penkillä!"

Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoavatunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä japuristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiäkulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minuaharmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niinhelposti.

Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantuikeskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi.Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaaristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hännousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteushäiritsivät häntä.

– Sinua, elämää!.. murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!

Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessaniraskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton, katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinenmielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta jalähdin rakennukseen.

"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siiskannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, otakaikki, mitä voit siltä riistää".

Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänenvartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan, ohimoitaan, kaulaansa…

Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hänvannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani.Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaankuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minäriensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoatodellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta, hurmaa… Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minustatuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuunoli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshinystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen javaloineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitäänvakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta.Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkasmeteori – ja siinä kaikki.

Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovellaseisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiäkäytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyisyrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitshhymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.

– Minä unohdin eilen lakkini tänne… sanoi hän katsomatta minuun.

Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hänkatsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoitohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:

– Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrämitään". Jos te jotakin ymmärrätte, niin… onnittelen teitä. Minunsilmissäni vain mustenee.

Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjastihevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti jakatseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousirattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyttakaa-ajoa, löi hevosia.

Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painuiarasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istuiNeljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaanja jankkaili juopuneen roskapuhetta.

– Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olenkunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!

Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasiminutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään.Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa, kun ne lentelivät.

– Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena.Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden olitarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun jaettä Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaanlakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?

Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaantavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhäedelleen elävän yhdessä.

PUOLISO

– Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi NikolaiJevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missäsähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Seon Kasanista, päivätty eilen.

Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön,löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi nesanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikkisamassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiinvierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.

Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänenvaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän eiluottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hännukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämänvuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joitajoku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoonvastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävipikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestänäytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään, oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuintavallinen juhlaonnittelu.

Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysisähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettuhänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty MonteCarlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori eiymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästienglannin kieltä.

– Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se onosoitettu anopille?

Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään, arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänenmieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisenkokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaantyöhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti, kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollutPietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- javesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänythänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaanherrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen: Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämänherran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksinykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaaanoppinsa luona… Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloinhänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiinneljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteliulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidänkodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetäpalvelijatartakin.

Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, ettähänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämäänkaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevnatekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoiliehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää jaikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkinlähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan… NytNikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niinkovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.

Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja jaarvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen: "Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa.Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi, millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisimatkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmistaastellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys, plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hänihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaanhengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinkahän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuonheikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.

– Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut OlgaDmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä,hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta, pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvinpienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui, entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsienhively – eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioonhysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita,hävyttömiä, kavalia valheita… Muistuipa hänen mieleensä, kuinkakotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoiepätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataahuoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivanoudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaatelinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät jajoutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui… Hänen kotinsa onjärjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittainansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkäänlähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpahänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, ettävaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisiniin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisenkanssa.

Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisipitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveliyhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynääpitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä… Pieni jalka…"Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään.Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiinjonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niinkuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen.Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisensielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro…

"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis, enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerääruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidänvälimme; menköön sitten rakastettunsa luo… Annan hänelle eron, otansyyn niskoilleni…"

Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseensellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattupäässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.

– Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuenja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polkijalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!

– Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.

– … Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin jakadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin neäidiltäni.

Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaanvieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.

– Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.

Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.

– En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.

Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä…

Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhuiyhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoistaruplasta.

– Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentäviisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitshharmistuen.

– Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää.Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinkaomituista!

Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloinvalkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nauttiostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon).Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleenpukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyenmelkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vainkohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.

– Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseäännojatuolissa.

– Minä löysin sattumalta tämän… sanoi tohtori ojentaen hänellesähkösanoman.

Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.

– Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähänon tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitäänsalaisuuksia ole.

– Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta, minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanomanon lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suuteleetuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme… jatkoi tohtorihätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa.Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aikalopettaa… Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa jasaat elää miten haluat.

He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.

– Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoiNikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta; jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinäolet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan.Lyhyesti… sinä ymmärrät minut.

Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki jatunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään, rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella, olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakinmielellään nyt ulkomaille.

– Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen.Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin, ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!

– Sanon vieläkin: olet vapaa.

Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseentämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästäselville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonutketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hänaina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisiavaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevnatutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsasilmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.

– Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.

Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsiitsensä ja vastasi:

– Milloin tahdot.

– Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.

– Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otansyyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!

– Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevnavilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Annaminulle passi matkaa varten, siinä kaikki.

– Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua.Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakinolet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidänasemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto.Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta…?

– Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänenkasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidätmainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta jasentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmökuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde,en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani – jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiinpuhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris onvain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun jajättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, ettäminunkaan ihastukseni kestäisi kauan… Siitä saatte! Minä en lähdeluotanne!

– Siinä tapauksessa minä ajan sinut pois! huusi Nikolai Jevgrafitshpolkien jalkaansa. Ajan sinut kadulle, senkin kunnoton, alhainennainen!

– Saadaanpa nähdä! sanoi rouva ja poistui.

Ulkona oli aikoja sitten aamu valjennut, mutta tohtori istui yhäkirjoituspöytänsä ääressä kuljettaen kynää paperilla ja kirjoittaenkonemaisesti:

"K. Herra… Pieni jalka…"

Tai hän asteli huoneessa ja pysähtyi sattumalta vierashuoneen seinälläriippuvan valokuvan eteen, joka oli otettu seitsemän vuotta sitten, heti häiden jälkeen, ja katseli sitä kauan. Se oli perhekuva: appi, anoppi, hänen vaimonsa Olga Dmitrijevna kaksikymmenvuotiaana ja hänitse nuorena, onnellisena aviomiehenä. Appi – sileäksi ajeltu,pönäkkä, viekas ja rahanahne salaneuvos; anoppi, lihava nainen, jollaon alhaiset ja petomaiset piirteet kuin hillerillä ja jokajärjettömästi rakastaa tytärtään ja auttaa häntä kaikessa; jos tämävaikka kuristaisi miehensä, ei äiti sanoisi hänelle nuhteen sanaakaan, vaan kätkisi hänet liepeisiinsä. Olga Dmitrijevnankin kasvonpiirteetovat alhaiset ja petomaiset, mutta paljoa ilmehikkäämmät ja rohkeammatkuin äidin; hän ei ole enää hilleri, vaan isompi peto! Mutta NikolaiJevgrafitsh itse näyttää valokuvassa yksinkertaiselta, hyväntahtoiseltamieheltä; hyvänsuopa seminaarilaishymy levitteleikse hänen kasvoillaan, joista päättäen hän viattomuudessaan uskoo, että tuo rosvojoukko, johonkohtalo on hänet sattumalta sysännyt, antaa hänelle sekä onnea ettärunoutta, vieläpä kaikkea sitä, mitä hän on haaveillut laulaessaanylioppilaana: "Ken ei rakasta, tuhoaa elämän nuoren…"

Ja taas hän epätoivoisena ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapinpoika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, yksinkertainen ja suoramies, on voinut näin auttamattomasti antautua tuon mitättömän, valheellisen, kehnon, alhaisen, luonteeltaan hänelle perin oudonolennon valtaan.

Kun hän kello yksitoista puki takin ylleen ajaakseen sairaalaan, astuisisäkkö työhuoneeseen.

– Mitä tahdotte? kysyi tohtori.

– Rouva on noussut ja pyytää niitä kahtakymmentäviittä ruplaa, jotkaolette luvannut hänelle.

"ANNA" KAULASSA

I

Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivatmaljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle. Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan olipyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämänsanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassaasemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkinsopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia, kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, jokavastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että ModestAlekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariinoikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hänavioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.

Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi maljakädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh, morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu, kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaununikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:

– Anjuta! Anja! Anja, sana vain!

Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleenjotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan – mitään eisiitä voinut ymmärtää – ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen, rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahtelija silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja jaAndrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistäja kuiskasivat hämillään:

– Isä, ei enää… Isä, ei saa…

Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevanjonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinkasäälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!

– Hurra-a! huusi isä.

"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleenvaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillenvastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt, hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiäei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinenleukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänenkasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljasviiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi, hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti,hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.

– En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hänhymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annanritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänenylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksinapinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovinsuulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannutkotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin,hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.

Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin, mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntäpaksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeuttakieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä,hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, ottihätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään japukeutui yönuttuun.

– Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.

Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä olinäyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevatolivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä,kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänäaamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynytniin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensäsyylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän olimennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpukuoli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänäänsaattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollutropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Jahänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nytilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenäiltana äidin kuoltua.

"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näinonneton?"

Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitshkopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajattelirahoja, äitiään, tämän kuolemaa… Kun äiti oli kuollut, niin isä,Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja, alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaitaeikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsihuonekalut… Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä,parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmisetylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestätuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa jajalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahratanäkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus, että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensatähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin.Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpomiestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma, mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila, jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensäsuosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saadahänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpätarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi…

Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia jameluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille.Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria jahalpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen japoppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterinsoittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskentelihuvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tännehengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, kokotämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma, armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvinomituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnankohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen,ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahansaakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuonoriipuksissa.

Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enäääitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujenkymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:

– Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?

Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänetkokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.

– Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.

– Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.

Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristisilmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen omaäänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastuilammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naistensuosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi, että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sittenlähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän joalkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaakajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillämielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hänkaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.

Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sittenkaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh olilähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tailoikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä.Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta, virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitääahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, ettäkopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassaasettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaakädessään hän lausui:

– Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!

Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästätavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasilujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensäkatselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennenhänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meninaimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjankahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasija loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillääneivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivathäntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneetsyömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidänkanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talillehaisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsinpullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sittentoisen ryypyn, sitten kolmannen… Petja ja Andrjushka, hänen laihat, kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!

– Ei saa, isä!.. Riittää jo, isä!..

Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempääjuomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.

– Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusihän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!

Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaanpelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisestilaittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena, kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoikuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäenviiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, vetisitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähtiyksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasiöljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koettisaada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hänsuuttui pojilleen:

– Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.

Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivatsaman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivatvirkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimotkeskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuinvirkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähtiAnjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaanaskeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä jaravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeenkuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos… Käy hänen ylhäisyytensä luona…"tai: "Varakas mies… oma talo…" Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu, teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta jaomenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltäänkehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitäsormissaan ja kysyi epäröiden:

– Paljonko maksaa?

– Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.

– Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kunoli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hänpyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosisilmiin; Anja vihasi häntä silloin.

Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:

– Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!

– Mutta minä en tunne häntä.

– Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi, sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasisiitä katkea.

Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovinkiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi,ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänetpahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiinyksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielävähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vainkaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt – ei edes kopeekkaa! Hän ei voinutottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi.Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenutsielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänenlapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven taiveturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteensattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu jajota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä.Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat,järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nytvihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin olirehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimatsulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossaheikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanutvastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyätyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiinsyleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.

Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltäänkahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvinvastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana seolikaan!

– Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään, mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaajuopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkoushäpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisestitunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon montakyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymälläolisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.

Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"… "siltäkannalta katsoen"… "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitshparka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.

Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisestirikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnellaohjesääntöjä.

– Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille

Modest Alekseitsh.

Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoittisormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovathyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasivaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikkiesineet tallella.

II

Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiinsanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan"aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka iltakortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaastivirkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneenkatseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin.Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:

– Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Muttamuista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnankanssa.

Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasitanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hänsiitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään, kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänenäitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanutAnjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hänoli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaaerittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuottakotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvustauuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitäja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan, asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se olitarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oliperinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan ainasomistautua.

Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astuitakitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessäritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uudentanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasiposkipartojaan jutellen:

– Katsopas vain… kylläpä oletkin!.. Anjuta! jatkoi hän sittenmuuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinutonnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydänsinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalantähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksiesittelijäsihteeriksi.

He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasiheille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnäturkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotkaviuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulleja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylöskuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulienvalaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuosamainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltanapysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntienolevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansakäyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas javapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut, sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jovaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo eilainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeänsalaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissakajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnostatulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anjaloi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erottiheti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannutiltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat, virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikkihienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset, jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäistenmökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookasupseeri – Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadullakoulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään – ilmestyi ikäänkuinmaasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensimiehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinutmyrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle… Anja tanssiintohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyenkäsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaenvenäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan janauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä olihyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanutollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristelisuonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh, yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänenluokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.

– Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinävielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin…Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta… hän vetivapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaatunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.

Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssintahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsäliukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle jalähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.

– Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteli

Anja.

Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveliarvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään jakohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan – häntä ei lainkaanhaluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäenhäntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsäsäihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri käviyhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisestikuin kuningas.

– Hyvä, hyvä… huudettiin yleisön joukosta.

Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistuija liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hänolisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui, kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivatolleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittäähäntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivatniin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla… Hänen ylhäisyytensäasteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänenylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähänhymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina, kun näki kauniita naisia.

– Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa… aloitti hän. Minäpä lähetän miehennepäävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisenaarteen. Tulin vaimoni puolesta… jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä.Teidän täytyy auttaa meitä… N-niin… Teille pitää antaa palkintokauneudestanne… kuin Amerikassa… N-niin… Amerikkalaiset naiset…Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.

Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonkakasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hänolisi pitänyt suurta kiveä suussaan.

– Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivathyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdoauttaa meitä?

Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisensamovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetäei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaankolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta, joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuotakummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän olihännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hänjoi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä jamaksoi siitäkin sata – ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsienhengenahdistusta… Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaavarmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensätuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotuyksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää vartensoittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava, musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enääketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassahänen menestyksestään.

Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielätukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anjapunastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä johävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), muttaPjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heittirahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaansanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan grand rond'issa,ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksimielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuottasitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikäpäättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan jaettä seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinkasopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!

Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneethyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäällerouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaankäsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettuillallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille.Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, muttasittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan: "Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaistenruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovattarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessätykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naistenkanssa. Oli erittäin rattoisaa!

Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivatmenossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusiavaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa janukahti heti…

Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herraArtynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja menivierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensäkiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeastiAnjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysisaada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellävierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, ettähänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos.Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh… Tämäkinseisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea, orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemäänhänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Jainnokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, etteihänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi jokasanan:

– Mene matkoihisi, tolvana!

Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillähän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloinseuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkuivierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikillenukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän eienää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuinomiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänellejoko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojallemaksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".

Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokanmerkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laskisanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. – Teillä onnyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan jaruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.

Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jotteinauraisi äänekkäästi, ja sanoi:

– Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan.

Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.

Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokankunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertootästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoavielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäyttipäätään ja syventyi sanomalehteensä…

Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssametsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oliillallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jotottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistäenemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myytyveloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enääyksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Jakun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaanArtynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitshotti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen, mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivätrukoilevasti:

– Ei saa, isä… Ei saa…

"NAINEN, JOKA KULKEE KOIRAN KANSSA"

I

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jokakulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa(Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiinoloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaanhuvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisennaisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua; naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.

Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadillauseita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässäja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkeekoiran kanssa".

– Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipäolisi hullumpaa tutustua häneen.

Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jokaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet olinaitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänenvaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa olipitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hänitsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanutkirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi.Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä,ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. DmitriDmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäentätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisiakehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahtinaisia tarkoittaen:

– Alhaista rotua!

Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkeristakokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilmantuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen pariapäivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän olivaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensävapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; muttahän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänenulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensavetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Häntiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.

Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikojaopettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, jokaalussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi janäyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomastisekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin onasianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiinnähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainenuusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksenmielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niinyksinkertaiselta ja huvittavalta.

Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistäkaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tulikiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisenilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen, naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävätäällä… Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä olipaljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä häntiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itsemielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Muttakun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässähänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoistavoitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasihoukutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanistatuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraaluokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi.Gurov uhkasi taaskin.

Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.

– Ei se pure, sanoi hän punastuen.

– Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi

Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?

– Viisi päivää.

– Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.

He vaikenivat hetken.

– Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä!sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.

– On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotonaBelevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kuntullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täälläpölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.

Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Muttapäivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän keskensukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväistenihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat.He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus merenyllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaapitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansamoskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoijoskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, ettähän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiinS: n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyyJaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskintahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Muttanainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa – kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä olinaisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, ettähäntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.

Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että hehuomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketisallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että AnnaSergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö jaopiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaahänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsatuntemattoman miehen kanssa – kaikesta päättäen hän oli ensi kertaaeläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkastisilmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hänitse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä…

"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jonukahtamaisillaan.

II

Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä.Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurovpoikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi AnnaSergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä.Ei ollut, minne mennä.

Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaankatsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useatolivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkinkaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessajaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret,ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.

Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringonlaskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkänaikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajiaikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänensilmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivatkatkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hänkadotti lornettinsa väkijoukossa.

Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuliasettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhäikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. AnnaSergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomattaGuroviin.

– Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.

Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?

Anna Sergejevna ei vastannut.

Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänenympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreushuumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkiköjoku?

– Lähdetään teille… hän kuiskasi.

Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksuihajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajattelikatsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaanoli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistänaisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelleonnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisistakuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti, puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti jasellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikäintohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielämuisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, muttakylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme, vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämätällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivätharkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia.Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänythänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestäänolleet kun suuria suomuksia.

Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruudenkulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisijoutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. AnnaSergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkinerikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuinhän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista, sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivatsurullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaanasentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.

– On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enääkunnioita.

Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaastisyömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.

Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen, yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta.Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan; mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.

– Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä etitsekään tiedä, mitä puhut.

– Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsätäyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.

– Sinä puhdistaudut, näemmä.

– Mistä minä puhdistautuisin!.. Olen kehno, alhainen nainen, halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En olepettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkänaikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, muttaonhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee, tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaannaimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoinjotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Jahalutti elää! Elää ja elää!.. Uteliaisuus paloi mielessäni… ettekäsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitäitseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni, sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne… Ja täälläkuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön… ja niin minustatuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.

Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainenäänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan.Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaannoin tekevän tai näyttelevän.

– En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?

Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautuihäneen kiinni.

– Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä… Minä rakastan rehellistä,puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä,mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänetviekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen onminut viekoitellut.

– Riittää, riittää… murahti Gurov.

Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä,suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevnarauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmatnauraa.

Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enääketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta merikohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinuiaalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.

He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.

– Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle olikirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?

– Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni onkreikkalaiskatolilainen.

Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivatvaieten alas merelle.

Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäililiikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuuluialhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noinkohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikäOreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti sielläkohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossajärkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessämeidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisenpelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömänjuoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamunsarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena jalumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä,avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jossitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidänomat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkeanpäämäärän ja oman ihmisarvomme.

Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaivasaapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enääpalaneet.

– Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.

– Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.

He palasivat kaupunkiin.

Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessäaamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevnavalitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhäsamoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloinpelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kunheidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnanluokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskelläkirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, etteikukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten, hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekiväthänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niinkaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunutaskeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui useinajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enääkunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena.Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupunginulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivaterinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.

Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje, jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitäpikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaankotimatkaa.

– On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itsekohtalon johtoa.

Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka olipäivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunanvaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:

– Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä… Katsoa vielä viimeisenkerran… Noin…

Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänenkasvonsa vavahtelivat.

– Minä ajattelen… muistelen teitä… hän sanoi. Jumalan haltuun,jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi, niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkääntavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.

Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetkenkuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niintapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisestahuumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalleja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojensirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisihän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänenelämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt jamuuttunut pelkäksi muistoksi… Hän oli liikutettu ja surullinen jatunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enääkoskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensakohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänenkäytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanutonnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitäpaitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli AnnaSergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästihän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin häntodellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä…