Jumalanpalveluksen päätyttyä sunnuntaina ennen juhannusta istui joukko Kontojärven pitäjän reippaimpia nuoria miehiä pappilan vanhassa tuvassa katetun ateriapöydän ympärillä. Kaikki olivat aseilla ja matkatamineilla varustetut. Viinet ja jouset riippuivat olalla, vyöhystässä kirveet ja puukot, nurkassa oli pystypino keihäitä ja keskellä lattiaa rykelmä eväillä täytettyjä kontteja. Pöydän päässä istui Martinus Olai, hänkin matkavaatteissa ja aseissa. Vastapäätä häntä toisessa päässä pöytää istui Kari.

–Syökää, miehet! kehoitti pappi miehiään. Pitkä on matka ja hankala taival. Ei ole levosta eikä ruokailuista matkalla.

Mutta jo olivat miehet osansa ottaneet. Kun pappi oli ruokaluvun lukenut, jota kaikki muut paitsi Kari kädet ristissä kuuntelivat, nousivat miehet pöydästä.

–Näin olemme Karin kanssa miettineet, ilmoitti Martinus Olai ruualta noustua. Jakaudumme kahteen osaan. Toinen joukko sauvoo venheet, kaksi tai kolme miestä venheessään, Korpikosken niskaan Korpijärven päähän ja ottavat venheisiin lisä-eväitä. Toinen joukko meistä kulkee Karin opastamana maitse samaan paikkaan, missä yhdymme ja jatkamme matkaa venheillä Korpijärven yli Panulan kylään.

–Teemme niin!

Nuoret miehet olivat innoissaan lähtemään. Alussa olivat pitäjän vanhat miehet olleet vastaan retkeä, jota pappi saarnasi. Mutta kun hän nuorten miesten puoleen kääntyi, sai hän mielet liikkeelle, ja kun lähtö tuli, tarjoutui heitä mukaan enemmän kuin voitiin ottaa. Kauan oli siitä, kun oli sotaa käyty, mutta vanhat tarinat elivät ja mieliä palamaan panivat.

–Saipahan kerran tämäkin poika sotaan lähteä! huudahti nuorista miehistä muuan aseitaan tarkastaen.—Tuolla tapparalla…!—ja hän välähytti kirveensä terää.

Mutta silloin taas täytyi Martti-papin teroittaa matkansa tarkoitusta ja mitä varten oli tähän retkeen ryhtynyt.

Ei hän tahdo väkivaltaa käyttää, jos Panu hyvällä suostuu alistumaan ja mielisuosiolla pakanallisista menoistaan luopumaan. Ei ole lupa kenenkään verta vuodattaa, jos eivät ole siihen henkensä puolustukseksi pakotetut. Mutta epäjumalain kuvat ja heidän haltijainsa puut hän tahtoo hävittää ja maahan hakata.

–Sitä varten tämän kirveeni kupeelleni sidon, ja suokoon Jumala, ettei minun sitä tarvitsisi ketään kanssaihmistäni vastaan kohottaa. Jos ei vastarintaa tee, saakoon Panukin rauhan, ja olkoon armo hänelläkin. En tahdo ihmisten kostoa, vaan Jumalan kunniaa ja että hänen tahtonsa täytettäisiin ja hänen valtakuntansa voima tunnustettaisiin.

Kari loi pitkän tutkivan silmäyksen pastoriin, aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin.

Mutta Reita virkkoi:

–Vanginnemme velhon ja murhamiehen.

–Mutta emme tutkimatta tuomitse! vastasi pappi. Se on voudinkin käsky!

Hän määräsi miehet viemään tavarat venheisiin ja poistui itse sill'aikaa heittämään viimeiset hyvästit vaimolleen.

Itkettynein silmin, mutta kuitenkin tyynen näköisenä kävi Anna-rouva hänen kaulaansa:

–Lupaa minulle, ettet kosta pahaa pahalla … ole hänelle jalo ja lempeä, vaikka hän onkin sinulle pahaa aikonut. Lupaatko?

–Olisit kuullut, mitä äsken miehille puhuin … aivan niinkuin sinun suustasi.

–Sitten olen rauhallinen. Enkä tiedä, miksi niin on, mutta nyt ei minua enää peloita jäädä yksin niinkuin ennen, sitten kun Jumala kuuli rukoukseni. Minä täällä istun ja odotan ja kudon ja ompelen. Tules tänne!

Ja hän vei miehensä piirongin luo, avasi laatikon ja näytti hänelle kapalokääröjä, jotka oli pinonnut laatikon nurkkaan; toisessa nurkassa oli lapsen vaatteita: myssyjä, sukkia ja paitoja.

–Minun on nyt niin vaikea lähteä ja jättää sinut.

–Mene nyt vain, ja Herra olkoon kanssasi.

–Jos sinulle jotakin tapahtuu?

–Ei minulle mitään … minullakin on nyt suojelijani niinkuin sinulla.

Ja erotessa antoi Anna-rouva miehelleen valkoisen, kuvilla kirjailemansa liinan, jonka hän saisi ensimmäiselle pystyttämälleen Jumalan alttarikivelle levittää.

Miehet odottivat pihalla kontit selässä, valmiina lähtemään. Veräjän suussa istui Kari äänetönnä, synkkänä ja alakuloisena niinkuin ainakin. Kun hän näki papin tulevan ulos, vihelsi hän koiraansa, joka hänellä aina oli mukanaan, heitti keihäänsä olalleen ja lähti liikkeelle. Kuultuaan papin aikomasta retkestä Panua vastaan oli hän itse tullut tarjoutumaan oppaaksi, ja hänen neuvostaan oli retki päätetty juuri nyt tehtäväksi, jolloin Panulassa toimitettiin tavanmukaiset kevätuhrit.

Hankala ja vaivalloinen oli kesäinen tie läpi soiden ja korpien ja yli jyrkkien vaarojen. Kuljettuaan yön ja päivän saapuivat miehet toisena iltana Kirovaaran juurelle ja yöpyivät siihen. Vaikka nousu vaaralle oli vaivalloinen, eivät malttaneet olla sen laelle kiipeämättä, sillä siitä tiettiin näkyvän Kontojärven kirkon ja toisaalta Uhrivaaran. Siinähän oli Panu kirkon kironnut, ja siinä se muka oli kumolleen hänen eteensä keikahtanut.

–Hän meidät kirosi, me hänet siunaamme!—ja saman kiven päältä, josta Panu oli länteen kironnut, luki pappi rukouksen itään, mistä pyhän Uhrivuoren laki kesäisen aamun paisteessa häämöitti, luki Isämeidän rukouksen ja Herran siunauksen, ja hänen miehensä seisoivat avopäin ympärillä.

Mutta miesten silmät seurailivat järvien ranteita ja jokien varsia ja vaarojen rinteitä, ja kun pappi oli lopettanut ja lähdettiin liikkeelle, virkkoi heistä muuan:

–Jo on niittyjä, jo on kaskimaita!

–Ne ovat meidän! Ja minä en palaja ennenkuin olen kasken kaatanut. Siemenet on kukkarossa … tällä retkellä hakkaan, poltan, vierrän ja kylvän, nuo rinteet kasvavat, vaikka puhtaaseen, ruopimattomaan soraan ripauttakoon.

Sama tuntui olevan muidenkin mieli, ja matkan kuluessa sai Olai heidän puheistaan selville sen, mitä eivät lähtiessään olleet ilmaisseet, että useimpain määränä olikin matkalle lähtiessä ollut kaskimaiden anastaminen ja kaskien kaataminen, ja he olivat siihen luvankin uudelta voudilta hankkineet.

–Se kuuluu olevan kuninkaastakin mieleen, että metsiin halmeita tehdään, vaikka se entinen vouti petti Savon miehiä ja petti kuningasta, kun karjalaisten puolta piti. Mutta nyt kuuluu Panulan velhokin suuren suunnattoman kasken kaataneen, mutta ei ole saanut palamaan.

–Mikä siinä oli, kun ei palamaan saanut?

–Heti hakattua joutui kiroihin kaski. Outo mies oli käen kasken päältä ampunut, juuri kun onnea kukkui.

–On siinä pitänyt olla tarkka silmä ja varma käsi, kun ammupas nuoli käen sydämestä läpi korpikuusen latvaan!

–Liekö ollut oikea mies … metsänhaltija lie ollut, joka salojensa kaadantaa kadehtien ampui onnen linnun.

Kari oli hiljentänyt kävelyään miesten tarinoidessa, mutta kun puheet muihin asioihin kääntyivät, kiinnitti hän taas kulkuaan, pysyen aina jonkin matkaa edellä opastettavistaan.

Kolmannen päivän iltana saapui matkue Panukosken niskaan. Yövyttiin siihen ja odotettiin seuraava päivä puolille päivin venhemiesten tuloa. Siitä astuttiin venheisiin, soudettiin se päivä pitkää Korpijärveä ja laskettiin illalla maihin Reitalan ahon alle. Saarien lomitse hiljaa soudellen oli päästy kenenkään huomaamatta aivan vastapäätä Uhrivuorta. Venheet vedettiin maihin, kätkettiin rantametsän suojaan ja yö vietettiin niiden alla.

Mutta Kari oli lähtenyt yöksi tiedustelemaan ja vakoilemaan. Saavuttuaan kertoi hän, että oli tultu parahiksi uhripäivän aattona ja että huomenna olisi ensimmäinen suuri uhripäivä. Uhrikansaa oli kyllä saapunut, mutta tavallista vähemmän. Ei ollut tänä vuonna mitä uhrata, sillä tapettu oli talvella ruuaksi kaikki elukat.

Karin mielestä olisi nyt heti kohta, kun kylässä vielä nukuttiin, soudettava uhrivaaran alle, noustava maihin ja hiivittävä vaaran laelle. Siellä oli Panu vangittava. Vastarinnasta ei olisi isoa pelkoa, sillä aseettomina menivät miehet uhripaikalle. Siltä varalta, etteivät Panua hyvällä jättäisi, vaan lähtisivät kylästä aseitaan noutamaan, tuli miehistä toisten olla vuoren ja kylän välisellä kannaksella estämässä heitä sitä kautta talojen ja aseittensa turviin pääsemästä. Sitä varten, että sittenkin pääsisivät läpi murtautumaan, oli yhden tai parin miehen piilouduttava Panulaan ja pistettävä kostoksi talo tuleen, jos merkin saisivat.

–Reita on luvannut taloon piiloutua, lopetti Kari.

–Reita! huudahti pastori moittien ja kummastellen.

–Olisihan se meidätkin polttanut,—puolustelihe Reita.

–Ei se ole kristillistä, eikä murhapoltto sovi niille, jotka tulevat evankeliumia tuoden.—Ja kääntyen Karin puoleen sanoi hän:– Uhrivuorelle menemme ja siellä hänet vangitsemme, mutta emme väijyen hänen kimppuunsa käy. Suoraan astumme esiin ja pahantekijän ja velhon tilille teoistaan vaadimme.

–Tee niinkuin tahdot … sinun on karhusi kierroksessa, ja vasta kun siitä ulos murtautuu, on muilla aika ajoon lähteä omalla laillaan,– vastasi Kari.

Piilopaikkaan Reitalan aholle näkyi selvään kaikki, mitä Panulan pihassa toisella puolen saunaa tapahtui. Näkyi, kuinka uhrikansa sinne vähitellen kokoontui, kuului laulua ja soittoa, ja jono lähti liikkeelle vuorta kohti ja sinne sen rinnettä kiipesi. Silloin työnnettiin venheet vesille ja soudettiin nopeasti Panulan rantaan.

Panulan piha oli täynnä naisia ja lapsia, jotka uteliaina ja ihmeissään katselivat outoja tulijoita.

Tultuaan miestensä kanssa keskelle pihamaata virkkoi Martti-pappi:

–Herran Jeesuksen rakkautta ja Isän Jumalan rauhaa toivotan teille kaikille!

–Rauha sinulle itsellesi! vastattiin naisten joukosta.

–Miksi olette täällä ettekä tuolla uhrivuorella? kysyi hän.

–Eivät saa naiset tänä vuonna uhrivuorelle nousta,—vastasi Ilpotar. Niin on määrännyt mainio tietäjä … arpako lienee sen sanonut, vai itsekö lienee keksinyt? Meistä saasta tarttuisi, ja meistä haltijan vihat viskautuisi. Se on meille rangaistukseksi, kun kävimme sinua Kontojärvellä kuulemassa. Uhriamme tarjosimme, mutta eivät kelvanneet akkain uhrit. Eivät miestenkään uhrit muut kuin hänen omansa. Mustan vanhan härkänsä haltijalleen vei.

–Seuratkaa minua, vaimot ja lapset, niin pääsette uhrista osallisiksi. Jeesuksen Kristuksen uhripöydälle ovat kaikki yhtä tervetulleet, miehet niinkuin naisetkin.

Hän aloitti virren. Reita oli löytänyt pihalta vanhan kanteleen ja alkoi sillä säestää. Kaikki papin miehet yhtyivät virteen, tapailivat sitä naisetkin, ja kohta oli koko jono liikkeellä uhrivuorelle.

–Ei mennä! epäröivät naisista muutamat uhriveräjällä ja alkoivat kääntyä takaisin.

–Nyt mennään! huusi Ilpotar ja astui ravakasti edelle.

Musta uhrihärkä seisoo nuoriin sidottuna ja pää jalkain väliin vedettynä, niska kyömyssä, silmät jurosti palaen ja sieraimet tuon tuostakin päristäen kahtaalle hajautuvan patsaan tuimaa sisua—vanha härkä, monen uhrimullikan kantaisä, jota on kauan säästetty, mutta joka nyt oli päätetty uhrata kaikkien tuhojen torjumiseksi.

Panu seisoo valmiina iskeäkseen kirveen härän otsaan, ympärillä seisovat miehet kehässä, kaikkien huomio on kiinnittynyt toimitukseen, kirves jo välähtää noustakseen, kun törmän alta, puiden lomitse astuu esiin Kontolan pappi ja hänen jäljessään muut aseelliset miehet synkkänä jonona.

Panun kirves laskeutuu hitaasti alas, toinen käsi tapaa härkää sarvien välistä ja jää siihen. Hämmästyen ja odottamatonta ilmestystä oudostuen hän ei saa sanaa suustaan, seisoo lyhyen hetken kuin kivettyneenä, jolloin pappi käy lähemmä ja laskee kätensä härän lanteelle.

–Mitä tahdot? kysyy Panu silloin tuimasti, vaikka hänen äänensä vähän vavahtaa.

–Tietänet kysymättäsikin, mitä tahdon, vastaa pappi rauhallisesti ja varmasti. Kiellän sinua uhriasi toimittamasta ja tulen vaatimaan sinua tililie teoistasi.

–Uhrini toimitan enkä ole sinulle velkapää tekemään tiliä teoistani. Irroita kätesi haltijan pyhitetystä uhrista!

Panu heilauttaa kirvestään.

–Laske maahan kirveesi! käski Martinus Olai.

–Pois täältä ensin! Pois kutsumaton pyhältä vuorelta!—Pois kätesi siitä haltijan uhria saastuttamasta!

Panu teki liikkeen sysätäkseen papin härän äärestä. Mutta kun Olai tyynesti ja hätäilemättä ja varmasti vihollistaan silmäten irroitti kirveen huotrastaan ja antoi sen riippua kädessään kupeellaan, peräytyi Panu. Papin miehet olivat astuneet esiin ja asettuneet puolikehäksi hänen ympärilleen; Panun miehet olivat sitä mukaa vetäytyneet hänen puoleensa ja seisoivat hänen takanaan. Heitä oli monta vertaa enemmän, mutta he olivat aseettomia.

–Kuule minua, Panu, en tahdo mitään pahaa sinulle enkä miehillesi!

–Mitäs sitten tahdot?

Pappi osoitti kirveensä hamaralla epäjumalan kuvaa ja pyhää puuta ja virkkoi:

–Tahdon syöstä maahan tuon saastaisen kuvan, jonka olet tuohon pystyttänyt … tahdon kaataa kumoon tuon puun ja tuon tulen sammuttaa. Sinut itsesi kutsun kuninkaan käskynhaltijan nimessä vastaamaan murhasta, murhan yrityksestä ja velhoudesta. Ettei viatonta verta vuotaisi, kehoitan sinua olemaan vastarintaan rupeamatta, joka ei sinua mitään hyödyttäisi, sillä sinä näet, että miehesi ovat aseettomat.

Nyt vasta huomasi Panu, että hän oli yksin aseellinen ja että kaikki hänen miehensä olivat aseita vailla. Mutta hänen verivihollisensa oli hänen kätensä saavutettavissa, olisi siinä vain lyhyen hetken niinkuin kokko, joka tuokioksi pysähtyy yhteen kohti ilmaan ennenkuin saaliiseensa sieltä iskee—ja hänen kirveensä tavoitti papin päätä kohti. Mutta lumottu oli ase ja lumottu käsi, joka sitä heilautti … varren lyhenti vieras velho, oman kirveensä varren pitensi eikä terä ylettynytkään uppoamaan silmien väliin otsaan niinkuin oli tähdätty, vaan terä terään sattui, tulta iski … ja ennenkuin Panu ehti uudelleen, hujahti papin kirves ja katkaisi nuoran, jolla härkä oli sidottu.

Härkä ryntäsi eteenpäin, heitti kumoon Panun, hajoitti miesryhmän hänen takanaan ja karkasi metsään.

–Sitokaa hänet! huusi pappi.

Ja ennenkuin Panu ehti tointua härän sarvista saamastaan iskusta, olivat Kari ja Reita ja pari muuta miestä hänen kimpussaan ja väänsivät kirveen hänen kourastaan. Pappi karkasi kuvan kimppuun ja syöksi maahan sen yhdellä ainoalla iskulla, sirotti palavat puut uhripaadelta ympärilleen, potkaisi sitten hahlapuun kumoon, jolloin vesi isosta uhrikattilasta kaatui tuleen ja puhalsi poroa ja höyryä sakeana pilvenä ilmaan.

Panun miehet eivät tointuneet liikahtamaankaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut ja Panu aseellisten miesten keskessä rautaisten kourien pideltävänä.

–Auttakaa, miehet! kiljui hän, koettaen turhaan riuhtaista itseään irti. Käykää päälle! Tulkaa tänne!

Ilpo ja muutamat muut tempasivat käteensä, mitä sattuivat saamaan, kiviä ja keppejä, mutta väistyivät ojona olevien karhukeihästen edestä.

–Heittäkää kivillä! huusi Panu.

Pappi oli hypännyt uhripaadelle ja huusi savun seasta kirvestään välähyttäen.

–Pysykää aloillanne! Ken kohottaa kätensä, saa nuolen rintaansa. Turha on teidän aseettomien miesten käydä meitä vastustamaan!

–Rientäkää kylään ja noutakaa aseenne! käski Panu. Onhan teitä toista vertaa enemmän miehiä!

–Sulkekaa tie siellä! komensi Olai. Joka astuu askelenkaan, hänet hukka perii!

–Voi teitä kurjia raukkoja! kähisi Panu nähdessään, etteivät hölmistyneet miehet mihinkään ryhtyneet, ja koetti vielä kerran ponnistautua irti.

–Älkää päästäkö häntä!

–Kyllä pysyy! vastasi Kari ilahtuen.—Nyt pysyt!

Silloin astui pappi alas uhrikiveltä, heitti pois kirveensä ja meni miehiä kohti, jotka olivat vetäytyneet loitommalle pyhän koivun alle ja sen taa.

–Tulkaa lähemmä! sanoi hän lempeästi.—Ja naisille, jotka olivat puiden välistä tapausten menoa seuranneet, huusi hän:—Käykää tänne, vaimot, tahdon puhua teillekin!

–Pois naiset pyhästä uhritarhasta! huusi Panu.

–Nyt olen minä täällä käskemässä … älkää pelätkö!

–Mennään, kun saadaan! virkkoi Ilpotar ja astui häpeämättä uhrikentän yli. Muut naiset hiipivät puiden taitse miestensä taa.

Silloin astui miesjoukosta esiin Jorma:

–Mitä meiltä tahdot? kysyi hän. Miksi meitä vastaan vihamiehenä karkaat ja uhrivuorta häpäiset?

–En teiltä mitään tahdo … enkä

teidän

vihamiehenänne tule. Tuon noidan ja murhamiehen vihamies olen, mutta teidän olen ystävä ja teille rauhan sanoman julistan. Hän teitä villitsee ja oikean Jumalan luo tulemasta estää. Hän on teille puujumalan pystyttänyt ja sille uhraamaan pakottanut. Nyt on se kummitus kukistettu ja hänen uhritulensa sammutettu. Teidän tähtenne olen sen tehnyt, ettette helvettiin joutuisi ja siellä palaisi. Sillä se on perkeleen kuva ja helvetin tuli. Ei teidän häntä pelätä tarvitse, ei hän teille enää mitään voi. Eivätkä haltijatkaan, joita palvelleet olette, mitään mahda, kun heti kohta heidät kirootte ja Jeesuksen Kristuksen armoon turvaatte.

–Emme hyviä haltijoitamme kiroo, vastasi Jorma.

–Uusi Jumala omistakaa!—sanoi Olai,—yksi ja ainoa, josta teille jo paljon puhunut olen ja josta tahdon teille kohta enemmän kertoa … suuri on hän ja laupias ja kaikkivaltias, joka teille ajallisen ja iankaikkisen onnen on antava. Tulkaa tänne lähemmä!

Ja vasten tahtoaan, tietämättä miksi, totellen ainoastaan hänen silmäinsä luontia ja äänensä houkuttelua, astuivat miehet muutamia askelia lähemmä, piiriään pienentäen.

–Älkää kuulko häntä! huusi silloin Panu papin miesten keskestä. Älkää jättäkö isäinne jumalia! Älkää salliko hänen häväistä haltijoita, joita palvelleet olemme. Tuho teille, jos sen teette! Kiesusta se teille tarjoo kuin saksa parempia tavaroitaan. Ei tule Kiesuksesta mitään hyvää. Ei muuta kuin rasituksia ja raskaita veroja!

–Itse sinä kansaa uhrilla rasitat! vastasi Jorma.

Mutta Panu huusi:

–Parastanne olen aina tarkoittanut, teille metsän otukset eteenne ajanut, teille kaupat käynyt, teitä tiedoillani, taidoillani auttanut! Hyväntekijänne olen!

–Sortajamme olet ollut, nylkijämme, pettäjämme! virkkoi Kari hänen takanaan.

Panu nyhtäisihe eteenpäin ja tempasi pitelijänsä mukanaan puun alle. Hän seisoi nyt miestensä edessä, papin ja heidän väliin asettuen, ikäänkuin estääkseen heitä hänen haltuunsa joutumasta.

–Kaikki omani saatte! huusi hän… Varokaa itseänne! Se loihtii ja lumoo teidätkin … naiset jo lumosi ja vielä miesten mieletkin kääntää. Vieras se on teille, velho ja viettelijä, minä olen kanssanne samaa sukua ja heimoa … pois hänet ajakaa ja minut vapauttakaa! Jos minut hänen käsiinsä jättänette, kaikkien haltijain vihat teitä kohtaan kääntyköön!

–Itse olet haltijoita vihoittanut ja Tapion kiukkuun kansaa kohti yllyttänyt! vastataan hänelle.

–Aina olen metsän väkeä teille lepytellyt!

–Entäs kun aarteensa tyhjensit?

–Heimon hyväksi sen tyhjensin!

–Itse olet enimmän osan pitänyt!

–Kaikki saa Tapio omansa takaisin!

–Entä kun hänen ilveksensä ammuit pyhältä vuorelta?

–En ole hänen ilveksiään ampunut!

–Kari tietää, hän puhukoon.

–Niin on kuin Jorma sanoo!

Kari kertoi, miten he Jorman kanssa olivat ilvestä ajaneet ja sen Panun ampumana pyhältä vuorelta tavanneet.

–Semmoinen olet! lopetti hän.

–Tiesin, mitä tein,—vastasi Panu päätään nostaen. Haltijalta luvan hankin, haltijain tahdon tiesin. Minä kaikki tiedän, te ette mitänä. Ette omaa tuhoanne pelätä tiedä.

–Älä kehu tiedoillasi, vastasi pappi, astuen hänen eteensä. Et mitänä tiedä, vaikka kehut. Tiesitkö voudin koskeen suistuvan, kun sen suden suuhun Annikin syöksit?… Tiesitkö, kenen kirosit, kun kirkon kirosit?… Et omaa vaimoasi kristityksi tiennyt … et tiennyt, ketä omasta pojastasi kasvatit, kun olit tietäjäksi kasvattavinasi… Et tiedä vieläkään, kuka väärään viisautesi ohjasi. Tietäjä luulet olevasi, mutta on sinua parempi tietäjä, joka on hankkeesi häpeään saattanut.

Panu luuli, että pappi itsestään puhui ja saman luulon luki hän omiensa silmistä. Hänen katseensa arkiutui, hän räpytti luomiaan ja hänen jäsentensä pinnistys laukesi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta tunsi sanainsa voiman yht'äkkiä laimenneen. Tuon työtä se oli kaikki … se se oli kaikki tiennyt ja tahtonut…

–Petturi olet, valehtelija, itsesi kehuja, et muuta mitänä! jatkoi pappi. Ja kääntyen hänen miestensä puoleen—Semmoista olette kuin esivaltaa totelleet, sen neuvoja kuin Jumalan tahtoa seuranneet. Jo on aika, että hylkäätte hänet ja hänen oppinsa!

Miehet eivät mitään virkkaneet, mutta kysyvin silmin kaikki Panuun katsoivat.

–Ei teidän tarvitse hänen kostoaan pelätä, ei hänen silmäinsä kiiltoa kammoa. Voimaton hän on oikean Jumalan edessä seisoessaan ja hänen tuomiolle tullessaan.—Ja Panun puoleen kääntyen:—Lopussa ovat loitsusi, Panu, tehottomat taikasi. Olet rangaistuksesi ansainnut ja tuomiosi on valmis. Mutta en tahdo sinua Turkuun velhona poltettavaksi lähettää, jos kadut ja käännyt. Kiroo haltijasi, taikasi ja entinen menosi niinkuin kerran kirkon kirosit. Kun loihduistasi tämän puusi alla nyt luopua luvannet, kun sanonet näille, joita pakanuuden pimeydessä kuljettanut olet, että minua seuraavat, ja kun käskenet heitä tämän uhripuun maahan hakkaamaan, annan sinulle armon, sillä armon Jumala on Jeesus Kristus.

Mutta silloin kohensihe Panu taas ja virkkoi:

–En armoistasi minä. Enkä haltijoitani kiroo. Vaikkakin minut tuhonnet, elävät tietoni ja taikani… Haltijana henkeni kuoltuani kiertää. En käske haltijan puuta kaatamaan. Haltija puunsa asunnokseen tarvitsee. Sen alla on hyvä ollakseen. Pystyssä puu parempi kuin pitkällään.

Silloin tempasi pappi maasta kirveensä ja iski sen pyhän puun kylkeen. Naiset parahtivat, ja miehet hypähtivät pelästyneinä puun alta. Jorma huusi:

–Älä iske pyhää puuta! Ukon tuli sinut polttakoon!—ja hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

–Tänne miehiä lisää! huusi pappi, ja kohta lenteli koivun kyljestä lastuja kahden kolmen kirveen iskuista, sinkoillen Jorman, Panun ja hänen miestensä silmille. Latva tutisi, runko ja oksat vavahtelivat niinkuin horkka olisi puuta puistanut, ja kohta kaatui se ensin parahtaen ja sitten isoa rytinää pitäen pitkäkseen maahan, vetäen ympärillä olevaa metsää mukanaan.

–Siinä on nyt haltijasi asunto!

Jorma naurahti:

–Ei haltija yhden puun varassa … monet ovat vuorella puut! Yhden alta ajoit, toisen alle asetaikse. Jos olisi siinä vielä ollut, olisi tuli taivaasta sinut polttanut.

–Vuori palaa! huudettiin silloin loitompaa, jonne naisia oli paennut puun kaatumista pakoon..

Tuntui savua ja palavan pihkan kärskyä ilmassa, kuului ritinää, räiskettä, alkoi näkyä liekkejä runkojen välistä ja yht'äkkiä kurahti kulo kuuseen, hypäten siitä salaman nopeudella toiseen ja kolmanteen.

–Jo tuollakin palaa! Ympäriinsä palaa! Koko vuori palaa!

Kuivaan kivisammaleseen, kanervaan, katajikkoon ja havupuihin tarttunut tuli, joka oli syttynyt uhripaadesta metsään heitetyistä kekäleistä, levisi nopeasti ja ajoi savua uhripaikalle. Huutaen ja parkuen karkasivat naiset tulta pakoon, miehet riensivät tulta kohti, sekä papin miehet että Panun miehet, näkivät, että sammuttaminen oli mahdotonta ja kiiruhtivat kohta kaikki alas vuorelta palamasta pelastuakseen.

Pappikin seurasi mukana, täytyen hänenkin rientää ulos savun seasta.

Häntä sysättiin takaa ja hän oli kaatua kumoon jonkun ohitse karkaavan edestä. Se oli Panu, joka kahden kesken Karin kanssa jääneenä oli ryöstäytynyt irti. Samassa karkasi Karikin jäljestä huutaen, että ottaisivat Panun kiinni. Mutta ei kukaan joutunut tulen tieltä paetessaan häntä auttamaan, ja Panu oli kadonnut jäljettömiin samoin kuin Karikin.

Kun kuloa pakenevat niityn yli juostuaan olivat kokoontuneet vuorta vastapäätä olevalle kalliolle, jonka alla Panulan talo oli, näkivät he koko vuoren yhtenä ainoana tulipatsaana, jättiläiskokkona, joka suitsusi savua ja kipinöitä ja lennätteli hiiltyneitä puitten oksia kauas sekä niitylle että järveen, johon ne sähisten putoilivat. Metsälintuja lensi rääkkyen ilmassa, jäniksiä laukkasi laumoittain niityn poikki, kettuja, ahmoja ja ilveksiä yritteli samaa tietä, mutta ihmisiä pelästyen heittäytyivät ne järveen ja uivat yli toiselle rannalle. Ei kukaan uskaltanut eikä ehtinyt ahdistaa metsänhaltijan elättieläimiä. Mutta mustaa uhrihärkää ei näkynyt tulevaksi. Sen oli haltija viimeisenä uhrinaan ottanut.

Yhä suuremmaksi yltyi palo, nieli ensin kuivat havumetsät kostealehtisiä lehtoja kierrellen, mutta ahmasi viimein nekin, laskeutui yhä alemma, hyökkäsi yli avopäiden kallioiden yhä kehäänsä laajentaen ja sen keskustaa, vuoren huippua, yhä sakeampaan savuun kietoen.

–On siinä kaski! virkkoi joku papin miehistä.

–Palaapahan

, vaikkei Panun kaski palanut.

–Se on sinä, kuka sytytti.

–Panu tulen manasi … toista polttamaan kirosi, omat alueensa sytytti.

–Voi, kun olisi totellut, ei olisi pyhä vuori palanut! ruikutti joku naisista.

He olivat lapsineen turvautuneet pappiin ja juosseet hänen mukanaan Panulan pihan läpi. Nyt seisoivat he kuin säikähtyneet lampaat kallion alla hänen jalkainsa juuressa. Pitkänä, mahtavana, yliluonnollisena olentona seisoi hän heidän edessään keihääseensä nojaten, kasvoissa tuima, tuomitseva ilme.

Nyt oli koko vuori tulessa alhaalta ylös asti, ja mustana ja paksuna kuin ukkospilvi seisoi savu taivaalla tyynessä ilmassa. Välistä peittyi aurinko kokonaan sen taa, niin että musta varjo kattoi maan, välistä paistoi se savupilvien hienotessa milloin punaisena, milloin keltaisena kiekkona niiden lomasta.

Naiset alkoivat itkeä ja valittaa, ja silmiään peittäen nyykähtivät heistä jo toiset maahan, polvilleen langeten.

Miehiä seisoi ryhmä vähän loitompana, ja he näkyivät jotakin neuvoa pitävän. Sitten vetäytyivät hekin lähemmä, ja Ilpo astui papin eteen. Vavisten hän virkkoi:

–Pyörtänet sanasi … luulevat Panun palaneen, kun ei näy … en tiedä, on saattanut lintuna pakoon lentää … mutta ei tiedä hänen tulojaan. Eivät enää osaa hänen kostojaan pelätä … ruvennet sinä tietäjän töille…

–Mitä puhut?

–Lue loihtu … tee taikasi … sammuta tuli … estä edemmäksi leviämästä.

–Rukoile Jumalaasi puolestamme!

–Tuli palaa niin kauan kuin tahtoo—vastasi pappi totisena, mieli juhlallisena komeasta palosta, joka häntäkin kammotti.—Jumala sen aikanaan sammuttaa.

–Saaos sammumaan … suuret lahjat sinulle tuomme … pois peloitit omat haltijamme… Eivät ikinä takaisin tule … sinun Jumalasi mahtavampi … pyhän vuoren