Read the book: «Myladyn poika», page 36

YHDESKUUDETTA LUKU

Vastoinkäyminen virkistää muistia

Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.

"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä! Mutta jonkun Brousselin vuoksi … hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut kuninkuus!"

Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.

Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan sirpaleina.

"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä nimi eikä mikään asia."

Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.

Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet, ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä, mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta. Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan Annan itsenäisiä aikeita.

Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien katusulkujen rakentamiseen.

Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen. Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.

Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään vahingonkorvauksesta.

Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle, yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella; kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.

Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun tämä oli taas päässyt perheensä pariin:

"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän antaisi sen minulle?"

D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin armeijaan.

Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa, tavatakseen Pariisin rauhallisena.

Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy mietti tuokion ja vastasi:

"Antakaa hänen vain tulla."

"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.

"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."

"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"

"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo jäädä häviölle."

"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"

"Toivoakseni."

"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"

"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."

"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin on tultava."

Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.

Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli prinssin luottamus, – tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.

Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren taholta.

Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:

"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon? On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi rakastamaan kansaansa."

Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja kerjäläisjoukot.

Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden tienoissa aamulla.

Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin kardinaali jo noussut jalkeille.

Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.

– Pyh, – sanoi hän itsekseen, – olen kyllä antanut hänen hiukan odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.

Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta, kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin. Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi ja meni avaamaan.

Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.

"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on kovin ylpeä?"

"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."

"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin; "sallikaa minunkin kuulla se keino."

Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen papereihinsa.

"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi kuningatar.

"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."

"He eivät saa kuningasta."

"Eivätkä hirtä minua, benone."

"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät. Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen henkilön tietämättä."

"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"

"Hänen korkeutensa prinssi."

"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."

"Niin on, eilen illalla."

"Ja te olette tavannut hänet?"

"Erkanin hänestä vastikään."

"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"

"Hän antoi sen neuvon itse."

"Ja Pariisi?"

"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."

"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen toteuttamisessa vain yksi vastus."

"Mikä sitten?"

"Mahdottomuus."

"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."

"Ehdottaa, ei."

"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"

"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna turvautuisi hänen kukkaroonsa.

"Onko meillä sotaväkeä?"

"Viisi- tai kuusituhatta miestä."

"Onko meillä rohkeutta?"

"Paljon."

"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen koadjutorinsa."

"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."

"Sen kyllä keksin minä!"

"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä, leppymätöntä."

"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi, minä vihaan, inhoan sinua!"

"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."

"Laskette leikkiä."

"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa pinteessä."

"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."

"Sitä pahempi, per Baccho, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia vähemmin."

"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"

"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."

"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."

"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en milloinkaan lähde … ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin ennenkään."

"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"

"Kyllä koetan."

"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään tapahtuvan?"

"Monia seikkoja."

"Millaisia?"

Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme, synkistyivät.

"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä, sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni: vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"

"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.

"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan; mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne. Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin, näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."

"Hän livahti kuitenkin."

"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"

"Olen siis vankina?"

"Parbleu!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä todistellut."

Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta, johon se oli keskeytynyt.

Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.

Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.

Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.

– Olen pelastettu, – hän sanoi nousten ylös. – Oi, niin, niin, – tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.

Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän lisäsi:

– Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski. Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille, joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!

Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi kirjoittaa.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Puheillepääsy

Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.

D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli hattuansa räystään alla.

Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.

Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen d'Artagnanille.

"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.

"Kuningattarelta", vastasi palvelija.

"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"

D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.

"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"

Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä seuraavat sanat:

"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän seuratkoon kirjeen tuojaa."

"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."

"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen muistissaan!"

"Se on totta", myönsi Portos.

"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta ennen huomispäivää; ja hiljaa kuin muuri!"

"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.

"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan; ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä Gascognesta kotoisin."

Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.

Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin ovelle toistamiseen.

"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.

Toinen palvelija ilmestyi esille.

"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.

D'Artagnan katsoi Portokseen.

"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"

"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."

"Hyvä!"

"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen käytettävissään."

Palvelija kumarsi ja lähti.

"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.

"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla asialla?"

"En luule, vaan olen varma siitä."

"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."

D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.

"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."

Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten rukouskammioon.

Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies kuuluisan päällikön luo.

Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan ojennettu hänelle suudeltavaksi.

Kuningatar astui sisälle.

"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, – tunnetteko minua?"

"En, madame", vastasi d'Artagnan.

"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen, "että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä unohduksiin?"

"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.

"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja samaa uskollisuutta."

"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain, niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan soturiin!"

Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.

"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne. Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki kuningattarensa puolesta?"

"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.

Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen esiintymisen:

"Haluatte kenties mieluummin levätä?"

"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."

"Onko teillä ystäviä?"

"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne minua äsken kunnioitti."

"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."

"Mitä minun on tehtävä, madame?"

"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille myönnän, monsieur."

"En, madame."

"Vannokaa se Kristuksen nimessä."

"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se pitää."

Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta, jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa. Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.

"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.

"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani määrähetkeen asti."

D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.

– Perhana, – hän tuumi ovella; – näyttää siltä kuin minua tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.

Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.

Bernouin vei hänet herransa eteen.

"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi, että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.

"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania tiukasti.

"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"

"Ei kukaan, mutta tiedän sen."

"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte", vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.

"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."

"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."

"Minkätähden?"

"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."

Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua gascognelaisen salamyhkäisyyteen.

"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo hiiskua mitään omistanne."

D'Artagnan kumarsi.

"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.

"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."

"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"

"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."

"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin käsiin."

"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."

Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.

"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on kaksinkertaisessa kotelossa."

"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut määrättyyn paikkaan."

"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon, josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."

– Lempo! – ajatteli d'Artagnan; – hän tietää, että me kuulimme hänen keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.

"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.

"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain…"

"Mitä niin? Sanokaa."

"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."

"Milloin?"

"Nyt heti."

"Mitä varten?"

"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"

"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut kuningattaren?"

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku väärinkäsitys on kenties tapahtunut."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"

"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."

Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut kaappeihin, ja poistui.

Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu, mutta onnistumatta.

Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.

– Kas, kas! – tuumi gascognelainen; – hän näyttää ärtyneeltä. Minuako vastaan? Hän miettii – lähettääkseenkö minut Bastiljiin? Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan Brutukseksi. Olisi sekin jotain!

Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.

Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.

"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi lähteä vielä."

"Kas!" virkahti d'Artagnan.

"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."

D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli koskematon.

"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello viideltä."

"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus, josta en voi jäädä pois."

"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."

– Hyvä! – ajatteli d'Artagnan; – sen saatoin arvatakin.

"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon; mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden kesken."

D'Artagnan kumarsi.

Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:

– Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!

"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.

"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."

"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.

"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."

D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen tavattomaan hurmioon.