Read the book: «Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä», page 5

Ajomiehet väittivät nähneensä kierroksessa useiden susien jälet; mutta pimeä oli nyt jo likellä, ja ajetun kierroksen tarkastuksesta ei tänä päivänä voinut tulla mitään.

Onnellista ampujaa, joka pitkän talven sodissa oli uhrannut paljo aikaa ja vaivaa, kunnioitettiin taistelutantereella ilman huomattavaa kateutta, kaadetun suden arveltiin varmasti olevan juuri tuon joukon ison johtajan.

Hyvällä mielellä takaisin Viiralaan palatessamme, eivät nietokset ja hyyhmä enää tuntuneetkaan niin vaikeilta. Hukkaa metsästä kulettaissa astui aina uusia kantajia sijaan, kun entiset väsyivät. Viiralassa kiitettiin kaikkia, jotka hyväntahtoisesti olivat olleet apuna metsästyksen onnistumiseen, etupäässä polttomestaria, ja metsänvahdille sekä sanoman kaupunkiin viejälle jaettiin sopivia palkintoja.

Kun susi oli saatu kiinni sidotuksi etumaisen reen kuskilaudalle, lähdettiin vihdoin paluumatkalle. Kello 7 illalla ajoimme kaikki kaupungin kievariin. Kynttiläin ympäröimänä asetettiin susi näytteille keskelle huonetta ja puolen tunnin kuluttua ympäröi sitä katselunhalukkaita herroja ja vallasnaisia. Kaikkien läsnä olevien metsästäjäin tarkastaessa punnittiin se nyt ja mitattiin. Paino oli runsaasti 6 leiviskää; – pituus hännän nenästä, karvoja lukematta, kuonon kärkeen juuri 11 korttelia; – pääkallon takimmaisesta osasta kuonon kärkeen 14 tuumaa; – korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys etujalan lapaluun takaa 42 tuumaa.

Kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään Sääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin. Suden sanoivat he varmaan olevan sen suuren uroon, joka parvea johti; alkujaan arvelivat he parveen kuuluneen yhdeksän petoa, mutta nyt siitä ei ollut jälellä kuin yksi naaras. Monta kertaa valittivat he, ett'eivät saaneet osaa ottaa "bolshoi jusin" tappoon, vaan ilmoittivat kuitenkin suurta tyytyväisyyttään siitä, että susi, suurin mitä he koskaan olivat nähneet, oli saanut surmansa. He arvelivat yksinäisen naaraan nyt helposti voitavan käsiin saada, tulevaisuus osoitti, ennustivatko oikein.

Myöhemmin kokoontuivat maljan ympärille iloiseen iltamaan kaikki talven muistettaviin sudenajoihin osaa ottaneet. Lukasheja, jotka pahaksi onneksensa olivat olleet poissa sanoman tullessa Viiralasta, lohduteltiin sillä että olimmehan heidän johdollaan edistyneet siihen määrin, että jo omin voiminkin voimme saattaa talvisen sudenajon onnelliseen loppuun.

Seuraavana päivänä matkasivat muutamat metsästäjät lukashien kanssa kierrosta tarkastamaan ja huomattiin ainoastaan yhden suden olleen kierroksessa. Se oli monta kertaa kääntynyt ajoon päin ja nähtävästi aivan vastenhakoisesti mennyt ampujia kohden; siinä syy, miksi ajoväki luuli nähneensä useiden susien jälet kierroksessa. Minne tuo yksinäinen naaras oli paennut, siitä ei tällä retkellä voitu selkoa saada. Luultavasti oli se paennut jotakin sellaista tietä myöten, jolta kulkiat olivat hivuttaneet jälet pois. Seuraavina päivinä olivat lukashit tiedustelemassa, vaan vasta viisi päivää myöhemmin ilmoitettiin meille, että eräs rouvasihminen oli puolispäivälliskävelyllään Perttulan seudulla nähnyt suden; molemmat lähtivät vastakkaiseen suuntaan toisiansa pakoon. Lukashit ja useita metsästäjiä ajoi sutta takaa joka päivä, vaan kierretyksi sitä ei kuitenkaan onnistuttu saada. Päivälläkin oli se liikkeessä ja etsi kadonneita omaisiaan. Eräänä yönä oli se syönyt kovasti myrkytettyä koiranpenikkaa, ja kun sittemmin kovan lumentulon perästä jälkiä ei enää voitu löytää, otaksuttiin sen heittäyneen kuolemaan johonkin syrjäiseen soppeen.

Kaikki yhdeksän sutta olivat nyt siis hengiltä ja lukasheja piti nyt kiitellä ja laskea heidät kotiin isäntänsä luo Hollolaan; mutta sitä ennen päätimme kuitenkin jonakuna päivänä lähteä liikkeelle ja koetella kiertää ja tappaa jonkun ketun. Olimme koko talven niin tunnollisella uutteruudella toimittaneet sudenajoa, ett'emme koko aikana tahtoneet käyttää lukashien emmekä myös omaa aikaammekaan tuohon huvittavaan ketunjahtiin.

Viisi metsästäjää ja molemmat lukashit lähtivät eräänä kauniina aamuna matkalle ja niin majouduimme Pietilään, sillävälin kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili kumpainenkin omalla suunnallaan vasemmalla puolen tietä koetti etsiä jälkiä ja kiertää Mikko-veitikkaa. Tunnin odotettuamme päätimme itse koettaa Hattelmalanharjun sivuharjanteilla ja vesistön välillä. Meistä oli ainoastaan kaksi ottanut mukaansa sukset, ja nämä kaksi lähtivät nyt jälkiä etsimään, Parin tunnin kuluttua palasivat he ilmoittaen ketun olevan kierretyn Perttulan seudulla jonkun matkan päässä sieltä. Kierrokselle mennessämme tapasimme lukashit; mitään vereksiä jälkiä eivät he olleet löytäneet. Lähimmistä taloista saimme 10 ajomiestä ja kohta seisoimme sijoitettuina eräälle metsänkielekkeelle, joka yhdisti laajan metsäisen harjun suuren metsän kanssa. Ajo alkoi, vaan oikea sivu vetäysi heti kierroksen sisäpuolelle päin ja eroitti siten meidät ampujat muusta ajosta. Ajon kestäessä jätimme sen tähden paikkamme ja menimme oikealle kädelle. Meidän nähden vilisti Mikko suurta metsätöntä ylännettä ylös ja kun ei muukaan auttanut pujahti se muutaman torpan kautta maantien yli ja katosi toisella puolella isoa lakeaa maata olevaan metsään. Lähinnä olevat erottivat selvään, että se oli iso, tummankarvainen kaunis kettu. Ajoimme takaisin kaupunkiin suutuksissamme siitä, ett'emme parin poika nulikan tottelemattomuuden ja tyhmyyden vuoksi onnistuneet yrityksessämme.

Seuraavana päivänä lähtivät lukashit Hollolaan ja metsästysten arveltiin loppuneen nyt täksi talveksi; mutta suureksi ihmeeksemme saapui seuraavina päivinä sanomia, eri tahoilta, että suden jälkiä muka oli nähty niillä tienoilla, joilla noita pitkällisiä metsästyksiä oli toimitettu.

Tuollaisen viestin johdosta matkustikin muutamia metsästäjiä eräänä päivänä niitä tarkastamaan, vaan perille tultuaan huomasivat he tuossa paksussa, pehmeässä lumessa vain jäniksen jälet ja taas raukesivat kaikki sudenajon toiveet tämän talven ajaksi.

* * * * *

Aamulla helmikuun 25 päivänä toi tunnettu luotettava mies sanoman Welssin myllyltä, että yön aikana oli kaksi sutta kulkenut läpi kartanon ja sitten tietä pitkin vaeltanut metsään Katumaanjärvelle päin. Seitsemän metsästäjää lähti heti liikkeelle, eikä kovin kauas kaupungista tultukaan, kun jo tapasimme noiden kahden suden jälet, joita myöten seurasimme myllylle. Hukat olivat tirkistäneet molemmista akkunoista tupaan ja tarkastelleet navetan ovea. Koko yön oli satanut lunta, vaan jälet olivat kuitenkin kaikkialla puhtaat ja lumettomat. Sudet olivat siis olleet liikkeellä jokseenkin myöhään aamulla. Tottumuksen avulla, jonka jälkien arvostelemisessa jo olimme saavuttaneet, päätimme niiden olevan avioparin ja uroon mahdottoman ison. Muutamat luulivat yksinäisen naaraan vielä olevan elossa ja menneen uusiin naimisiin; toiset taas että uusia susia oli tullut seudulle.

Kolmessa reessä ajaen seurasimme jälkiä metsätiellä. Renki Otto, joka oli sanoman kaupunkiin tuonut ja jonka useat metsästäjät tunsivat reippaaksi apulaiseksi jänisjahdeillamme, otettiin oppaaksi, sillä hän tunsi hyvin kaikki tänä talvena ajetut metsätiet tienoolla, johon mekin syksyn metsästyksien jälkeen olimme jossakin määrin perehtyneet. Lopulla löysimme paikan, jossa sudet olivat poikenneet tieltä niityn yli varemmin ajetulle, lumen peittämälle tielle. Luultavasti lepäsivätkin ne likitienoossa jollakin metsäisellä mäellä, vaan kuitenkin päätimme kahdessa eri joukossa ajaa vastakkaisille tahoille; saartaa joku suurempi piiri ja tavata toisemme kolmen virstan päässä paikalta Nautalammin rannalla olevassa mökissä. Erittäin huonoja teitä ja paksussa lumessa tallustaen saavuimme mainittuun mökkiin minkäänlaisia jälkiä tapaamatta, ja sudet olivat siis ympäri ajetun maapalstan sisäpuolella; mutta kierros oli ajon toimittamista varten liian avara. Päätettiin sen tähden, että yksi rekikunta ajaisi johonkin metsä-ajoon käytettyä, paraiksi ajokelvollista tietä myöten, joka meni keskeltä kierroksen halki, ja sitten yhtyisi toisiin sillä paikalla, jossa sudet olivat poikenneet tieltä ja ensimmäinen ajokierros aloitettu. Jälkiä löytämättä toimeenpantiin tämäkin; kierros oli nyt vähennetty puoleen ja sitä voitiin siis, vaikka se olikin jokseenkin iso, kaikissa tapauksissa käyttää ajon toimittamista varten. Äänestyksen kautta päätettiin kuitenkin, että seuran harjautunein ja taitavin suksimies Oton kanssa oman arvionsa mukaan vieläkin pienentäisi kierrosta ja samalla kertaa neuvoisi Ottoa, miten hänen tulisi asettaa ajoväki, jonka me sillä välin hankkisimme Paavolan ja Kappolan taloista, muutamien virstojen päässä Katumaanjärven rannalla.

Tässä tarkoituksessa lähtivät nyt kaikki kolme rekeä matkalle ja palasivat 15 miehen kanssa kierroksen lähtöpaikalle samaan aikaan kun reipas toverimme Oton kanssa hyväntuulen näköisinä ehättivät kokouspaikalle. Sudet olivat aivan likellä ja kierros ei ollut puoltakaan virstaa läpimitaten.

Vanhan tavan mukaan otti seuramme puheenjohtaja ylipäällikkyyden, neuvoi ajoväkeä ja antoi numerot ampujille. Eräällä ajoväkeen ai'otulla kiertävällä puutarhurilla ja tunnetulla salametsästäjällä oli yksipiippuinen kivääri ja hän pyysi päästä ampujain joukkoon. Vaikka useat metsästäjät puoleksi vastustivat, asetettiin hän kuitenkin ampujarivin oikealle sivulle. Miehen metsästäjänylpeys näytti tuosta epäluottamuksen lauseesta loukkautuvan ja hän kuului murahtavan jotakin siitä kuka tässä paras ampuja oli.

Hiljaa ja varoisesti toimitettiin metsämiesten ja ajoväen sijoitus pehmeässä lumessa. Metsästäjät seisoivat 80 à 100 askeleen päässä toisistaan. Kun ajo Oton antaman merkkihuudon jälkeen alkoi, ihmetteli jokainen kierroksen pienuutta. Kuitenkin seisoimme tovin aikaa jännityksellä turhaan odottaen sutten ilmestymistä. Vihdoinkin paukahti laukaus oikealla siivellä ja ajoväen huudot sillä puolen ilmoittivat susien sieltä yrittävän päästä ajon läpi. Kohta sen jälkeen tuli susi syvässä lumessa laukaten pyssymiehiä n:o 1 ja 2 kohden oikealla siivellä. Kaikki neljä laukausta jyrähti aivan perätysten, vaan tielle tultuaan juosta kuopasi susi kolme jalkaa likeltä n:o l:stä, joka ei vielä ennättänyt saada piippuihin uusia patroonia, ennen kuin peto muutamien askelein päässä hänen takanansa kaatui hengetönnä maahan.

Ajoväki tuli lopulta ampujariville ja nyt saimme tietää molempain sutten tulleen puutarhuri-nahjusta kohti, mutta tämäpä oli tuolla isoreikäisellä kiväärillään, jossa oli kaksi luotia, ampunutkin jo pitkän matkan päähän, vaikka sudet tulivat suorastaan häntä kohti. Laukauksien jälkeen meni uros oikeanpuolisen ajon läpi, vaan naaras heittäysi onneksi takaisin kierrokseen ja sai surmansa.

Puutteellisista ja kuluneista hampaista voimme päättää emäsuden jokseenkin vanhaksi. Sutten leposijalla oli nähty veripilkkuja lumessa, jotka juuri osoittivat kestävää kiiman aikaa. Hedelmällinen nainen oli siis jo alussa saatu rikotuksi; mutta urossusi ehkä arveli paetessaan: "Jos kadotankin yhden, niin onpa tuhat jälellä." Me ajattelimme: "Parempi onni ensi kerralla."

Me läksimme kaikki Paavolaan. Kansaa kokoontui ammutun suden ympärille ja kaikki ilmoittivat tyytyväisyyttään siitä että herrasväki oli saatu estetyksi asettumasta tienoolle. – Ajoväelle, joka tällä kertaa oli hyvin täyttänyt tehtävänsä, annettiin kiitoslauseita ja maksettiin hyvästi; Otto taas, joka toi sanan kaupunkiin ja asetti ajoväen, sai erityisen lahjan. Puutarhuri katosi samalla kuin susikin, jonka hän pelästytti kierroksesta.

Kello 5 olimme kaupungissa. Oli sunnuntai ja ihanan auringonlaskun aikana paljo kansaa liikkeellä, Vähää ennen ammuttu iso koirassusi oli vielä kettämättä ja molemmat asetettiin nyt rinnatusten kievarin kartanolle, jossa suuri väen paljous myöhään illalla katseli niitä.

Me metsästäjät vietimme kuten tavallisesti onnistuneen metsästyspäivän jälkeen illan yhdessä. Iloamme tapetusta naarassudesta häiritsi kuitenkin ajatus että uroon onnistui päästä pakoon. Kukaan ei olisi halunnut tänä iltana olla puutarhurin housuissa.

Pakoon päässyttä koirassutta päätettiin kaikella innolla ajaa takaa, ja kello 11 illalla matkusti kolme metsästäjää Heinäkankaan tien pohjoispuolella oleviin metsiin koettamaan ulvomalla vietellä sutta, jonka otaksuttiin ikävöivän rakasta puolisotaan. Ilma oli kolkko ja tuuli vinha, vaan kirkas kuutamo elvytti toiveita. Likellä Welssiä kuulusti kuin susi olisi vastannut, vaan tuulen tohina eksytti heitä. Vasta myöhemmin paluumatkalla kaupunkiin, havaitsivat he jälistä, että susi todellakin oli heidän ulvonnastaan lähestynyt ja pitkin erästä kujaa tullut isolle maantielle ja luultavasti nähnyt metsämiehet sekä sitten paennut idänpään metsiin.

Päivä päivältä seurattiin nyt jälkiä onnistumatta kuitenkaan kiertää petoa, joka myötäänsä oli liikkeellä, enimmiten maantiellä. Luultavasti etsi se vieläkin naarasta, sillä se palasi usein sen metsän läheistöön, jossa naaras ammuttiin. Aamulla maaliskuun 1 päivänä söi se strykniinillä myrkytetyn haaskan; mutta syönnin koko seuraus supistui muutamiin vähäpätöisiin oksennuksiin. 7:n päivän aamuna oli se syönyt itsestään kuolleen sian ja kaksi seuran jäsentä kiersi sen Aulangon metsässä kolme virstaa kaupungista. Viesti lähetettiin heti ja paljo metsämiehiä saapui kohta paikalle, vaan ajoväkeä sijoittaessa pelästyi susi ja pötki tiehensä. Moni metsästäjä oli ilman suksitta ja huppuroitseminen tuolla karulla kivikkomaalla kolmen jalan paksussa lumessa oli tällä kertaa erittäin vaikeaa. Pysyttiin kuitenkin päätöksessä saattaa loppuun tämä viimeinen sudenajo tienoolla ja pitkät matkat ajettiin petoa takaa Hauhon pitäjääsen, kunnes se 18 päivänä taas kierrettiin pohjoispuolella Aulangon järveä. Kutsumusta noudatti 9 metsämiestä ja 15 ajomiehen kanssa toimitettiin ajo. Susi tuli ampujarivin oikealle siivelle, haavoitettiin kahdella laukauksella ja verissään juoksi se sitten sivusmiesten ohitse. Tämä, joka seuraan kuulumattomana metsästäjäpukunsa nojassa oli saanut paikan ampujarivissä, tunnusti sittemmin suoraan, ett'ei hän ennen ollut ampunut muihin kuin maalitauluihin. Kymmenen jalan päästä ampui hän päin mäntyyn, ja lähti huutaen juoksemaan suden jälkeen, joka hiljalleen kahlata töpösteli paksussa lumessa eteenpäin.

Kuusi metsästäjää seurasi heti jälkiä, osaksi ajaen, osaksi hiihtäen, aina Vanajan ja Hauhon pitäjien väliselle rajalle ja palasi vasta pimeän tultua kaupunkiin, Seuraavana päivänä lähti kaksi metsästäjää liikkeelle jatkaen jälkien seuraamista siltä paikalta, johon ne eilen illalla oli jätetty. Joka paikassa, missä susi oli mennyt pois tieltä, yritettiin sitä kiertää, vaan vasta myöhään iltapäivällä onnistui se. Toinen metsästäjistä asettausi kierretyn metsän läpi tulevan tien suulle ja toinen hiljaa huudellen ajoi jälkiä myöten. Aivan oikein tulikin susi tietä myöten, vaan toinen latinki petti, toinen sattui takapuoleen, ja silloin pakeni hurttakin tietä pitkin jäälle. Kun me, metsästäjäin kaupunkiin palattua, saimme kuulla, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, herätti tuo vielä entisten lisäksi tullut tapaturma sitä enemmän suuttumusta, kun pyssyn vähin olisi odottanut pettävän ollessaan arvossa pidetyn metsästäjän ja semmoisen ampujan käsissä, joka oli tunnettu hyvistä kivääreistään ja suuresta kätevyydestään. Lukossa se oli sentään vika ollut, ja se se oli onnettomuuden tuottanut.

Seuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti kuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja kolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi oli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros oli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon. Toinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli sillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen metsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen peninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää saapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin hyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan tulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois. Hyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta kovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti tuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan noissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä erääseen torppaan.

Tämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä latingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti tiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä kolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet, vihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin välillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.

* * * * *

Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua, jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin, Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen. Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi 121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.

* * * * *

Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt, kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.

Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa, ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.

OSA II

[1888.]

ONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE

Kesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat olivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen vakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia ongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan onkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu mitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian laaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana. Seuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja keväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.

Toissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta murrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa köyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja tähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan ystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla noin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset minua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori, sama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää susia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen. Saatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja onkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan varustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten kuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua työnnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu, ja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja saumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää. Isäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen soutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa vetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat onkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja vesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet rannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta sama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme, vaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut tällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin suuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut visertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat leijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen järven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi kertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan, johon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin oli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon murto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan. Otin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja heikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse ongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi nykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten kun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu silloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen veneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä hän samassa huusi: "se on iso kala." Kaikin voimin koki hän vastaan ponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään tuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin kiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua lähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin eteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli syvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani liikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti kulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos hauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko siima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain tuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä veneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt. Vähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet tulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä pitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti saamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi haavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun oli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle veteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten hau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala sätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä, ja koukkukin irtausi leu'astaan. – Muutaman osan sekuntia lepäsi se ihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä osoitti vaan sen tien.

Vahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen toistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä haavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika; "isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä ylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo sen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät." – Rantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään käsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen; hauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon järvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori arveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme tuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. "Sen näyttäytyminen ennustaa aina onnettomuutta", virkkoi hän; "viime kesänä vei se uuden uistimen isältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella puolen järveä." Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien todenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet sikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi luuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.

Aurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme kotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison hau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.

Rannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä kuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin Vihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa, perässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin ympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat paikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle, valmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon valaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa värinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä varjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis, parahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen, virvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja kotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista kysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen jälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon aikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta pilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa himmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer edensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi. Vihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä polvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien. Häveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta veljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni oliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo lämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen päivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä pukemaan.

Levolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan laulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä yksitoikkoista narskutustansa.

Aurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä kahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin rantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä, niin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi tuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne herättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin onkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä istui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen irti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa, ett'eivät meille toivottaisi "onnea matkalle", sillä se tuottaa aina pahan onnen.

Usva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi riemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi lopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa kääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä suloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli meidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen onkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet muuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan syötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä vedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan ulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin on kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli jo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä toisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää. Kiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo kuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain hauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin pitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo muutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja, vaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina 3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen lujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli kiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin oikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään, yksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan kuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti koukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen köntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä harjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn puuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä veneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa ongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa ritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja koko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo noiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota hän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä odottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.