– Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, epulæ epularum! Lukullus on ruoalla Lukulluksen luona.
Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.
– Hyvä on, tuumaili Porthos.
Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.
– Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!
Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.
Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.
– Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.
– Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.
– Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat sotavarukset!
– Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.
– Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?
– Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät tarvitse.
– Mutta luetelkaapa noita tarpeita!
– Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten … sanoi Porthos, joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.
Prokuraattorin rouva odotti vapisten.
– Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse korkeammalle kuin… Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen kieleensä.
– Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella tuhannella.
– Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko omaisuus!
Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.
– Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.
– Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?
– Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin hevosen?
– Aivan oikein, hevosen tarvitsen.
– No niin, minä tiedän mistä se saadaan.
– Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse yli kolmen sadan livre'n.
– Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi rouva huoaten.
Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.
– Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne minulla jo on.
– Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein suuren herran tapaista, ystäväni.
– No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään raukka sitten?
– Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne kauniin aasin…
– No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.
– Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.
– Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.
– Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.
– Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.
– Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.
– Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos, joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.
Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut "Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.
Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.
Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.
Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.
XXXII.
Kamarineitsyt ja emäntä
Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.
Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies, joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä, vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.
– Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän suinkin voi.
– Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra … sopersi kamarineitsyt.
– Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä kuuntelen.
– Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja erittäinkin liian tärkeätä.
– No kuinkas meidän on tekeminen?
– Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.
– Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.
– Tulkaa sitten!
Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.
– Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.
– Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.
– Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.
D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.
Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.
– Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.
– Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan hullusti rakastunut!
Ketty huokasi toistamiseen.
– Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!
– Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?
– Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä ensinkään.
– Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi ilmoittaa sen minulle?
– Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen päättänyt sanoa sen teille.
– Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.
– Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?
– Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan itserakkaudenkin vuoksi.
– Te ette siis usko minua?
– Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta sanoihisi…
– Mitäs tästä sanotte?
Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun…
– Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun käteensä.
– Ei, toiselle.
– Toiselle?
– Niin.
– Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.
– Katsokaa osoitetta.
– Herra kreivi de Wardes.
Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä; ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n huudahduksesta.
– Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?
– Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:
"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää sitä päästäkö käsistänne."
D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli rakkautensa loukatuksi.
– Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen uudestaan nuoren miehen kättä.
– Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.
– Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.
– Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa katsellen häntä tarkemmasti.
– Oi, tiedän.
– No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos auttaisit minua kostamaan emännällesi.
– Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?
– Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.
– Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty vilkkaasti.
– Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.
– Kahdesta syystä.
– Mitkä ne ovat?
– Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.
– Mistä sinä sen tiedät?
– Te olette loukanneet häntä syvästi.
– Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan; selitä, ole niin hyvä.
– Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille miehelle … joka katsoo sieluni pohjaan saakka.
D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.
– Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.
– Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.
– Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?
– Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa lähimpänä.
Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.
Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy, uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.
Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa kauniille Ketty'llensä.
Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n puolella.
– Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää, menkää joutuen pois.
D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n pukujen sekaan.
– Mitä te teette? huudahti Ketty.
D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.
– No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?
D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.
– Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.
Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki, kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä; sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa hänen riisumisessaan.
– No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.
– Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?
– Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts. Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.
– Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?
– Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään … hän oli vähällä menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!
– Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.
– Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!
– Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te saaneet hallita hänen omaisuuttansa.
D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä, jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.
– Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en tiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.
– Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän rakasti.
– Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo ole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!
Kylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!
Hän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.
– Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa saada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.
– Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.
– Tietysti, kreivi de Wardes'in.
– Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra d'Artagnan-parka.
– Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.
D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos kaapista.
– Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette vallan kalpea!
– Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.
– Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä toisessa puhutaan.
– No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on käynyt.
Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva Bonacieux ei ollut kuollut.
Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen huonoa onnistumista.
Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.
Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.
Lähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei niinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.
Hän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän nytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli syytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de Wardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa kello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.
D'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen kirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi; hän oli hurmautunut.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan. Hänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka yrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä sanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi tälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä näkyväisen todisteen"…
– Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa, ja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.
– Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen d'Artagnan'ille.
D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin timanteilla koristetun safiirisormuksen.
– Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan kouraantuntuvalla tavalla.
– Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.
– Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.
"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni, että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."
D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.
– Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.
– Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon kostaa hänen ylenkatseensa.
Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään sanaa ilmestynyt paperille.
Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:
– Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti takaisin.
Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt, annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään eikä ulos.
D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja kulmiansa.
– Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.
Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.
– Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.
– Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.
– Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.
– Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?
– En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on syntyjään ranskalainen.
– Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.
– Olen juuri vast'ikään.
– Näytäppäs sitä, sanoi Athos.
– Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.
Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se ollut siihen tehty.
Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.
– Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.
– Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.
– Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.
Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan lakannut katselemasta sitä.
– Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä; näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään tapauksen vuoksi pieni naarmu.
D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen Athokselle.
Athos säpsähti.
– Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti d'Artagnan'ille naarmun.
– Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?
– Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin sanoin, oli se vanha perintökalleus … jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä suvusta pois.
– Ja oletko … myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.
– En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.
D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.
Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.
– Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta; minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.
– Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.
– No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen gaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo nainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.
Ja silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta kotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.
Vaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut mylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni lujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua mylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui kynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Elkää odotelko minua, rouva hyvä; aina siitä saakka kuin paranin, on minulla niin monta ystävää tervehdittävänä, että minun täytyy asettaa käyntini jonkunmoiseen järjestykseen. Sittenkuin teidän vuoronne tulee, kyllä ilmoitan siitä teille ajallansa.
Minä suutelen teidän käsiänne, arvoisa rouva.
Kreivi de Wardes."
Tuo kirje oli ensinkin väärennystä; sitä paitsi oli koko menettely vailla kaikkea arkatuntoisuutta; meidän ajan siveellisen katsantotavan mukaan oli se konnamaisuutta, vaan siihen aikaan ei semmoisista aivan paljon pidetty lukua. Muutoin, mylady oli menetellyt hänen kanssansa petollisesti, niin ett'ei hänellä ollut laisinkaan enää kunnioitusta häntä kohtaan.
Safiirista ei hän virkkanut sanaakaan. Tahtoiko gaskonjalainen pidättää sen aseena mylady'ä vastaan, vai eikö hän, totta puhuen, säilyttänyt tuota safiiria viimeisenä keinona sotavaruksien hankkimiseen?
Toisen aikakauden tekoja ei pidä tuomita toisen aikakauden näkökannalta. Mikä nykyaikana olisi kunnon miehelle häpeäksi, oli sinä aikana usein aivan pelkkä luonnollinen asia.
D'Artagnan jätti kirjeen avonaisena Ketty'lle.
Ketty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko suullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan hän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle emännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat kannattivat, Place-Royal'iin.
Parhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.
Mylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta jo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi Ketty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:
– Mikä kirje tämä on?
– Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.
– Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä naiselle.
Sitten huudahti hän äkkiä:
– Taivas! Jospa hän tietäisi…?
Hän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui tuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan, mutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät kannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.
Ketty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi aukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.
– Mitä sinä tahdot? sanoi hän; minkätähden ryhdyt sinä minuun?
– Minä luulin armollisen rouvan voivan pahoin ja riensin teidän avuksenne, vastasi kamarineitsyt säikähtäneenä emäntänsä hirvittäviä kasvoja.
– Minäkö voisin pahoin, minä! Pidätkö minua tyttörääpäleenä? Kun minua loukataan, minä en voi pahoin, minä kostan, ymmärrätkö sen?
Hän viittasi Ketty'n menemään.