"Tuoll' on lintuparvi", sanoi hän. "Aurinko on laskemassa, ja ne lentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin – hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin oikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!"
Me kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte me lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia niiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja m'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett' oltiin kuolla siihen paikkaan, – silloin sanoi Tom:
"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla ihan lintujen eessä."
Jim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille – kipeänä. Hän melkein poras, ja sitten hän sanoi:
"Nyt on se tuolla, Tommi herra – tuoll' on se taas, ja kyllä mä nyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave ilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on eessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!"
Hän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua, sillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla kummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa. Kumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne, mutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja taikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa vielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä hetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän jokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja kostonhimoisia sitten.
No, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, ja
Tom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:
"No, nyt saatte kurkistaa taas, pöllöpäät!"
Me tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! – kirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi! mitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja kukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen viiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, – melkein itketti, niin oli mukavaa.
Jim hän itki totta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu paljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä paikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko saavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä maistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis vertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan, ja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim uitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja oltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa eläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo iltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme. Vaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona kaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä, miss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa komervenkkiä kintuissamme.
"Leijonia tulee! – leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä koivista lähtee, Huck!"
Ja me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan kavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli aivan pyörällä päästään – kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka pelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös tikkaita maasta – sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen sijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös ilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä tyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt' ei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin korkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen ajossa.
Ja Tom hän sänttäs framille ja otti kaikki haltuunsa ja rupes tyyräämään takasin järveen päin taas, jonne itikat kokoontui kuin pitämään sotaneuvostoa, ja minä luulin että hänkin oli mennyt vähän pyörälle; sillä hän tiesi, että minä olin arka kapuamaan, eikä suinkaan hän tahtonut, että minä keikahtasin sinne alas tiikerein ja muiden petojen revittäväks?
Mutta hui hai! Hän oli kyllä selvä päästään – hän tiesi mitä teki: Hän vajotti palloa, kunnes oltiin noin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa järven pinnasta, ja seisahti sen keskipaikan yli ja komensi:
"Hyppää nyt!"
Minä hyppäsin, jalat eellä, ja tykkäsin olevani ainakin virstan matkaa pohjaan. Kun sukelsin ylös, sanoi hän:
"Pane selälles nyt ja ui kunnes olet paikalla, miss' uitiin äsken, ja ota vaatteet; sitten mä päästän tikkaat veteen, että voit kiivetä ylös."
Minä tein niin. Ja s'oli kyllä peijakkaan viisaasti Tomilta, sillä jos hän olis tyyrännyt jonnekin muualle, laskeaksensa alas hiekalle, niin koko tuo eläinnäyttely olis tullut perästä ja antanut meidän etsiä turvallista paikkaa mukamas, kunnes min' olisin ollut aivan pyörällä päästäni ja romahtanut alas.
Ja kaiken aikaa leijonat ja tiikerit olit valikoimassa vaatteita ja kokivat jakaa niitä keskenään, niin että kukin mukamas sais osansa; mutta heidän välillään lienee syntynyt epäsopua, koska muutamat luullakseni tahtoi ottaa enemmän kuin kävi laatuun mukamas; ja siellä syntyi hirveä meteli, niin etten koskaan ole nähnyt semmosta. Niitä mahtoi olla ainakin noin viiskymmentä, kaikki huiskin haiskin, ja ne sylkäs ja kihis ja ulvoi ja puri ja raappi ja repi kuin riivatut, koivet ja hännät ilmassa, eikä siinä voinut erottaa, mikä häntä kuului mihinkin leijonaan, ja hiekka ja harjat pölisi. Ja kun n'olit lopettaneet, oli muutamat kuolleet ja muutamat nilkutti ja ontui, ja toiset istui tappelukentällä nuollen haavojansa, ja toiset mulkoilit meitä ja näkyivät kutsuvan meitä kekkereihin, mutta meill' ei ollut halua.
Ja mitä vaatteisiin tuli, niin ei ne enää olleet mitään vaatteita. Joka nuttu oli itikkain mahassa; ja mä luulen että he ei voineet ruo'asta oikein hyvin, sillä siin' oli seassa hyvä rykelmä messinkinappia, ja veitsiä oli plakkareissa myös ja tupakkaa ja nauloja ja liitupalasia ja kiviä ja onkikoukkuja ja muuta. Mutta vähät minä siitä. Minä vain hieman aattelin sitä seikkaa, ettei meillä nyt enää ollut muita vaatteita kuin professori vainajan – ja niit' oli koko joukko, mutt' ei ne juur käyneet mukiinsa pitää seurassa, jos me tultais johonkin, sillä pöksyt oli pitkät kuin korsteinit ja takit ja liivit sen mukaan. Oli siinä kuitenkin kyllin räätälin tarpeeks, ja Jim oli tavallaan reppuräätäli ja hän sanoi neulovansa tuotapikaa meille muhkeat puvut, jotka kelpais vaikka hoviin.
YHDEKSÄS LUKU
Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan, täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti, kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa. Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että s'oli juur omiansa englantilaiselle – sanoi Tom – mutta melkein liian elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.
Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla mukana siinä leikissä.
Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen, uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.
Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita, sillä ne olit – vakuutti hän – "Araabian öitten" ja muiden kirjain kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät; ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.
Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä. Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli takasin heti kun leijona oli työssä taas.
Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta – helposti voi niitä nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit liian tuoreet hajahtaakseen – ainakin linnulle, joka oli penikulman päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.
S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin arveli Jim. Mutta arveleminen ei vielä ole asian näyttämistä toteen. Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.
Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks, ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa, joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.
Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita" päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta m'ei voitu – oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.
Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin, katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.
Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:
"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"
"Hä?"
"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki. Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."
"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."
"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."
"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.
Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"
"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".
"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat, ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".
Minä sanoin:
"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"
"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse. Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000 neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti, Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000 neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."
"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll' oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."
Jim sanoi:
"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää. Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"
"Sinä oot oikeassa."
"Enkös ole, Tommi herra?"
"Oot, luultavasti. Jatka."
"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai mitä?"
"On, on turhaan tehty."
"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"
"Ei, ei tee."
"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"
"Jatka. Kuinka teki hän sen?"
"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit' ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No, nyt näytän mä, miten se kävi. Minä luulen, että s'oli aivan niinku raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan, noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin; ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan maahan. Jaa-a, s'on minun ajatukseni asiasta – suuri Sahara ei ole luotu ollenkaan – se synty sattumuksesta."
Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole muuta kuin teoriioja, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja tuumaamiseen – semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja hän sanoi:
"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee, ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"
Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:
"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"
Minun mielestäni oli se surman isku. Minun mielestäni vain – toiset ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani – s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka hyväns lörpötellä – ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin, kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt, nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.
Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin, kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:
"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta, mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."
Silloin sanoi Tom:
"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin laajuutta. Katsokaas Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, hän sanoi, että jos aina tuomittais mahtavuutta laajuuden mukaan, mitä sitte taivas olis sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."
Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja sanoi:
"Aivan oikein – s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän näytti hälle kaiken maailman aarteet."
Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten" mukaan.