Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni, kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut heitä helvettiin himoitsevan.

Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan käsitetty.

–Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään … eihän sitä ymmärrä muut kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan, vaan se on se syvin helvetti.

Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.

–Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla. Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen toisaalle.

Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat. Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:

—Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin—

ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella muita.

Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki, hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen silmissään ja hän huudahti:

–Siinähän on Kanteletar!

Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.

–Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista, jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:

—Eipä kasva kaikki lapset, ei ylene yksikänä, niinkuin mie katala kasvoin, yksipuolinen ylenin, kasvoin lasna armotonna, yksipuolisna ylenin; kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä, niinkuin putki puun nojassa, saraheinä sammalsuolla, kaste kaihassa tilassa, vesi vahteran vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; kasvoin kainalopaloilla, täyvyin kaalin tähtehillä veräjillä vierahilla, uksilla ulisevilla.

Kunp' on eukkoni eläisi, oisi vanhin valvehella, ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla, paha raiska paita päällä; maata verkani vetäisi, siltoa sinihamonen.

—Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla!»

En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen itkuun värähtelevällä äänellä.

–Voi, voi! … se on tämä runo niin … minä sitä parempaa en tiedä missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän, mutta se on näin—ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.

Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin siinä, joka hänellä oli.

Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne oppinut.

Melkein riemuiten huudahti hän:

–Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä kysyisitte, niin minä—! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän hän luki, sitä enemmän hän innostui.

Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut, kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.

–Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.

–No—niin,—sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.—Antakaa anteeksi, että minä tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä minua … en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan enkä laulettavan … kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset monta kertaa nauraneet.

Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan näyttäneensä naurettavalta.

Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.

–Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?

–Onko hän teidän velipuolenne?

–Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:

Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.

Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan tulennokseen.—Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen eteensä.

–Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.

–Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se on.—Tehdäänkö teistäkin pappi?—ja hän tarkasteli minua melkein epäillen.

Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.

–Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,—mutta eikö se olisi hyvä virka se papin virka?—Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat, sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.

–Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?

En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä papin virka todellakin paras virka.

Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.

–Kuulkaas, hyvä herra … sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun … joista ei jaksa muuta tulla?

Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.

–Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta kerran pappi tehdään… (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)—Mutta toisekseen minä olen sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun—pappikohan vai mikä?

–Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.

–Haluako oppimaan!—Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua. Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.—Mutta saatanhan minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin, niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi, niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo »viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli. Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale eikä muuta.

–Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.

–Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo, riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan, mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.

–Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?

–Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.—Mutta kysykääpäs te nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.

Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.

–Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.

–Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää, ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.

Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta, taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen mielestänsä haihtuneen.

–Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.

Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.

–Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!—Kyläläiset nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!—Se kaiveli isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.

–Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin minä.

–Enpä paljon ollenkaan.—Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin jälkeenpäinkin.—Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut emännät … eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.—Se kirja, jonka sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.

Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.

–Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.

–Ja hän antoi sen teille?

–Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.—»Tuoss' on sinulle muuan kirja, josta minä en tiedä, mikä se on—liekö siinä lukuja vai loruja, mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset—»

Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan. Mummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa virsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi minulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois tätä kirjaa, jonka emäntä antoi.—»Mikä kirja se on?» kysyi mummo.—»Mikähän lie», sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan… Minä ensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo kohta ääneenkin lukemaan.—»Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä sinun kirjassasi?» kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani kuunnellut. —»Sanoohan tässä—eikös se ole somaa, mummo?» sanoin minä ja olin ihan ihastuksissani.—»Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit», sanoi mummo hyvin ankaralla äänellä, »mutta elä huuda niin, että kuuluu ympäri maailmaa.»—Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla kahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla yläpuolella … minä muistan sen vieläkin:

—Ukko kultainen kuningas, hopiainen hallitsija, ota kultainen kurikka eli vaskinen vasara, jolla korvet kolkuttelet, salot synkät sylkyttelet, yhtenä kesäisnä yönä, ehtoyönä ensimmäisnä! Käyös korvet kolkutellen, syrjävieret sylkytellen; aja vilja vieremille, aukeimmille ahoille minun metsipäivinäni, erän etsiaikoinani.—

»Eikös tämä ole somaa, mitä tässä sanoo … ja tämä kirja on minun omani?» sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui totisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla äänellä: »Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota heti kohta!»—»Minkä tähden?» kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni. »Emäntä antoi.»—»Vaikka kohta … mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen saa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan mustaanpenkkiin istumaan.»—»Minkä tähden?» kysyin minä taas, kun en ymmärtänyt.—»Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja joka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja menettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.»—Minä en sitä sittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa oli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa sanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli kirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun.– »Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut enää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.»—»Enkö minä sitten saakaan lukea tätä?» kysyin, minä itkien mummolta.

Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen, jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.—Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi, että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut. Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»—Ja kun minä huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen olet emännältä saanut.»

–No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?

–No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa. Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.

–Omia runojanneko?

–Ei ne runoja olleet eikä mitään … kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia vain.—Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.

–Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin saa, lisäsin siihen.

–Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun oksalta suvisäällä.

Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»

–Onko herrallekin niin käynyt?—No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin kerjäläisenkin.

–Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään enempää tuon miehen elämästä.

–Kuinkako sitten kävi?—Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä kiertämään.

–Entäs te?

–Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut, kun jo tuli lähtö minullekin.—Oli, näetsen, sillä lailla, että minä kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa, että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista, jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut», olivat sanoneet—»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on … se oli sen kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»—Tuolla lailla olivat piiat kannelleet—emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi—ja isäntä tukisti minua ja otti kirjan pois.—»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä, pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.

–Mitäs te silloin?

–Mitäkö minän—En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan korpeen ja ajattelin, että olkoot!—Mutta kun itku oli vähän karvasta mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen ja katkeroitui katkeroitumistaan.—Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.

–Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?

–Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa, mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin … enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.

–Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina kasvavalla uteliaisuudella.

–Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo siitä itse lauloin:

Mitä kukut käki kulta, iloittelet ilman lintu, helakasti helkyttelet? Kukutko sinä minulle, kaimallesi kaiuttelet, vai etkö aattele minua, paimenpoikaa pienokaista, karjan kanssa kulkevaista–

Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:

Hyvä on mulla Muurikilla, kellokkaalla köllytellä, kun on ruohoa runsahasti, vihantata viljavasti— Sitten on lysti lypsyll' olla maha täynnä märehdellä–

Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:

Kaunihit on nuo kirkon ristit, pyhät pallot paistavaiset, iltaruskon riutuessa, kun ne kauas kuumottavat helottavat halki ilman–

ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä … ja oli siinä sanottu jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin … mutta en minä nyt niitä kaikkia enää muista.

Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi, vai mikä sitä riivaa?»—»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.—Mutta oli minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi, että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä ajattelet!»—Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä itseksenikään laulujani laulanut.—Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa ollenkaan … muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä hyvä herra kuin hänestä … ehkäpä vähän parempikin.—Niin, mutta nyt oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät, niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille … se on toisenlainen kuin ne entiset … ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat, niin tapellaan me yhdestä puolin.»—Mutta kun pojat kuulivat minun sitä laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun ympärilleni.—»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»—»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan, että »hekin sen oppisivat.»—»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja lauloivat minun mukanani sitä laulua…

Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»—Minä rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut, niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.—»Se oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua ihmettelivät.—»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se minun ystäväni.—»Laula nyt», sanoivat muutkin.—Minä ajattelin, että ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä enää niille naurakaan.—Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä … laula sitä ensimmäistä, se on paljoa somempi.»—Ja sitä minä sitten taas lauloin ja polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan ollut tupakoinut.—Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt usein enää mieleeni muistuneet.

Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä minulle laulamaan.

Mutta hän ei tahtonut.

–Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.

Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.

–Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois? kysyin minä hetken kuluttua.

–Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut, maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä, sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.—No! Luista ja luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»—Ja sen sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta, jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja saattoi sitten veräjälle asti.—»Tuoss' on sinun paimen evääsi … ja kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»—Minä otin kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani sulamaan saanut.—Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan, ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.

–Ja niin te lähditte lautamiehestä?

–Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.—»Mikä sillä lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä huolinut mistään.

—Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa—
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!

niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä juoksin.

Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi, ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli, ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat katkerat tunteet kuin silloinkin.

—Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään—
Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää…!

Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa silmilleni heitti:

—Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä—
Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää—.

Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas siinä, pidä hyvänäsi!—Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä tarttua hänen käsipuoleensa.