Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.

–Ota minut syliin…

Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy kulkea ihan härän ohitse.

–Taputa Ukkoa lautaselle.

Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.

Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme. Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.

Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan, josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse, joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen. Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon emäntä.

–Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.

–Hinttulan Tinttulasta.

Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.

–Minnekä kauas on matka?

–Rittulan Ratulaan.

–Saisiko talosta ryyppäämistä?

–Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.

–Meillä on itsellämme eväs.

Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan tapaan.

–Kuka se on tämä toinen mies?

Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.

Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.

Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan pois, vaikka huudan.

–Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.

–Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.

–Ei tule.

–Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.

–Ei tule … sinä narraat … et saa … minä tahdon kotiin.

–No, ei tule … ka, ei tule!

Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä, kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle, josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.

Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:

–Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!

Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi. Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle. Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut: täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa, ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä rekeen.

–Tule katsomaan, sanoo Lallu.

Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään, nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen, että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän mukaansa, laukean ja huudan: »Lallu, et saa mennä!» Se ei kuule. Mutta minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet. Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: »Älä sinä pelkää, enhän minä toki sinua jätä.»

Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.

–Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.

Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.

–Minäpä näin, kun se sinut otti.

–Narraat.

–Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.

–Etpäs nähnyt.

–Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.

–Eihän talvella ole viinimarjoja.

–Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?

Minä alan muistaa—minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa yöröijyssään…

Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.

Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää ehtisi.—Eihän pihan yli ole pitkä matka.—Ei pihan yli, mutta meidän täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet, ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e. Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä retkillä.

Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä. Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon kohoo siirappikermaa.

–Onko siellä susia?

–Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat, eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.

Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän. Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun paistavan ikkunasta sisään.

Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja pukee minut ja vie alas.

–Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo Liisa.

–Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä pihan yli mentäessä.—Mutta oliko sillä paita päällä?

–Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.

Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.

PIKKU LIISA

Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni, kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.

Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen, joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita, myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen. Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen taskuunsa—vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa—kai syystä kylläkin —lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä penkistä.

Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä, hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on itkevinään, että koskee—niinkuin ehkä saattaa tehdäkin—jotta potkijan olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa: »Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus jatkamaan.

Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta tämmöisestä—en muista niin tarkoin—mutta sen muistan, mikä hänen rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun. Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.—»Saanko hypätä leperevasuun … anna, hyvä Liisa, minun hypätä … hyvä kulta Liisa!» j.n.e.—yhä hellemmin ja hellemmin.—»Eihän toki, eihän toki mitenkään leperevasuun»—mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.—»Hyppäähän sitten tämä kerta!»—ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä liikauttamaan—mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan, kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.—»Saathan sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.

Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja tuudittajani. Nousi meteli:—»Minä tahdon Liisan luo!»—»Liisa tulee huomenna … Liisa tulee…» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä ylihuomenna.

Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee. Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään, mutta ei osaa sitä avata.—»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden vuosikymmenen kuluttua:—»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös, menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä, kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka, pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.

Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.

Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle—mikä kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.

En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja niskassa laiha saparopalmikko.

YSTÄVÄ—JOKA PETTI

Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia. Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin, kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä vatsaan ja se kehräsi jalallaan.

Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin—mikä oli pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen, sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä, istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi omakseni.

Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni koiranpenikkaa—koska sisareni oli saanut kissanpojan—ei pyyntöni nyt kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä Piekäisenkään, joka sanoi heti:—»Saathan sen, rakin, kun vain jäänee». Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira, ettei se pääse vereksille jäljille.

Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa. Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle, nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan. Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa myyriä, poimii marjoja ja—Pekka lisäsi—»mene tiedä onkii vielä ahveniakin». En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia, Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se luultavasti ymmärtää puheenkin.

Mutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo. Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.

Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen, sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.

Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin, lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta. Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä taas sitä narrasin.

Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit, jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika kytkisi sinut penkin jalkaan.—»Minäpä en olekaan—koira», aioin sanoa, mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen vangitsin.

Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä, niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan lattiaan.

Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»

–Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin eteen.

–No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään löytänyt! huudahtaa joku.

Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.—»Otti se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.

Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se, Otti se!»—kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se, heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan, maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan, joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.

Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;

»Otti se, heitti se, otti se,
heittihän Otti se, heittipä se!»

Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa —ja suruni ja epätoivoni on rajaton.