PALOVIINUS (Rinnusteliaiselle): No, kas niin! kuin ovat nyt onnellisia.
Hama! kun en minä ole nyt Aatamin sijassa.
RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Ei sinua likistettäisi noin rakkaasti.
VANHA KEKKULI (huomaamatta Rinnusteliaisen ja Paloviinuksen kuiskuttelemista): Oi, voi! kuinka paljo tähän aikaan vaaditaan ylioppilasparoilta entisajan suhteen.
VARONEN: Kylläpä jo vaaditaan yhtä ja toista, enemmän kun ennen, muiltakin paitsi (hiljaa) kopuleilta varatuomareilta ja sotaherroilta – (lujaa) niiltä jotka eivät huoli muusta kun kuvustansa.
VANHA KEKKULI: En juuri hyvin tajuakaan mitä tarkoitatte – — —
VARONEN: (itsellensä): Ihmekös se!
VANHA KEKKULI: Mutta erinomaistahan on minunkin poikani kanssa: enimmän aikansa kuluttelee semmoisissa, joita minun nuoruudessani ei ollenkaan katsottu. Mitä pitävät hänestä muut siellä korkeaopistossa?
VARONEN: Paljo, erinomattain sanomalehtien tekijät.
VANHA KEKKULI: Tarvitsisipa sitten minunkin niitä ottaa enemmän. Tähän asti on meitillä täällä ainoastaan "Finlands Allmänna Tidning", jossa on kyllä paljon viisautta ja hyviä asioita, muttei koskaan pojastani mitään.
VARONEN: Sen kuuluisampi on hän toisten sanomalehtien kautta.
VANHA KEKKULI: Mutta miksei ole hän jo tullut johonkin ylhäiseen virkaan?
VARONEN: Olisi jo aikaa tullut vaikka Persian hovirunoilijaksi, jos olisi hänellä korkeasukuisia puolustajoita.
VANHA KEKKULI: Hää!
VARONEN: Niin. Tähän aikaan, näin maailman lopun edellä, on työläs korkealle nousta sen, jolla ei ole isoisia sukulaisia nostamassa.
RINNUSTELIAIN (katsellen akkunaan): Helvetin lempeä tyttö. Kas niin! Hih, kun olen iloinen! Jos emme tuosta äijästä saakkaan suoraa, niin olen kuitenkin jo tyytyväinen, kun edes näinkin paljo olemme lohdutusta noille rakastuneille saattaneet.
PALOVIINUS (Rinnusteliaiselle): Ja edes äijän tupakin vähiin polttaneet.
VANHA KEKKULI (ajatuksissaan): No! Mutta mikäs minun poikanikaan suvun on?
VARONEN: On kyllä hän uljasta ja rikasta sukua, mutta, katsokaas, nyt on joka maakunnassa ruvettu peräti paljo pitämään aatelivapaudesta; ja jok' ei ole aatelia, ja joll' ei ole edes sukulaisia tästä jalosta säädystä, sit' ei tahdota korkeoilta herroilta pitää niin minään.
LÖLLENFLYHTI: Niin, niin juuri: se on totinen tosi, tiedän minäkin sanoa.
VANHA KEKKULI (katsoo ympärillensä): Kosk' ei tässä, paitsi poikaani ja Löllenflyhtiä, ole muita kuulemassa kun te, jonka jo olen huomannut varsin uskottavaksi nuorukaiseksi, niin saan sanoa meitin keskemme erään asian; katsokaas tämä katteini Löllenflyhti tulee pian vävykseni.
VARONEN (kättelee Löllenflyhtiä): "Olkoon onneksi", (hiljaa) sanoi Oree, kun poikansa mustalaisiin pani.
PALOVIINUS (tulee akkunan tyköä): Niin! onneksi vaan. Joko täälläkin päin ollaan voitolla?
VARONEN (hiljaa): Emme vielä juuri, mutta kyllä kohta. (Lujaa). Me juttelemme täällä, mitä emme tahtoisi muiden kuulla.
VANHA KEKKULI: Niin, jos herrat ovat hyvät ja – Mikkeli ja Löllenflyhti pitäkää te niiden vierastenne seuraa. (Varoselle) Löllenflyhti on, niinkuin tiedätte, urhoollista aatelisukua. Ompa se oikein sutevaa! Eikös hänen kuuluisuutensa, jos tarvitaan, auttane poikaanikin, koska tulevat niin läheisiksi heimolaisiksi – nääläksiksi?
MIKKELI (Paloviinukselie ja Rinnusteliaiselle): Odottakaa täällä; minä menen toimeen, että saataisiin nuottiloseura pian valmiiksi, ennenkuin pappani mitään tietää; kas sekös oikein riemastuttanee häntä. Tules Löllenflyhti kanssani toimittamaan.
LÖLLENFLYHTI: Ahaa! Semmoistako on hankkeissa; mutta nuottilossa täytyy aina sitä pahaa laulua kuulla, jot' en voi kärsiä enempää kuin – — —
RINNUSTELIAIN: "Kruutin hajua", tahdotte sanoa – — "enempää kuin kukkien hajua minä", tahdoin sanoa.
LÖLLENFLYHTI: Parempi, kuin nuottilo olisi, jos saataisiin joku seuranäytelmä toimeen; siihen rupeisin minäkin vaikka sankariksi.
RINNUSTELIAIN: Peijakas tiesi mitä perästä vielä tulee, kun Mikkeli panee toimensa liikkeelle.
PALOVIINUS: Kaiketi aika nauru-näytelmä, Löllenflyhti sankarina.
(Täll'aikaa menevät Mikkeli ja Löllenflyhti pois. Vanha Kekkuli ja Varonen ovat kuiskutelleet keskenänsä.)
4:jäs Kohtaus
Vanha Kekkuli. Varonen. Paloviinus ja Rinnusteliain (erillänsä, tupakoitsevat ja kuiskuttelevat).
VARONEN: Kuin jo sanoinkin; aatelismiehet ovat sitä jalompia, jota enemmän nimensä ovat ulkomaalaisia; ja "von" nimen edellä on sangen tarpeellinen, jos tahdotaan, että jokainen kohta kuulee miehen olevan saksalaista vapaasukua. Mutta eikös kukaan semmois-niminen tulisi kosimaan tyttäriänne?
VANHA KEKKULI: Minun tyttäreni saisivat kosijoiksi vaikka kreivejä. On yksi von Sorvikin pyytänyt nuorempaa tytärtäni, mutta sitä en voi ollenkaan kärsiä.
VARONEN: Miksi niin?
VANHA KEKKULI: Miksi ollenkin! Se on niin köyhä, ettei ole muuta, kuin – — – mä sanon! Ei sillä ole kuin huono talo, jolla juuri elää. Minä katsoinkin semmoisen rohkeuden niin varattomalta mieheltä varsin häpeemättömyydeksi.
VARONEN: Kyllä se kirottu köyhyys on paha vika: mutta ei se sentään von Sorvia haittaisi, jos te, joka viisas olette, neuvoisitte hänen menemään joksikin isoksi herraksi: kruununvoudiksi, provianttimestariksi tai muuksi; semmoiset, kuin hän, pääsevät kyllä. Eikös se liene sen nimisen kenraalin poika?
VANHA KEKKULI: On pojan poikia.
VARONEN: No, sitä parempi! Kas semmoinen juuri tekisi kytynsä ja muut tutuiksi ylhäisille ja alhaisille.
VANHA KEKKULI: Alhaisista ei ole suurta lukua (ajatuksissaan); minä en ole juuri teitinkään ajatuksestanne tässä asiassa, mutta mitähän olisi jos näitä tuumailtaisiin. (Katsoo ympärillensä). Missä ollee Löllenflyhti, minun paras neuvonantajani?
RINNUSTELIAIN: "Hullu viisasta neuvoo, viisas villiin tulee".
VARONEN (pudistaa nyrkkiä Rinnusteliaiselle): Ei minunkaan mielestäni olisi hän sopiva niin viisaalle miehelle neuvonantajaksi tässä asiassa, joka koskee juuri häntä itseänsä. Hän, kukaties, kokisi harhaan teittiä vietellä oman parhaansa tähden.
5:des Kohtaus
Entiset. Löllenflyhti.
LÖLLENFLYHTI (rientää sisään): Täällä lauteeratte; mutta ette suinkaan tiedä missä tyttärenne ovat.
VANHA KEKKULI: Täällä ovat (kiiruhtaa salin oveen): eikös täällä – — —? (tulee takaisin) Niitä lintuja maar käskee paimentaa! Missä taas lienevät?
LÖLLENFLYHTI: Missä! – Nuoria juoksuherroja on kartano täynnä; toiset houkuttavat isää kammiossa, toiset kuiskuttelevat ja muiskuttelevat tytärten kanssa yrttitarhassa. (Vanha Kekkuli huohuttaa). Ja tiedättekö ketä siellä näin – Aatami Sorvin – — – Eevan rinnalla.
VANHA KEKKULI: Vai Aatamin ja Eevan! – Jo vasta huomaan kurit; voi minua vaivaista (juoksee porstuaan ja huutaa): Evaa! Ellii! ettekö tule pian sieltä; kyllä minä teitin – — (Paloviinus ja Rinnusteliain nauravat, Varonen on tuskillansa); hää – — —
PALOVIINUS (Varoselle ja Rinnusteliaiselle): Nyt taitaa alkaa kelpo naurunäytelmä.
RINNUSTELIAIN: Taitaa seurata jotain vielä parempaakin.
VARONEN: Taikk'ei mitään.
VANHA KEKKULI (vielä pihalle päin): Vai perhosia – — – kyllä minä teitin perhosenne! – — – hää – — – menettekö tulisesti kyökin kautta kammioonne, taikka minä – — —! Senkin haikarat – Oi, voi!
VARONEN (itsellensä): Rietas henkilö tuon Löllerin sinne yrttitarhaan veti?!
VANHA KEKKULI (kääntyy takaisin huoneeseen): Kas nyt jo tunnen teitin. Menkäät helvettiin talostani! Olette kaikin yhtäläisiä vekkuleita, lurjuksia (Löllenflyhti antaa sauvan, jolla Kekkuli häristelee), Sorvin palvelushenkiä, renkejä. Menkäät helvettiin!
(Rinnusteliain hapottelee sauvaan kiinni, mutta Varonen vetää häntä pois.)
6:des Kohtaus
Entiset. Mikkeli.
VARONEN (Rinnusteliaiselle, hilliten häntä): Mennään pois vaan; älä vastusta. Ei vielä ole leikkimme loppuva.
MIKKELI (tulee ovissa vastaan): Ai, pappa kultaseni! Minun nuottiloni jää.
VANHA KEKKULI: Kyllä minä soitan selkänuottia!
(Vetää Mikkeliä kädestä ja huimii sauvalla selkään).
7:mäs Kohtaus
Vanha Kekkuli. Löllenflyhti. Mikkeli.
MIKKELI: Ai, ai! Meitin oli määrä ihastuttaa pappaani kauniilla nuottilolla – — —
VANHA KEKKULI: Ja pitkällä nenällä, Koranus!
LÖLLENFLYHTI: Ja minua liian varhaisilla sarvilla.
VANHA KEKKULI: Mene tuonne pöydän alle häpeemään, ja muista, jos vielä kerrankin tuot ylioppilaita, jotka eivät muuta tee kuin koiruutta, niin on selkänahkasi parkissa. Totteletkos?
(Pudistaa sauvaansa. Mikkeli konttaa pöydän alle).
LÖLLENFLYHTI: Ihmeellisiä ovat ne junkkarit. Kyllä ovat sukkelia ja kurikkaita, koiran silmät, tekemään pilkkaa kunnioitettavista ihmisistä; mutta ovat sentään taas hulluja, että pää kopisee, koska niin jalkaisin viitsivät ympäri maita linkota.
VANHA KEKKULI: Täytymys on kaiketi; mitäs tekee, kun pitää.
MIKKELI: Niin, aina! Mitäs tekee, kun pitää minunkin täällä oleman. Se täytymys maar on!
LÖLLENFLYHTI: Mutta eipä kaikkien ylioppilaitten täydy runoja hakemassa hiihtää, esimerkiksi teidän poikanne.
MIKKELI: Minun pitää sen sijaan pöydän alla kykyttämän.
VANHA KEKKULI: Ovat kaiketi rangaistukseksi jostakin syystä pantuina, kuin Jerusalemin suutari, kulkemaan.
MIKKELI: Mutta minä varsin syytönnä pantu tänne istumaan.
VANHA KEKKULI (Mikkelille): Suus kiinni! Mitäs nariset siellä!
LÖLLENFLYHTI: Vanhempien pitäisi opettaman kohta pieninä lapsensa tietämään, mikä hyvä ja hyödyllinen on, etteivät sitten opistossakaan muuta, kun lukisivat vain mitä vaaditaan. Mutta mitäs nyt! Monetkin, olen kuullut, viettävät aikansa turhissa, käyvät kokouksissa keskustelemassa ja kiistelemässä asioista, joihin heitin ei mitään tule, lukevat suomea, jok' ei mitään hyödytä, ja tekevät vielä kirjojakin rahvaalle präntättäväksi, joista ei muuta kuin tullaan varsin raivoon.
VANHA KEKKULI: Sepä onkin häijyintä, ja ihme, kun antavat opettajatkin semmoista myöten; jopa rahvas sillä kurin taitaisi tulla, elikkä luulla tulevansa, melkein yhtä viisaaksi kuin mekin, paremmat ihmiset.
LÖLLENFLYHTI: Onkin siis aivan oikein, että semmoiset pahakiihkoiset saavat rangaistusta. Mutta minä en panisi heitä noin marssimaan, vaan telkeisin koko kesäksi johonkin koppiin, jossa eivät saisi pahuutensa jatkoksi kumminkaan maakunnan herrasväille kiusaa tehdä.
MIKKELI: Vaikka koppiinkin, kun ei vaan pöydän alle! Ai! kun kuolee selkänikin jo.
VANHA KEKKULI: Kyllä minä hänen taas ojennan, jos vaan vielä toisten tuot vieraita. – Mene nyt sitten tiehes, katsomaan heinäväkeä; jos eivät haravoitte ahkerasti, niin tule kantelemaan.
MIKKELI (konttaa pöydän alta): Kiitos, pappa kulta! Kiitos, pappaseni!
En eläissäni päästä vieraita tänne.
(Menee ulos).
LÖLLENFLYHTI: Teitillä on nöyrä poika: jos kaikki semmoisia olisivat!
VANHA KEKKULI: On ollut hyvä kasvatus; ja on jotensakin siivo luonnostaankin – tulee isäänsä.
LÖLLENFLYHTI (itsellensä): Hyvä kumminkin, että tyttäret tulevat äitiinsä. Vaikka hekin sentään saisivat olla kuuliaisempia isänsä tahdolle semminkin minua kohtaan.
VANHA KEKKULI (katsoo akkunasta): Hei! tuolla tuopi eräs äijä kirjettä; liekö Sorvilta taas? Kas nyt tulee se oikeisiin käsiin. (Huutaa): Mikkeli, otas kirje äijältä ja tuo tänne.
(Mikkeli tuo kirjeen ja menee.)
8:sas Kohtaus
Vanha Kekkuli. Löllenflyhti.
VANHA KEKKULI: Ahaa! Eipä olekkaan kuin sinulle. Mutta miltä tölpöltä lie, kun ei ole ymmärtänyt katteinin nimitystä eikä karahtieriäkään kirjoittaa päälle.
LÖLLENFLYHTI (ottaa kirjeen tuimasti): Kah! Eikä korkeavapaasukuisuuttakaan. (Avaa ja lukee itsellensä): "Luutnantille, Antipas Löllenflyhtille – Matkalla kuultuani Teitin täällä oleskelevan seisahduin hiukaksi aikaa tähän keskievariin, johon tekin kiiruusti mahdatte löydyttäidä, sillä tärkeistä asioista tahtoo teitille puhua – Ylpiäsfeltti – Katteini Kumartel-Tanhuvais Tappelu-joukossa, Avittaja, Tähtimies m.m."
(Rupee korjailemaan kaulaliinaistansa ja vaatteitansa).
VANHA KEKKULI: No, mikä kiiru nyt tulee?
LÖLLENFLYHTI (kiiruissansa): Eräs matkustava katteini kutsuu; pitää rientämäni tervehtämään.
VANHA KEKKULI: On kaiketi tuttavianne. Mikä nimi?
LÖLLENFLYHTI: Ylpiäsfeltti. En ole häntä koskaan kohdellut, mutta esi-miehille on aina kunniaa osotettava.