Read the book: «Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista», page 9

17 LUKU

"Punaisen Ketun" kuolema.

Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä, joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.

Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut, ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.

Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa kirkkaaseen teräkseen.

Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä, vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.

Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.

Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja miettimään asemaani.

Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja. Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja uhkarohkeuteni.

Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan ennen.

Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea, että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan. Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa, sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o. Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi sitroonia, joita nautitaan punssin kera.

Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.

Heti kun näin miehet, päätin, – en käsitä mistä syystä – jatkaa seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani, kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.

Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»

»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä laskea.»

Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän heidän taakseen.

»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.

»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.

»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä arvelette?»

»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»

»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa, etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää ketään.»

»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»

»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä, »että te olette kovakourainen mies.»

Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea. Mutta tänään – mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen lakimieheen päin.

Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus, ja Glenure kaatui tielle.

»O-oh, minä kuolen – minä kuolen!» hoki hän.

Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki sydämeeni.

»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.

Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.

Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku. Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.

Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten seisoalleen.

Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»

Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja kädessä pitkä lintupyssy.

»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»

Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina. Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin nähnyt häntä.

Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin jonkun käskevän minua pysähtymään.

Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.

Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä vuoren juurella.

»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te tänne!»

»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne puhuttelemaan meitä.»

Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta. Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.

Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä seisoin yhä paikallani.

»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.

Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.

Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua, eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen jälkeensä.

Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.

Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.

»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos henkesi on sinulle kallis!»

Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.

Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen vierelleen.

18 LUKU

Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.

Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.

»No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!»

Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa. Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies, jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.

»Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän.

»En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota», lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.»

»Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan, niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa selvä, onko minua paneteltu.»

»Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell makaa verissään tiellä.»

Hän vaikeni hetkeksi.

»Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja

Hyvistä ihmisistä?» – Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.

»En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.»

»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan. »Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»

»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?» huudahdin nousten istumaan.

»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»

»Totta puhut», myönsin minä.

»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»

»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.

Hän ei ollut sitä näkevinään.

»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»

»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»

»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»

»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.

»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan kengännauhojani kiinni.»

»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani, osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.

»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,

David!»

»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin, että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»

»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»

»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»

»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut meidän housuissamme ja me hänen – mikä olisi hyvin helposti voinut tapahtua – niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»

Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan, että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis uhraamaan henkensä niiden vuoksi.

»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni toisen kerran.»

Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan murhaan.

»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».

»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»

»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.

»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui. »Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa, Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu tuomarintuoleilla ja suurin Campbell – herttua – kopeilee penkillä. Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»

Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli. Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin jotenkin samaan tulokseen.

Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka, vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen aatelismies.

»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä väärin.»

Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä iloisesti kuin minäkin.

»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on virua telkien takana punatakkien vankilassa.»

Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani – aivan sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa – ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.

»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»

»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty. Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa, vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet hirsipuuhun.»

»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen merkiksi.

»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut metsikön koilliseen reunaan.

Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän edessään.

Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.

»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David, huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen matkan kanervikon halki.»

Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun nyt oli toverini seurassa lähdettävä.

Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen, mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.

Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut – syntieni tähden – tänne onnettomaan Appiniin.

Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine, joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.

Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan. Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.

Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen taakseen.

»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies – en muista hänen nimeänsä.»

»Riach.»

»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän kunniallisuudenkin kipinää!»

»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»

»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen, minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»

»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»

»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan. »Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa keskenään.»

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.

»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä. Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan. Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»