XV.
Virkamiehiä ja miekkamiehiä
Näiden tapausten jälkeisenä päivänä, kun Athosta vielä ei näkynyt, d'Artagnan ja Porthos ilmoittivat herra de Tréville'lle hänen katoamisensa.
Mitä Aramikseen tulee, hän oli pyytänyt päästä viiden päivän lomalle ja oli, niin sanottiin, lähtenyt Rouen'iin perheseikkojen vuoksi.
Herra de Tréville oli soturiensa isä. Halvin ja tuntemattominkin heistä, kunhan hänellä vaan oli muskettilaispuku yllänsä, sai olla yhtä varma hänen avustansa ja huolenpidostansa kuin jos hän olisi ollut hänen veljensä.
Hän meni siis heti rikostuomarin luokse. Lähetettiin noutamaan sitä upseeria, joka komensi Croix-Rouge'n vartiokuntaa ja vähitellen saatiin selville, että Athos oli parhaillaan For-l'Évêque'n vankilassa.
Athos oli saanut käydä kaikki ne koetukset, joita näimme Bonacieux'in kärsineen.
Me olimme jo saapuvilla siinä tilaisuudessa, jossa molemmat vangit kuulusteltiin vastakkain. Athos, joka ei ollut mitään sanonut siihen saakka, pelosta että d'Artagnan, vuorostaan ahdistettuna, joutuisi tarpeellisen ajan puutteesen, julisti nyt tästä hetkestä lähtien, että hänen nimensä oli Athos, eikä d'Artagnan.
Siihen lisäsi hän, ett'ei hän laisinkaan tuntenut herra ja rouva Bonacieux'iä; ett'ei hän ollut koskaan puhunut kumpaisenkaan kanssa; että hän oli kello kymmenen aikaan iltaisilla mennyt käymään ystävänsä d'Artagnan'in luona, vaan että hän siihen asti oli ollut herra de Tréville'n luona, jossa hän oli ollut päivällisillä; kaksikymmentä vierastamiestä, lisäsi hän, saattoivat todistaa asian, ja hän nimitteli useita arvokkaita aatelismiehiä, niiden joukossa herttua de la Tremouille'n.
Toinen komisarjus joutui yhtä pyörälle kuin ensimäinenkin muskettisoturin yksinkertaisesta ja vakaasta selvityksestä; hän olisi kyllä tahtonut kostaa tuolle miehelle, siviilivirkamiehet näet mielellään halusivat kukistaa sotilaita, mutta herra de Tréville'n ja herttua de la Trémouille'n nimet panivat häntä vähän sentään arvelemaan.
Athos myöskin lähetettiin kardinaalin luokse, vaan pahaksi onneksi oli kardinaali Louvressa kuninkaan tykönä.
Juuri samalla hetkelläpä herra de Tréville, joka oli lähtenyt rikostuomarin ja For-l'Évêque'n päällikön luota, tapaamatta Athosta, saapui Hänen Majesteettinsa luokse.
Muskettisoturien kapteenina oli herra de Tréville'llä joka hetki vapaa pääsy kuninkaan puheille.
Tiedetään, mitä luuloja kuninkaalla oli kuningattaresta, luuloja, joita kardinaali taitavasti osasi pitää vireillä, hän kun epäili naisia salavehkeistä äärettömästi paljon enemmän kuin miehiä. Yksi kaikkein suurimpia syitä noihin luuloihin oli Itävallan Annan ystävyys rouva Chevreuse'ä kohtaan. Nuo molemmat naiset vaikuttivat häneen paljon suurempaa levottomuutta kuin Espanjan sodat, Englannin selkkaukset ja rahalliset häiriöt. Hänen silmissään ja hänen vakuutuksensa mukaan palveli rouva Chevreuse kuningatarta ei ainoastaan hänen valtiollisissa salavehkeissään vaan myöskin, mikä häntä yhä enemmän kiusasi, rakkaus-vehkeissäänkin.
Heti ensi sanasta, mitä kardinaali oli puhunut, että muka rouva Chevreuse, vaikka karkoitettuna Tours'iin, jossa hänen siis luultiin olevan, olikin tullut Pariisiin, ja ne viisi päivää, jotka hän oli kaupungissa ollut, onnistunut kätkeytymään poliisilta, oli kuningas joutunut vihan vimmaan. Vaikka juonikas ja uskoton, tahtoi kuningas olla kutsuttu Ludvig Oikeamieleksi ja Ludvig Siveäksi. Jälkimaailma voipi vaivoin käsittää tuota luonnetta, jota historia selvittää vaan tositekojen eikä järkipäätelmien avulla.
Mutta kun kardinaali lisäsi, ett'ei ainoastaan rouva Chevreuse ollut käynyt Pariisissa, vaan vieläpä kuningatar oli liittäytynyt häneen salakavalan kirjevaihdon kautta, ja kun hän vakuutti että hän, kardinaali, oli saamaisillaan selville koko tuon vehkeen salaisimmatkin säikeet, mutta että samassa hetkessä kuin hän täysien todisteiden nojalla oli valmiina ottamaan kiini kuningattaren salaiset tiedustelijat juuri täydessä toimessaan, silloin eräs muskettisoturi oli rohjennut väkivaltaisesti keskeyttää oikeuden toimeenpiteet, ryntäämällä miekka kädessä kunniallisten lainpalvelijain kimppuun, jotka olivat saaneet toimeksi puolueettomasti tutkia koko asian, tuodaksensa sen sitten kuninkaan silmien eteen, ei Ludvig XIII enää voinut hillitä itseänsä, vaan astui askeleen kuningattaren asuntohuoneita kohti, kalpeana ja mykkänä harmista, jommoisena hän, silloinkuin tuollainen harmi hänessä puhkesi esiin, oli valmis mitä tylyimpään julmuuteen.
Ja kuitenkaan ei kardinaali kaikissa noissa ilmiannoissaan ollut maininnut vielä sanaakaan herttua Buckingham'ista.
Tällä hetkellä se oli, kun herra de Tréville astui sisään, kylmänä, kohteliaana ja moitteettomalla ryhdillä.
Havaiten kardinaalin läsnäolosta ja kuninkaan haahmon muutoksesta, mitä oli tapahtunut, herra de Tréville tunsi itsensä yhtä väkeväksi kuin Simson Filistealaisten edessä.
Ludvig XIII oli jo tarttunut kädellään oven lukkoon; vaan melusta, jota syntyi herra de Tréville'n astuessa sisään, hän pyörähti takaisin.
– Tulette parhaasen aikaan, herra, sanoi kuningas, joka, kun hänen kiihkonsa oli noussut vissiin määrään, ei voinut teeskennellä, minä olen saanut kuulla kauniita asioita teidän muskettisotureistanne.
– Ja minä, sanoi kylmästi herra de Tréville, olen ilmoittava Teidän Majesteetillenne kauniita asioita hänen virkamiehistään.
– Aivanko niin? sanoi kuningas ylpeästi.
– Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, jatkoi herra de Tréville samalla äänellä, että eräs joukkokunta prokuraattoreja, komisarjuksia ja poliiseja, sangen kunnioitettavia henkilöitä, mutta sangen vihaisia univormuille, niinkuin näyttää, ovat suvainneet ottaa kiini eräässä talossa, laahata avoimella kadulla ja viskata For-l'Évêque'in vankikomeroihin – kaikkea tuota käskyn nojassa, jota on kieltäydytty minulle näyttämästä, – erään minun muskettisotureitani, tai paremmin sanoen Teidän, armollisin herra, soturin, jonka käytös on moitteeton, jonka maine on melkein kuuluisa, ja jonka Teidän Majesteettinne suosiollisesti tuntee, herra Athoksen.
– Athoksen, sanoi kuningas koneenomaisesti; niin tosiaan, minä tunnen tuon nimen.
– Teidän Majesteettinne suvaitkoon muistaa, sanoi herra de Tréville, että herra Athos on juuri sama muskettisoturi, joka tuonoin ikävässä kaksintaistelussa, niinkuin tiedätte, pahaksi onneksi tuli ankarasti haavoittaneeksi herra de Cahusac'in. – Mutta kesken puheen, arvoisa herra, jatkoi herra de Tréville, kääntyen kardinaaliin, herra de Cahusac lienee kaiketi jo täydellisesti parantunut, eikös ole?
– Kiitos, sanoi kardinaali, purren huuliansa vihasta.
– Herra Athos oli nimittäin mennyt tervehtimään erästä ystäväänsä, mutta hän sattui olemaan poissa kotoa, jatkoi herra de Tréville, hän on muuan nuori béarnelainen, Teidän Majesteettinne henkivartija-oppilas, Desessarts'in komppaniiassa; mutta oltuansa hetkisen aikaa ystävänsä huoneessa ja lukiessansa jotakin kirjaa odotellessaan, tuli parvi sekaisin poliiseja ja sotilaita, jotka piirittivät talon, särkivät useita ovia…
Kardinaali teki kuninkaalle pienen viittauksen, joka merkitsi: "juuri sama asia mistä me puhuimme."
– Me tiedämme kaiken tuon, vastasi kuningas, sillä kaikki tapahtui meidän käskystämme.
– Silloin, sanoi Tréville, on myöskin Teidän Majesteettinne käskystä otettu kiini eräs minun syytön muskettisoturini, sijoitettu hänet kahden vartijan väliin kuin pahantekijä, ja kuljetettu lävitse raakamaisen roskaväen, tuo kunnon mies, joka kyllä kymmenen kertaa on vuodattanut vertansa Teidän Majesteettinne palveluksessa ja joka on vieläkin valmis sitä vuodattamaan.
– Ohhoh! sanoi kuningas kahdella päällä, silläkös tavalla asia on tapahtunut?
– Herra de Tréville ei mainitse, sanoi kardinaali mitä levollisimmasti, että tuo syytön muskettisoturi, tuo kunnon mies oli tuntia ennen miekalla ahdistellut neljää komisarjusta, jotka minä olin lähettänyt ottamaan selville erästä mitä tärkeintä asiaa.
– Minä uskallan epäillä, voiko Teidän ylhäisyytenne sitä näyttää toteen, huudahti herra de Tréville kaikella gaskonjalaisella koristelemattomuudellansa ja sotilasjyrkkyydellänsä, sillä tuntia ennen herra Athos, joka, sen voin Teidän Majesteettinne tiedoksi uskoa, on mies mitä korkeinta säätyä, kunnioitti minua, oltuaan luonani päivällisillä, jäämällä puhelemaan minun hotellini saliin herttua de la Trémouille'n ja kreivi de Châlus'in kanssa, jotka myös olivat siellä.
Kuningas katsoi kardinaaliin.
– Pöytäkirja on todistuksena, sanoi kardinaali, vastaten äänellisesti Hänen Majesteettinsa äänettömään kysymykseen, ja nuo kolhitut viranomaiset ovat laatineet seuraavan, joka minun on kunnia esittää Teidän Majesteetillenne.
– Onko viranomaisten pöytäkirja sotilaan kunniasanan veroinen? vastasi herra de Tréville ylpeästi.
– No no, elkäähän nyt, elkäähän nyt, Tréville, sanoi kuningas.
– Jos Hänen ylhäisyydellänsä on mitä epäilyksiä erästä minun muskettisoturiani vastaan, sanoi Tréville, herra kardinaalin oikeamielisyys on kyllin tunnettu, voidakseni pyytää laillista tutkintoa.
– Siinä talossa, missä tämä laillinen tutkimus on pidetty, jatkoi kardinaali järkähtämättömästi, asuu luullakseni eräs béarnelainen, muskettisoturin ystävä.
– Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa kaiketi herra d'Artagnin'ia.
– Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, jota te suojelette, herra de Tréville.
– Niin, Teidän ylhäisyytenne, kyllä se on sama mies.
– Ettekö epäile tuon nuoren miehen antaneen huonoja neuvoja…
– Herra Athokselle, joka on melkein kahta vertaa vanhempi? keskeytti herra de Tréville; en, arvoisa herra. Muutoin herra d'Artagnan on viettänyt iltaa minun luonani.
– Kas vaan! sanoi kardinaali, koko maailmahan on viettänyt iltaa teidän luonanne?
– Teidän ylhäisyytenne epäilee minun sanaani? kysyi Tréville, vihan puna otsalla.
– En suinkaan, Jumala varjelkoon minua semmoisesta, sanoi kardinaali; mutta mihinkähän aikaan hän mahtoi olla luonanne?
– Oh; senpä voin Teidän ylhäisyydellenne sanoa; sillä kun hän tuli, havaitsin kellon olevan puoli kymmenen, vaikka luulin sen jo olevan enemmän.
– Ja mihin aikaan lähti hän hotellistanne?
– Kello puoli yksitoista: siis tunti jälkeen tapahtuman.
– Mutta kuitenkin, vastasi kardinaali, joka ei hetkeäkään epäillyt Tréville'n rehellisyyttä ja joka huomasi voiton luiskahtavan hänen käsistänsä, mutta kuitenkin, otettiinhan Athos kiini tuossa Fossoyeurs'in kadun talossa.
– Onko ystävän kielletty käymästä ystävänsä luona? minun komppaniiani muskettisoturin seurustelemasta herra Desessarts'in komppaniian miesten kanssa?
– Kyllä, koska talo, missä hän seurustelee tuon ystävän kanssa, on epäluulonalainen.
– Se talo on epäluulonalainen, Tréville, sanoi kuningas; ehk'ette sitä tienneet?
– Toden totta, armollisin herra, sitä en tiennyt. Vaan kaikessa tapauksessa, olkoon se kuinka epäluulonalainen tahansa, mutta minä en myönnä sitä osaa epäluulonalaiseksi, missä herra d'Artagnan asuu; sillä minä saatan vakuuttaa teitä, armollisin herra, että, jos hänen sanaansa on uskomista, ei ole ketään sen uskollisempaa Teidän Majesteettinne palvelijaa eikä sen hartaampaa herra kardinaalin ihmettelijää kuin hän.
– Eikös tuo sama d'Artagnan eräänä päivänä haavoittanut Jussac'ia siinä onnettomassa ottelussa, joka tapahtui Karmeliittaluostarin tykönä? kysyi kuningas, silmäillen kardinaalia, joka punastui harmista.
– Ja seuraavana päivänä Bernajoux'ia. Niin, armollisin herra, kyllä hän on sama mies, Teidän Majesteetillanne on hyvä muisti.
– No niin, mitäs päätetään? kysyi kuningas.
– Asia koskee Teidän Majesteettianne enemmän kuin minua, sanoi kardinaali. Rikos on minusta päivänselvä.
– Minä en sitä myönnä, sanoi Tréville. Mutta Teidän Majesteetillanne on tuomareita, tuomarit ratkaiskoot.
– Niinpä kyllä, sanoi kuningas, vedettäköön asia tuomarien eteen: heidän asiansa on tuomita, tuomitkoot.
– Mutta onpa vaan surullista, sanoi herra de Tréville, että meidän onnettomana aikanamme mitä puhtain elämä, mitä moitteettomin kunto, eivät estä miestä joutumasta vainon ja pahojen huutojen alaisiksi. Senpä vuoksi onkin sotilaskunta tuleva sangen tyytymättömäksi, sen takaan, joutuessaan noin mitä ankarimman kohtelun alaiseksi pelkissä poliisiasioissa.
Sana oli varomaton; mutta herra de Tréville oli sen lausunut ehdon tahdon. Hän halusi saada aikaan purkausta, sillä kun miina leimahtaa, leimaus myöskin valaisee.
– Poliisiasioissa! huudahti kuningas, kertoen herra de Tréville'n sanat: poliisiasioissa! ja mitä te niistä tiedätte, hyvä herra? Pysykää te vaan muskettisotureissanne, elkääkä saattako minua hulluksi. Luulisippa teitä kuullessaan, että koko Ranskanmaa on vaarassa, jos pahaksi onneksi satutaan ottamaan kiini joku teidän muskettisoturinne. Hohoh! mitä melua yhdestä muskettisoturista! Minä otatan kiini kymmenen, saakeli soikoon, sata, koko komppaniian! enkä suvaitse että tirahdetaan sanaakaan.
– Niin kohta kuin Teidän Majesteetillanne on epäluuloja, sanoi Tréville, ovat muskettisoturit rikoksellisia; ja senpä tähden näette, armollisin herra, minun olevan valmiin jättämään teille miekkani; sillä kun herra kardinaali on syyttänyt minun muskettisotureitani, en epäile, että hän on lopuksi syyttävä minua itseäni; niinpä on parempi, että antaudun vangiksi herra Athoksen kanssa, joka jo on vangittu, ja herra d'Artagnan'in kanssa, joka epäilemättä kohta vangitaan.
– Gaskonjalaiskallo, etteköhän jo lopeta? sanoi kuningas.
– Armollisin herra, vastasi Tréville alentamatta ääntänsä vähääkään, antakaa käsky, että minun muskettisoturini jätetään minulle takaisin, tai että hänet tuomitaan.
– Tuomittakoon hänet, sanoi kuningas.
– No hyvä, sitä parempi; sillä siinä tapauksessa pyydän minä Teidän Majesteetiltanne lupaa saada puhua hänen puolestansa.
Kuningas pelkäsi syntyvän meteliä.
– Jos Teidän ylhäisyydellänne, sanoi hän kardinaalille, ei ole mieskohtaisia syitä.
Kardinaali huomaten mihin kuningas pyrki, kävi hänelle vastaan ja lausui:
– Anteeksi, mutta niinkohta kuin Teidän Majesteettinne pitää minua puolueellisena tuomarina, vetäydyn minä erilleni.
– No niin, sanoi kuningas, vannotteko minulle isäni kautta, että herra Athos oli luonanne tapahtuman aikaan, ja että hän ei ole ollut siihen osallisena?
– Teidän mainehikkaan isänne ja Teidän itsenne kautta, jota minä rakastan ja kunnioitan kaikkein enimmän maailmassa, vannon!
– Suvaitkaa huomata, armollisin herra, sanoi kardinaali, että jos vangittu lasketaan irti, ei totuutta enää selville saada.
– Herra Athos on aina käsillä, vastasi herra de Tréville, ja valmiina vastaamaan milloin vaan viranomaiset häneltä suvaitsevat kysellä. Ei hän pakene, herra kardinaali; olkaa huoleti, kyllä minä takaan hänen puolestansa.
– Totta kyllä, ei hän pakene, sanoi kuningaskin; hän on aina tavattavissa, niinkuin herra de Tréville sanoo. Muutoin, lisäsi hän hiljentäen ääntänsä ja katsoen rukoilevasti Hänen ylhäisyyttänsä, päästäkäämme hänet irti: siinä on politiikkaa.
Tuo Ludvig XIII: n politiikka veti Richelieu'n suun hymyyn.
– Antakaa käsky, armollisin herra, sanoi hän, onhan teillä armahdus-oikeus.
– Armahdus-oikeutta käytetään vaan rikoksellisia kohtaan, sanoi Tréville, joka tahtoi olla viimeisen sanan sanojana, mutta minun muskettisoturini on syytön. Te ette siis käytä armoa vaan oikeutta.
– Onko hän For-l'Évêque'issä? kysyi kuningas.
– On, armollisin herra, ja yksinäisessä kopissa niinkuin törkein pahantekijä.
– Perhana kaikkiansa! murisi kuningas, mitäs on tekeminen?
– On antaminen vapautuskäsky, siinä kaikki, sanoi kardinaali; minä uskon niinkuin Teidän Majesteettinne, että herra de Tréville'n takaus on enemmän kuin kylliksi.
Tréville kumarsi kunnioittavasti ja vähän pelonsekaisella ilolla; hän olisi suonut mieluummin kardinaalin jäykästi vastustelevan kuin noin yht'äkkiä antavan mukaan.
Kuningas kirjoitti vapautuskäskyn alle ja Tréville vei sen mukanaan viipymyttä.
Juuri kun hän oli menossa, hymyili kardinaali hänelle ystävällisesti ja sanoi kuninkaalle:
– Hyvä sopusointu päällikköjen ja sotilasten kesken teidän muskettisoturikunnassanne, armollisin herra; se on sangen hyödyllistä palvelukselle ja sangen kunnioittavaa kaikille.
– Hän tekee minulle varmaankin kohta aika tepposen, sanoi Tréville; ei tuommoisen miehen kanssa saa koskaan viimeistä sanaa. Mutta kiiruhtakaamme, sillä kuningas voi muuttaa mielensä joka hetki, ja kaiken päätteeksi, vaikeampi on saada Bastiljiin tai Fort-l'Évêque'iin miestä, joka sieltä on kerta lähtenyt ulos, kuin pysyttää siellä vankia, joka on kerta sinne saatu.
Herra de Tréville riensi riemullisena Fort-l'Évêque'iin, ja pelasti sieltä muskettisoturin, joka oli vielä yhtä tyyni ja levollinen kuin ennenkin.
Sitten, tavatessaan ensi kerran d'Artagnan'ia, lausui hän hänelle: Pelastitte kauniisti nahkanne; nyt on Jussac'ille antama miekanpistonne kuitattu. Vielä on maksamatta Bernajoux'in saama pisto, mutta elkää siihen luottako.
Muutoin, herra de Tréville'llä oli kyllä syytä epäilläkkin kardinaalia ja ajatella, ett'ei kaikki vielä ollut lopussa, sillä tuskin oli muskettikapteeni sulkenut oven jälkeensä, kun Hänen ylhäisyytensä sanoi kuninkaalle:
– Nyt kun olemme taas kahdenkesken, puhukaamme vakavista asioista, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee. Armollisin herra, Buckingham on ollut Pariisissa viisi päivää ja on lähtenyt vasta tänä aamuna.
XVI.
Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin
Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan, jonka hän äsken oli menettänyt.
– Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?
– Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten kanssa.
– Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva Longueville'n ja Condélaisten kanssa!
– Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi, ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.
– Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat ajatukseni siitä rakkaudesta.
– Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.
– Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!
– Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy, jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin päivää kirjoittanut.
– Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.
– Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.
– Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja viimein hänet itsensä.
– Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre, florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.
– Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin palveluksessaan eräs de la Porte…
– Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi kardinaali.
– Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi kuningas.
– Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.
– Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?
– Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I: n yliministeri, armollisin herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!
– Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on, olisi kaiketi pitänyt…
Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka tarttui kuninkaan huulille.
– Olisi pitänyt…
– Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?
– En, armollisin herra.
– Missä hän asui?
– La Harpe'n kadulla N: o 75.
– Missä se on?
– Luxemburg'in puolella.
– Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet toisiansa?
– Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen, armollisin herra.
– Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini nuo kirjeet!
– Armollisin herra, mutta…
– Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.
– Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne…
– Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?
– Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.
– Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon kirjeet.
– Siihen on vaan yksi keino.
– Mikä?
– Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan hänen toimialaansa.
– Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.
– Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän odottaisi.
– Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.
– Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta…
– Mutta mitä?
– Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.
– Minun käskyjäni?
– Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.
– No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle ilmoittamaan…
– Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.
– Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille tuonnempana enemmän.
– Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.
– Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.
Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata omien ajatuksiensa juoksua.
Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia, olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla, jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa, rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään. Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet, niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa vankeus.
Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni huoneen ovi ja sisään astui kuningas.
Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja syvä hiljaisuus syntyi.
Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:
– Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen ilmoitettavaksensa.
Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla, jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut pidättyä sanomasta:
– Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.
Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin tulon.
Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta ovesta.
Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.
Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.
Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:
Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin, siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.
Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat rukoilemaan hänen puolestansa.
Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.
Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin; öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa permannolle.
Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut olemassa.
Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä, tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän, jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.
Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:
– Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.
– Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.
– Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani… Minun! mutta tuohan on katalaa halpamaisuutta!
– Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?
– Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen: Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.
Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.
Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti, käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:
– Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.